22.3.1860 Lilly Steven-Steinheil–LM

Svensk text

Den 22 mars 1860.

Dyre vän!

Antagligen har Ni redan väntat ett brev – kanske har Ni också varit störd – att Ni väntat förgäves – jag måste dock frikänna – eftersom brevet redan var färdigskrivet – och även försett med sigill. Vad var då anledningen – ja, tänk Er – det var som spelade mig ett spratt. Jag vet att Ni inte vill veta av ödets inverkan, framför allt inte på fr men vad skulle Ni kalla det då det rasar det mest fruktansvärda snöovädret fem dagar i rad vilket gör det omöjligt för människor och hästar att överbringa , både lekamlig och kroppslig, ut från staden eller in i staden. Av samma anledning har jag också förgäves efter brev och tidningar i tre postdagar. Därför är Ert ”stycke” ännu okänt för mig och det har särskilt skakat upp min kvinnonatur vilket annars inte händer så fort. Då måste det vara ämnet som väcker upp denna kvinnonatur. Mitt intresse och mitt deltagande har i den grad som Ni vet – ? Nu borde jag väl hysa agg mot ödet – men tvärtom – ödet har just bevisat mig ””. För det första – var det mycket att mitt senaste brev avgick eftersom brevet skrevs i ett melankoliskt moment. Därför innehöll det de ofta upprepade skildringarna igen och de skulle till slut ha jagat bort Ert goda humör. Och det vill jag inte då jag var hjärtligt glad över att Ni, min vän, återfått Ert goda humör och jag vill inte ge anledning till att humöret försämras. Detsamma skulle jag också önska mig från alla andra men tyvärr kan man bara önska sig något sådant men man kan inte påverka någonting. –

Detta var alltså det första beviset för ”gott i det onda”. Det andra beviset var att vi, Nikolai och jag, måste stanna hemma trots vår lust att gå på teater. Detta skonade fickorna och hälsan, och man måste ekonomisera med båda. Här skulle åtminstone förstnämnda ha frestats vilket en kväll hos tusenkonstnären Philipsen tillräckligt bevisat. Och följderna av denna olycksaliga kväll har jag ännu i färskt minne. Dessutom skulle min knappt återställda hälsa inte behövt någon större puff för att ge sig iväg igen. Detta är alltså anledningen till varför jag till och med varit tacksam mot . –

Nu räcker det väl med detta ”slag”, alltså: till något annat. I söndags gjorde jag min första utfärd till Saarela efter att jag inte varit där på tre månader. Då min svärmor inte hedrade mig med ett enda besök medan jag var sjuk trodde jag att jag på grund av någon överträdelse ådragit mig hennes högsta onåd igen. Därför var det med rejäla ”mardrömmar” jag gav mig av. Istället mottog man mig mycket huldrikt. Man gav mig hela handen (ett stort nådebevis) och sedan lade hon helt beslag på mig hela dagen, vilket tröttade ut mig andligt och kroppsligt så att jag var glad att jag for hem på kvällen och att jag inte gett efter för hennes önskan att stanna kvar. Några delar av vårt samtal vill jag meddela Er. Vi pratade om Eneberg – och konstigt nog, för första gången är vi av samma åsikt. Hon delar min åsikt om honom som jag inte behöver upprepa då Ni känner till den. Hon tyckte väl att han ger pojken för många läxor men hon var så förnuftig att hon inte motsatte sig utan hon insåg att han långsamt måste vänja sig vid större uppgifter. Jag lade också märke till att hon eftertryckligt manade Pockus att ta itu med läxorna fastän han var mitt i en vild lek. Överlag verkar hon inte skämma bort honom lika mycket, och åtminstone i min närvaro var hon försiktigare i sina yttranden. Inte heller pikar på Mammans bekostnad visade sig vilket annars gärna ges, tvärtom ”det vankades lovord i överflöd”. Dessa var lika oförtjänta som tidigare hennes klander. Men så brukar det vara med henne. Antingen är det ebb eller flod, såväl i det ena som i det andra.

Till min förvåning yttrade hon sig för fösta gången berömmande om Er: Jag tycker synd om den stackars pojken. Han behandlades så kärleksfullt och milt av den och därför måste han känna av det barska sättet av den där dubbelt så mycket, och det är verkligen tur för Pockus att Alexandra tar sig an honom så vänligt och att hon försöker sysselsätta honom i hans fristunder då Lena inte längre är hemma. Det är verkligen sant. Alexandra är mycket kärleksfull, blir ond på honom då och då, låter inte kommendera sig och har ett fint sätt att tillrättavisa honom. Allt detta har hon lovat mig och jag är mycket tacksam mot henne att hon håller sitt löfte så samvetsgrant. I övrigt verkar min svärmor ha börjat stå på förtroligare fot med Eneberg än jag. Detta härleder jag från en bekännelse som han gjorde för henne när han någon gång kom hem från Karhusuo (då var jag ännu i staden). Han skall nämligen ha sagt att han är mycket glad över att vara Karhusuobo då med tanke på grevens levnadssätt kanske också skulle gått förlorad. Om han detta så finns det ytterligare en anledning att vara glad över att han inte är Karhusuobo. Min käre pojke skulle jag alltför gärna ha här, men det är bättre så. Jag har också slagit bort dessa grubblerier beträffande hans minskade kärlek till mig. Jag vill hoppas, att om än hans kärlek flyttas mera till farmodern nu vilket möjligtvis framkallas av ömheten som hon visar varje dag, att han senare ändå kommer att inse och känna hur mycket hans mor älskat honom, och att hennes enda lycka består i hennes barns kärlek och framgång. Åh, min vän, Ni hade nog rätt när Ni skrev någon gång att ”nej, Ni är inte helt olycklig eftersom Ni ju har Era barn”. Jag känner säkert dagligen hur de kan kompensera en för så mycket bittert, och att det inte kunde finnas en hårdare prövning för mig än om Gud skulle ta ifrån mig min största skatt på jorden. Ändå är jag inte så tacksam mot min käre Herre som jag borde vara. Jag vet inte vad det beror på – men jag känner livligt att min karaktär försämrats och det värsta är att jag inte med bästa vilja i världen kan avhjälpa detta. Ni skrattar kanske åt min självanklagelse och tycker ”jag känner nog Dig och Dina goda och svaga sidor” men detta är ändå främmande för Er. Lyssna därför och bedöm mig efteråt. En liten moralpredikan av Er är kanske en verksammare medicin än mina självförebråelser, alltså: till skillnad från förr jag inte längre en förolämpning lika snabbt – och ännu mindre den – jag tuggar om den om än inte med ord så i mina tankar – de beska pillren som jag måste svälja. På grund av detta är jag då och då orättvis mot helt oskyldiga och pinar min omgivning, men mest mig själv. Att jag inte övervinna denna känsla grämer mig – särskilt nu då jag tänker ta emot nattvarden som jag vill göra med ett . Det enda som jag kan trösta mig med är hoppet att denna ”” kanske framkallats av mitt långa lidande och att det därför är något sjukligt som kan gå förlorat med tiden. – Märker Ni, min vän, hur jag går . Nu, bli min och som den underlåter Ni väl inte att skicka några manande och uppmuntrande ord till Ert . – Med denna tillförsikt som jag lever med säger jag ett hjärtligt God natt för idag. Er Lilly. Nikolai måste åka till staden. Hur han kommer fram vet jag inte, men jag är i alla fall glad att han for. Nu kan jag hoppas att jag får tidningar och ett brev som jag kan besvara imorgon.

Fredag morgon den 23.

Sant, ett brev och tidningar var det första jag såg vid uppvaknandet. I en glad hast grep jag efter båda och kämpade en stund – vilken av de båda skulle jag ta . Och vad tror Ni, vem vann? Det var brevet; och därför vill jag också skrida till dess besvarande först. Ni är alltså förstämd igen – och tyvärr inte utan orsak, penningbekymmer känner jag också till och därför förstår jag Er stämning fullständigt. Det vore säkert helt bra för oss båda om vi kunde tillägna oss en av vissa människors filosofi, vars valspråk lyder ”lustig gelebt – selig gestorben”ty. ung. levat lustigt – dött saligt. Det skulle åtminstone hjälpa den muntra stämningen, även om man inte annars skulle ha någon väsentlig hjälp av det. –

Det förvånar mig nästan att Ni inte bidragit till konserten. Ni bevisar allt mer att Ni håller Er till Era fattade föresatser – vilket jag verkligen beundrar. Att konserten var fin kan jag nog tänka mig och jag skulle alltför gärna varit åhörare. Att ”Er lilla brud” skall tala ryska verkar bekymra Er. Däri har Ni, min vän, orätt (men varje människa har sina åsikter). Jag tycker inte att modersmålet skulle lida något avbräck därav. Detta språk hör hon dagligen och en hel del verkar hon redan förstå och därför kommer hon att så småningom lära sig språket själv. I alla fall läggs de första grunderna med modersmålet. Och en sak till: Ni tar fel då Ni menar att Ni inte skulle ha någon rätt att yttra Er angående denna sak: En i varje hänseende öppet säga sina åsikter när det gäller väninnan, och tvärtom. Sedan accepteras åsikterna eller ej. Och att jag alltid värdesätter Ert råd, det är Ni väl förvissad om, även om jag inte alltid följa det.

Ni undrar vad jag tycker om Er ”Skymnings Fantaisie”. Hur kan jag gilla den. De här tankarna är ju kära gamla bekanta för mig – vilka jag ofta avläst i Era ögon – ännu oftare hört strömma över Era läppar i poetiska utgjutelser. Även om det skulle varit utan Er signatur skulle jag bland hundra andra känt igen det som . Bara kan värdera detta då min känsla avgör – men det blir intressant att höra andras dom som jag kommer att återberätta ärligt för Er. Jag hoppas att Ni likaså meddelar mig vad Ni hör om den i Helsingfors. Förhoppningsvis resulterar det i att Ni uppmuntras att också framöver tidningarna med Era bidrag. Papperslyktan prenumererar vi inte på men vi får dem av min svärmor som håller sig med den. Men de kommer mycket oregelbundet och därför är de senaste numren ännu inte kända för oss. Ni skrev någon gång att vi skulle skicka fjolårets sista nummer till Er far efter att vi läst igenom dem. Bli inte störd för att jag inte gjort det då jag var i staden på den tiden. Där läste jag alltid igenom dem och därefter skickade jag dem till Nikolai till Karhusuo. Men Ni känner till Nikolais när det gäller tidningar. Därför var ingenting kvar när jag kom hem, förutom ett nummer. Därför håller jag alla tidningar nu inlåsta i byrån som är avsedd att förvara alla mina skatter (som huvudsakligen består av brev och tidningar).

Nu är det väl dags att sluta då hela huset redan sover. Lev väl, jag översänder på stormvingar, som ännu är i full verksamhet, de hjärtligaste hälsningarna från alla stora och små till Er. De bästa och varmaste hälsningarna kommer dock från Er trogna väninna

Lilly.

Jag kan väl hoppas att jag snart belönas med ett svar?

Hälsa Era nära och kära. –

Finsk text

22. maaliskuuta 1860

Kallis ystävä!

Olette todennäköisesti jo odottanut kirjettä – kenties ollut harmistunutkin että olette saanut turhaan odottaa, mutta minun on sen johdosta vapautettava vastuusta, sillä kirje oli jo kirjoitettu valmiiksi, jopa sinetöity. Mikä siis oli syynä, ja ajatelkaahan, se oli joka minulle teki tämän kepposen. Tiedän, että ette halua tietää mitään sen vaikutuksesta etenkin , miten niitä haluattekin nimittää – kun viisi päivää peräkkäin raivoaa mitä hirvein lumimyräkkä, jonka vuoksi niin ihmisille kuin hevosillekin on mahdotonta viedä sen paremmin kaupungista kuin kaupunkiinkaan , niin ruumiillista kuin aineellistakaan. Samasta syystä myös olen jo kolmena postipäivänä turhaan niin kirjeitä kuin sanomalehtiäkin, joten en ole vielä tutustunut Teidän ”kappaleesenne”, mikä on varsin merkittävästi ravistellut naisenluontoani, mikä ei muuten kovin helposti tapahdu, sen täytyy siis olla aihe joka sen herättää. Kiinnostukseni ja myötäelämiseni on siinä määrin kuin tiedätte – ? Minun pitäisi nyt kai olla vihainen kohtalolle – mutta asia onkin päinvastoin, sillä se on juuri osoittanut ””, ensiksikin oli todella , ettei viime kirjeeni lähtenytkään, sillä koska se oli kirjoitettu melankolisella hetkellä, se sisälsi taas niitä usein toistuneita synkkiä kuvauksia, jotka olisivat lopulta haihduttaneet iloisen mielialanne – ja sitä en halua, sillä minua on niin sydämestäni ilahduttanut että olette, ystäväni, saanut takaisin iloisen mielialanne, enkä haluaisi olla vaikuttamassa siihen että se synkkenee, sitä samaa toivon muiltakin, joskin sellaista voi valitettavasti vain toivoa muttei mitenkään vaikuttaa siihen.

Tämä siis oli osoitus ”hyvästä pahassa”, toinen oli että meidän, Nikolain ja minun, oli istuttava sievästi kotona vaikka mielemme paloi teatteriin, joten siinä säästyivät niin kukkarot kuin terveyskin. Näitä kumpaakin onkin kovasti säästettävä, ja tässä olisivat ainakin ensin mainitut joutuneet suureen kiusaukseen, sillä eräskin ilta tusinataiteilija Philipsenin luona osoitti sen riittävästi, ja minulla on yhä tuoreessa muistissa tuon onnettoman illan seuraukset. Vaivoin palautunut terveytenikään ei olisi tarvinnut mitään suurempaa sysäystä että olisi taas mennyt raiteiltaan, tämä siis syy miksi olen ollut suorastaan kiitollinen.

Nyt varmaankin riittää tätä ”sorttia”, eli: johonkin muuhun. Tein sunnuntaina ensimmäisen matkani Saarelaan sen jälkeen kun en ollut käynyt siellä noin kolmeen kuukauteen. Koska anoppini ei ole sairauteni aikana kunnioittanut minua kertaakaan vierailullaan, saatoin vain olettaa että olin jollain kömmähdyksellä taas aiheuttanut hänen suuren epäsuosionsa, joten lähdin matkaan suuren ”painajaisen” vallassa. Sen sijaan minut otettiinkin vastaan todella huomaavaisesti, minulle ojennettiin koko käsi (suuren armollisuuden osoitus), ja sitten hän omikin minut koko päiväksi, mikä uuvutti niin henkisesti kuin fyysisestikin, joten olin iloinen että tulin illalla kotiin enkä myöntynyt hänen toiveeseensa jäädä sinne. Haluan kertoa joitakin asioita keskustelustamme, puhuimme Enebergistä – ja merkillistä kyllä olimme ensimmäistä kertaa samaa mieltä, sillä hän jakaa minun käsitykseni, joita ei ole tarpeen toistaa, tunnettehan ne. Hän oli kai sitä mieltä, että Eneberg antaa pojalle liian paljon läksyjä, joskin oli niin järkevä ettei vastustanut sitä, vaan ymmärsi että pojan pitääkin vähitellen tottua vaativampiin tehtäviin, huomasin myös että hän kehotti Pockusta hyvin vakavasti tekemään läksynsä, vaikka tämä oli juuri leikin tuoksinassa, ylipäätään hän tuntuu hemmottelevan poikaa vähemmän, ja oli ainakin tällä kertaa tämän läsnä ollessa varovaisempi pisteliäissä kommenteissaan. Mitään piikkejä äidin kustannuksella ei liioin tullut, kuten hän muuten niin mielellään on tehnyt, päinvastoin ”kehuja tuli ylenpalttisesti” – jotka olivat aivan yhtä ansaitsemattomia kuin aiemmin moitteet, mutta niinhän se hänellä tavallisesti menee, joko nousu- tai laskuvettä yhdessä jos toisessakin asiassa.

Hämmästyksekseni hän antoi ensimmäistä kertaa kehuja Teille sanoessaan: ”Minun käy sääliksi se poikarukka, sillä hän sai niin rakastavaa ja lempeää kohtelua siltä , joten hänen täytyy kaksin verroin tuta tämän tyly olemus.” Pockukselle myös on todellinen onni että Alexandra on niin ystävällisesti ottanut huolehtiakseen hänestä ja yrittää vapaahetkinään puuhailla hänen kanssaan, koska Lena ei ole enää kotona. Tämä on todellakin totta. Alexandra on hyvin rakastava, välillä suutahtaakin, ei anna yhtään komennella itseään, ja hänellä on erittäin ystävällinen tapa ojentaa poikaa. Tämän kaiken hän on luvannut minulle, ja olen hyvin kiitollinen että hän pitää lupauksensa niin tunnontarkasti. Anoppini muuten tuntuu päässeen Enebergin kanssa tuttavallisempiin väleihin kuin minä – näin päättelen erään tunnustuksen pohjalta, jonka Eneberg oli kerran tehnyt hänelle paluumatkalla Karhusuolta kotiin (ollessani vielä kaupungissa). Hän olisi nimittäin sanonut, että on hyvin iloinen, että hänen tarvitse olla Karhusuon asukas, sillä kreivin elämäntyylillä olisi ehkä voinut joutua hunningolle; mikäli hän näin, on se minulle yksi syy lisää olla iloinen, ettei hän ole Karhusuon asukas. Rakkaan poikani toki haluaisin tänne kovin mieluusti, mutta parempi että on niin kuin on, olen myös sulkenut mielestäni tämän mielipahan hänen vähentyneestä rakkaudestaan minuun. Haluan toivoa, että jos hänen rakkautensa nyt kallistuu enemmän isoäitiin, ja se ehkä tulee esiin tämän päivittäin osoittamalla hellyydellä – niin hän ymmärtää myöhemmin varttuessaan, kuinka paljon hänen äitinsä häntä rakastaa ja kuinka tämän ainoa onni on lasten rakkaudessa ja menestyksessä. Oi ystäväni, taisitte tosiaan olla oikeassa kun joskus kirjoititte minulle ”ei, ette ole aivan onneton, onhan Teillä lapsenne”. Päivittäin tunnen, miten he voivat hyvittää niin monta katkeraa kokemusta ja ettei minulle voisi sattua kovempaa koettelemusta kuin jos Jumala ottaisi maan päältä tämän suurimman aarteeni, enkä kuitenkaan ole rakkaalle Herralle Jumalalleni niin kiitollinen kuin minun pitäisi olla, en tiedä mistä se johtuu, mutta tunnen selvästi että luonteeni on huonontunut ja pahinta on etten parhaalla tahdollakaan voi auttaa asiaa. Ehkä hymyilette itsesyytöksilleni ja tuumitte ”minä tunnen Sinut ja kaikki niin hyvät kuin heikotkin puolesi”, mutta tämä on Teille vierasta, joten kuulkaa ja tuomitkaa minut sitten.

Ehkäpä pieni moraalisaarna Teiltä olisikin tehokkaampi rohto kuin itsesoimaukseni ovat olleet, eli: en enää kuten ennen antamaan niin nopeasti loukkausta ja vielä vähemmän , ja vatvon asiaa ellen sanoin niin kuitenkin ajatuksissani – ne katkerat kalkit, jotka minun on pitänyt niellä, sen vuoksi olen myös välillä epäoikeudenmukainen aivan syyttömiä ihmisiä kohtaan ja piinaan siten lähipiiriäni joskin eniten itseäni; minua harmittaa, etten voittamaan tätä tunnetta – erityisesti nyt kun aion mennä ehtoolliselle, minkä haluaisin tehdä . Ainoa mistä saan lohtua on toive, että tämä , pitkän kärsimykseni kenties esiintuoma ja siten jotenkin sairaalloista, voisi ajan mittaan hävitä. Näettehän, ystäväni, kuinka astelen ; olkaa Te nyt , ja sellaisena ette toki jätä lähettämättä muutaman niin nuhtelevan kuin kannustavankin sanan. Tässä luottamuksessa eläen lausuu Teille tältä illalta sydämellisen hyvänyöntoivotuksen Lillinne. Nikolain oli lähdettävä kaupunkiin. En tiedä kuinka hän pääsee perille, olin joka tapauksessa iloinen kun hän lähti, sillä nyt voin toivoa saavani sekä sanomalehtiä että kirjeen, johon sitten huomenna vastaan.

Perjantaiaamu 23. päivä

Aivan oikein, ensimmäinen asia, jonka herätessäni huomasin olivat niin kirje kuin lehdetkin; tartuin molempiin riemukkaalla innolla ja hetken taistelin, kumpi minun pitäisi ottaa käteeni, ja mitäpä luulette, kumpi voitti? Se oli kirje, ja siksi haluan myös ryhtyä ensin vastaamaan siihen. Olette siis jälleen alakuloinen – ettekä valitettavasti ilman syytä, sillä rahahuolet ovat tuttuja minullekin, ja ymmärrän siten täysin mielialanne. Meille molemmille olisi varmaankin oikein hyväksi, jos voisimme omaksua eräiden ihmisten filosofiasta, joiden tunnuslause kuuluu ”hilpeästi eli, autuaana kuoli”, ainakin se olisi palvellut hilpeää mielialaa, vaikkei siitä muuten olisi mitään oleellista apua saanut. Minua melkeinpä hämmästyttää, että ette osallistunut konserttiin ja osoitatte siten yhä enemmän, että pysytte lujasti asettamissanne aikomuksissa, mitä itse asiassa ihailen. Voin hyvin uskoa, että konsertti oli hieno, ja olisin kovin mielelläni ollut kuulijana. Teitä tuntuu vaivaavan, että ”pikku morsiamenne” puhuu venäjää, mutta olette ystäväni hiukan väärässä (toki kullakin on omat näkemyksensä), sillä äidinkieli ei mielestäni kärsi tästä mitään vahinkoa, kuuleehan hän tätä kieltä päivittäin ja vaikuttaa ymmärtävän jo paljon ja oppii sitä vähitellen itsekin), joka tapauksessa ensialkeet alkavat äidinkielen myötä.

Vielä yksi asia: erehdytte jos olette sitä mieltä, ettei Teillä olisi oikeutta ilmaista mielipidettänne tässä asiassa: joka asiassa, joka koskee ystävätärtä, kertoa näkemyksensä avoimesti, ja päinvastoin, hyväksytäänpä se sitten tai ei. Ja olette varmaan vakuuttunut siitä, että annan aina erittäin suuren arvon neuvoillenne, joskaan en aina noudattaa niitä. Kysytte, mitä pidän ”hämärähetken fantasioistanne” – kuinka pitäisi niistä. Nämä ajatuksethan ovat minulle rakkaita vanhoja tuttuja – luen niitä niin usein silmistänne – vielä useammin olen kuullut niiden tulvivan huuliltanne runollisissa vuodatuksissa. Vaikka siinä ei olisi ollut nimeännekään, olisin kuitenkin tunnistanut sen sadan muun joukosta. Vain voin asian arvioida, kun tunteet ratkaisevat – minua tulee kuitenkin suuresti kiinnostamaan kuulla asiasta muiden arvio, jonka sitten toistan Teille rehellisesti. Toivon myös, että samoin kerrotte minulle, mitä korviinne tulee Helsingissä. Toivottavasti siinä käy niin, että se rohkaisee Teitä myös edelleen sanomalehtiä kirjoituksillanne.

Papperslyktania emme ole tilanneet, mutta saatte sen anopiltani, jolla on se, joskin se tulee kovin epäsäännöllisesti, joten emme ole vielä tutustuneet uusimpiin numeroihin. Kirjoititte kerran, että meidän pitäisi lehden viime vuoden viimeisen numeron kannesta kanteen luettuamme lähettää se isällenne. Älkää nyt olko minulle vihainen, kun en ole tehnyt sitä, sillä olin tuolloin kaupungissa, missä luin ne aina ensiksi ja lähetin sitten Nikolaille Karhusuolle. Tiedätte kuitenkin Nikolain sanomalehtien , joten niistä ei kotiin tullessani ollut enää mitään jäljellä yhtä numeroa lukuun ottamatta. Siksi säilytänkin nyt kaikki lehdet sievästi lukittuina kirjoituslipastooni, jonka tarkoituksena on säilyttää kaikki aarteeni (jotka käsittävät pääasiassa kirjeitä ja lehtiä).

Nyt on varmaankin korkea aika lopettaa, sillä koko talo nukkuu jo. Voikaahan hyvin, minäkin lähetän Teille myrskytuulten mukana, jotka ovat yhä täydessä toimessa, oikein sydämelliset terveiset kaikilta isoilta ja pieniltä, ne parhaat ja lämpimimmät tosin tulevat uskolliselta ystävättäreltänne

Lillyltä.

Voin varmaan toivoa tulla kohta palkituksi vastauksella? Terveisiä rakkaille omaisillenne.

Original (transkription)

Visa ändringar inarbetade

Den 22^ten März. 1860.

Theurer Freund!

Wahrscheinlich werden Sie einen Brief
schon erwartet haben – vielleicht sich
auch geärgert – daß Sie vergeblich
gewartet – ich muß aber
deshalb freisprechen – indem der
Brief fertig geschrieben – sogar versigelt
war; was war also der Grund – ja
dencken Sie sich – es war das
daß mir diesen Streich
spielte. Ich weiß, Sie wollen von
Deßen Einwirckung besonders
in den ,
nichts wißen, wie wollen Sie
es aber nennen – wenn fünv
Tage en suite das fürchterlichste Stiem-
wetter wüthet und sowohl Men-
schen als Pferden es unmöglich
macht aus der Stadt als in die
Stadt ein både lekamlig som kropstillagtligtillagt zu überbrin-
gen.
|2| aus demselben Grunde hab ich auch
schon drei PostTage vergebens nach
Briefe als Zeitungen ,
daher ist mir Ihr ”Stück” noch un-
bekannt, welches meine Evas Natur
ganz bedeutend aufgerüttelt hat – wel-
ches sonst nicht so bald geschieth – es
muß dann der Gegenstand, der
Dieselbe erweckt – in solch einem
Grade mein Intereße als meine
Theilnehme besitzen wie Sie wißen
– ? Ich sollte nun wohl mit
dem Schicksaal grollen – doch im
Gegentheil – denn es hat mir gerade
bewiesen ”
” erstens – war es sehr ,
daß mein letzter Brief abging,
denn, da er in einer melancholi-
schen Stunde geschrieben war, so
enthielt er wieder die schon so oft
wiederholten trüben Schilderungen,
welche am Ende Ihre heitre Laune
verscheucht hätte – und dieses will ich
nicht, denn es hat mich so herzlich
gefreut daß Sie mein Freund Ihre heitre
Laune wiedererlangt, und ich möchte
|3| nicht dazu beitragen daß Dieselbe
getrübt wird, auch wünscht ich
daßelbe von allen Andern leider
kann man aber solches nur wün-
schen nichts aber danntillagt bewircken.–.

Dieses war also der eine Beweis
”des Guten im Bösen” der Andere
war: daß wir, N: und ich, hübsch
zu Hause sitzen mußten, trotz
unseren Brenner ins Theater;
dadurch wurden die Taschen als
die Gesundheit geschont mit
welchen beiden sehr economisirt
werden muß, und hier, wenig-
stens erstere, in große Versu-
chung gekommen wären denn
ein Abend bei Philipsen, dem
Tausend Künstler, hat es hinläng-
lich bewiesen, und sind mir
die Folgen dieses unseligen
Abends nochtillagt frisch im Gedächtniß, auch
brauchte meine kaum hergestellte
Gesundheit keinen größern Puff
um wieder davon zu spatzieren
dieses also der Grund woher ich dem
sogar danckbahr gewesen. –

|4|

Jetzt ist es wohl genug von die-
ser ”Sorte” also: zu etwas andrem.
Sonntag machte ich meine erste
Ausfahrt nach Saarela nachdem ich
gegen drei Monate nicht da ge-
wesen. Da meine Schwiegermutter
mich während meiner Kranckheit
mit ihrem Besuch kein mal beehrt,
so glaubt ich nicht anders, als
daß ich durch irgend einen Ver-
stoß, Dero hohe Ungnade wieder
mir zugezogen, und machte mich daher
mit bedeutendem ”Alpdrücken”
auf den Weg. Statt deßen
empfing man mich sehr huldreich,
man gab mir die ganze
Hand, (ein Beweis großer Gnade)
und dann nahm sie mich den
ganzen Tag vollends in Beschlag,
welches mich geistig als körtillagtperlich
so ermüdete daß ich froh war
den Abend nach Hause zu fahren
und ihrem Wunsche da zu blei-
ben nicht nachgegen zu haben.
Einiges von unserm Gespräch will
ich Ihnen mittheilen, wir sprachen
|5| von Eneberg – und sonderbar, zum
ersten mal haben wir gleiche
Meinungen, denn sie theilt
meine Ansichten über ihn, die
ich nicht zu wiederholen brauche
da sie Ihnen ja bekannt sind.
Sie fand wohl daß er dem Kna-
ben zu große Lexionen gebe, doch
war sie so vernünftig dem
sich nicht zu widersetzen, son-
dern sah ein, daß er bei weni-
gem sich an größere Aufgaben
gewöhnen müße, auch merckte
ich daß sie Pockus sehr ernst
daran mahnte, seine Lexionen
vorzunehmen, obgleich er gerade
im eifrigsten Spiele war, über-
haupt scheint sie ihn weniger
zu verwöhnen, und war wenig-
stens dies mal in seiner Gegen-
wart vorsichtiger in ihren bittern
Äußerungen. Auch kamen keine
Picken auf Kosten der Mama
zum Vorschein wie sie es sonst
so gerne gethan im Gegentheil
”Det vankades låford i öfwerflöd”
|6| die eben so unverdient waren
als früher ihr Tadeln, so geth es
aber bei ihrtillagt gewöhnlich, entweder oderstruket
Ebbe oder Fluth sowohl in dem einen
als dem andern.

Zu meiner Verwunderung äußerte
Sie sich zum ersten mal zu Ihrem
Lobe, sie sagte: Mir thut der arme
Junge leid, denn er ist mit so vie-
ler Liebe und Schonung von dem
behandelt werden und
muß er daher doppelt das schroffe
Wesen dieses fühlen, und
ist es ein wahres Glück für Pockus
daß Alexandra sich seiner so freuntillagtdlich
annimmt und ihn in seinen Frei-
stunden zu beschäftigen sucht
da Lena nicht mehr zu Hause ist.
Es ist auch wircklich wahr, Alexan-
dra ist sehr liebevoll, rast mit
ihm bisweilen, läßt sich durchaus
nicht commandiren und hat eine
sehr hübsche Art ihn zurecht zu weisen
dieses alles hat sie mir versprochen
und bin ich ihr sehr danckbahr daß
|7| sie so gewißenhaft ihr Verspre-
chen hält. Sonst scheint meine
Schwiegermutter mit Eneberg auf
einem vertrauteren Fuß gekom-
men zu sein als ich, dieses –
beurtheile ich nach einem Be-
kenntniße – daß er ihr einst
beim nach Hause kommen aus
Karhusuo (als ich noch in der Stadt
war) gethan; er soll nähmlich ge-
sagt haben – er wäre sehr froh
Karhusuo Bewohner zu
sein, denn bei der Lebens-
art die der Graf führt – hätte
vielleicht auch verlohren ge-
hen können; hat er das
, so ist das
für mich ein Grund mehr,
mich zu freuen, daß er nicht
Karhusuo Bewohner ist. Meinen
lieben Jungen hätte ich wohl
gar zu gern hier, doch beßer –
es ist so, wie es ist, ich hab mir
auch diese Grüblerein wegen
seiner verminderten Liebe zu
|8| mir, aus dem Kopf geschlagen.
Ich will hoffen – daß, wenn seine
Liebe sich jetzt auch mehr zu
der Großmutter hinneigt die
vielleicht durch ihre täglich spen-
dende Zärtlichkeit hervorgeru-
fen wird – so wird er doch spä-
ter wenn er älter wird ein-
sehn und fühlen wie sehr ihn
seine Mutter liebttillagt und wie ihr ein-
ziges Glück in der Liebe und
dem Gedeihen ihrer Kinder besteth.
Oh mein Freund, Sie hatten wohl
recht als Sie mir einst schrieben
”nein, Sie sind nicht ganztillagt unglücklich
denn Sie haben ja Ihre Kinder”
Ich fühle es wohl täglich wie sie
ein für so vieles bittere entschädi-
gen können, und daß es für mich
keine härtere Prüfung geben könnte
als wenn mir Gott diesen mei-
nen größten Schatz auf Erden nehmen
würde, und dennoch bin ich mei-
nem lieben Herr Gott nicht so danck-
bar wie ich es sein müßte, ich weiß
|9| nicht woher es kommt – doch fühl
ich es lebhaft daß mein Charackter
sich verschlimmert hat und das
schlimmste – daß ich mit dem bes-
ten Willen dem nicht abhelfen
kann, Sie belächeln vielleicht meine
SelbstAnklage und meinen ”ich kenne
Dich ja sammt Deinen guten als schwa-
chen Seiten” dieses ist Ihnen aber
doch fremd – drum hören Sie und
dann beurtheilen Sie mich – viel-
leicht würde eine kleine Moral
von Ihrer Seite, eine wircksahmere
Arznei sein, als meine Selbst
Vorwürfe es gewesen, also: ich
nicht mehr wie eine
Beleidiguntillagtg so bald – und
noch weniger – , und
wiederkäue wenn nicht mit
Worten so doch in Gedantillagtcken –
die bittern Pillen die ich hab
schlucken müßen, dadurch bin
ich denn auch bisweilen unge-
gerecht gegen ganz Unschuldige
und quäle somit meine Umge-
|10| bung mich selbst aber damit am meis-
ten; das ich dieses Gefühl nicht über-
winden , grämt mich – beson-
ders jetzt, wo ich das Abendmahl
zu nehmen gedencke, welches ich
doch mit einem
thun möchte. Das einzige womit
ich mich tröste – ist die Hoffnung
daß dieses ”” vielleicht
durch mein langes Leiden hervorge-
rufen, und daher als etwas Kranck-
haftes mit der Zeit sich wieder
verlieren könnte.–. Sehen Sie
wohl mein Freund, wie ich den
schreite; jetzt, sein Sie
mein , und als Solcher
ermangeln Sie wohl nicht Ihrem
einige ermahnende
als ermunternde Worte zuzu-
schicken.–. In dieser Zuversicht
lebend sagt Ihnen für heute Abend
ein herzliches Gute Nacht. Ihre Lilli.

Nicolay mußte zur Stadt, wie er
durchkommt weiß ich nicht, jeden-
falls freute es mich als er fuhr, denn
nun kann ich hoffen Zeitungen als einen
Brief zu erhalten denn ich dann morgen beant-
worte.

|11|

Freitag Morgen den 23^ten. Richtig, einenstruket
Brief als Zeitungen waren bei mei-
nem Erwachen das Erste, was ich
erblickte; mit freudiger Hast griff
ich nach Beiden und kämpfte eine
Weile – welches von beiden – ich
, zur Hand nehmen sollte,
und was glauben Sie wohl,
wer siegte? es war der Brief;
und daher will ich denn auch
zu deßen Beantwortung zu-
erst schreiten. Sie sind also
wieder verstimmt – und leider,
nicht ohne Grund, denn auch
ich kann ein Lied über Geld
Sorgen singen, und begreife daher
vollkommen Ihre Stimmung.
Es wäre für uns Beide, wohl
ganz gut, wenn wir einen
der Philosophie mancher
Menschen, deren Wahlspruch
lautet ”lustig gelebt – seelig ge-
storben” uns zueignen könnten
wenigstens würde damit der
heitern Stimmung gedient sein
wenn man auch sonst keine
wesentliche Hülfe davon hätte.–.

|12|

Es wundert mich beinahe daß
Sie zum Conzert nicht beigetragen
und beweißen dadurch immer mehr
daß Sie in Ihren gefaßten Vor-
sätzen fest bleiben – welches ich in
der That bewundere. Daß das Con-
zert schön gewesen kann ich mir
wohl dencken und wäre ich gar
zu gerne Zuhörerin Deßelben gewesen.
Daß ”Ihre kleine Braut” rußisch spre-
chen soll, scheint Sie zu graviren,
hierein haben Sie aber mein Freund
etwas Unrecht (doch jeder Mensch hat
seine Ansichten) denn ich finde daß
der Muttersprache hierdurch kein Abbruch
gethan wird, denn diese Sprache hört sie
täglich und scheint ihr mehreres schon ver-
ständlich zu sein und wird sie sie dahertillagt bei
wenigem selbst erlernen, jedenfalls
werden die Anfangs Gründe mit der Mut-
tersprache angefangen; noch eins: Sie irren
sich wenn Sie meinen, Sie hätten kein
Recht sich in dieser Sache zu äußern:
Ein in jeder Hinsicht welche die
Freundin betrifft seine Ansicht offen aussprechen
eben so umgekehrt; sie mögen denn acceptirt
werden oder nicht. Und daß ich immertillagt sehr vielen
Werth auf Ihren Rath setze deßen sind Sie wohl
überzeugt wenn ich auch nicht immer ihn befolgen .

|13|

Sie fragen mich – wie Ihre ”Skym-
nings Fantaisie” mir gefallen,
wie sollte es , gefallen.
Diese Gedancken sind mir ja liebe
alte Bekannte – die ich so oft
in Ihren Augen gelesen – noch
öfterer, in poetischen Ergüßen
von Ihren Lippen hab überströ-
men hören, wäre dieses auch
ohne Ihrer Signatur gewesen –
ich hätte es doch als
unter hundert Andren wieder-
erkennt. Nur , kann die-
ses beurtheilen indem mein
Gefühl den Ausschlag dazu
giebt – sehr wird es mich
aber innterißiren das Urtheil
Andrer darüber zu hören
welches ich Ihnen dann treu-
herzig wiedergeben werde, auch
hoff ich daß Sie mir dasjenige
was Ihnen in Helsingfors
darüber zu Ohren kommt ebenfalls
mittheilen. Hoffentlich wird es
so ausfallen daß es Sietillagt encouragirt
auch ferner mit Ihren Beiträgen
|14| die Zeitungen zu .
Auf Papperslyktan haben wir
nicht abonirt, erhalten sie aber
von meiner Schwiegermutter die
sie hält doch komt sie sehr unre-
gelmäßig, daher uns die letzten
Nummern noch unbekannt sind.
Sie schrieben ein mal, wir sollten
nach Durchlesung der letzten Num-
mern dieser Zeitung vom verwi-
chenen Jahre Ihrem Herrn Vater
sie zuschicken. Sein Sie mir aber
nicht böse wenn ich estillagt nicht gethan,
denn ich war zu der Zeit in der
Stadt wo ich sie immer zuerst
durchlas und darauf sie an Nico-
lay nach Karhusuo schickte.
Ihnen ist aber N: seine
der Zeitungen bekannt
daher als ich nach Hause kam war
außer einer Nummer keine Spur
von Denselben mehr vorhanden.
Deshalb halt ich auch jetzt alle
Zeitungen hübsch verschoßen
im Bureau welches dazu bestimt
ist alle meine Schätze (die hauptsäch-
lich in Briefen als Zeitungen bestehn aufzube-
wahren.

|15|

Nun ist es wohl hohe Zeit zu en-
digen denn das ganze Haus schläft
schon. Leben Sie wohl auch ich
übersende Ihnen auf Sturmes-
Flügeln die noch immer in vol-
ler Thätigkeit sind, die herzlichsten
Grüße von Allen Groß und Klein,
die besten wärmsten kommen
aber von Ihrer treuen Freundin

Lilli.

Ich kann wohl auch hoffen bald mit
einer Antwort belohnt zu werden?
Grüßen Sie die lieben Ihrigen.–.

Svensk text

Finsk text

Original (transkription)

Dokumentet i faksimil