16–17.12.1859 Lilly Steven-Steinheil–LM
Finsk text
16. joulukuuta
Epätoivoissani pitkästä vaitiolostanne lähdin itse aamulla kaupunkiin kysymään postista, eikö minulle tosiaan ole tullut kirjeitä, ja kas, ensimmäinen johon törmäsin – postiljooni joka ojensi kirjeen tutulla sinetillä. Halusin ilosta langeta hänen kaulaansa mutta annoin sen olla ja tein sen sijaan haluatteko tietää mitä; aivan yksinkertaisesti suutelin sitä rakasta, rakasta kirjettä, ymmärrättekö, jäätyäni yksin. Olette ehkä sitä mieltä, että tämä oli liian voimakas reaktio ystävän kirjeeseen, oi eihän! Kun on ollut kaksi viikkoa yksinolon painostavassa tietoisuudessa, janonnut rakastavaa, lohduttavaa sanaa, silloin on tällainen ilo sallittua ystävättärellekin.
Ja nyt, kallis ystäväni, tuhannet kiitokset ystävällisistä, sydämellisistä sanoista, vilpittömistä tiedoista – joilla olette minua tälläkin kertaa niin runsaasti muistanut –, olen uudelleen virvoittunut, vahvistunut, ja se piinaava epäluottamuksen tunne on kadonnut, sillä sumeassa mielentilassa ihminen myös näkee kaiken synkemmältä kannalta. Luulin ensin pitkästyttäneeni Teitä omilla yksitoikkoisilla valituksillani, mutta tulin sitten ajatelleeksi, että olen loukannut Teitä näyttämällä kirjettänne, ja se ajatus juurtui yhä syvemmälle ja teki minut levottomaksi, vaikken mistään syyllisyydestä ollutkaan tietoinen, sillä en olisi voinut toimia toisin, mitä rakkahin ystävä tunnutte hiukan epäilevän.
Sanotte: ”Ei se ole hänen Teille osoittamansa luottamuksen väärinkäyttöä, sillä hän selitti minulle, ettei vaadi saada lukea kirjeitänne”, näin hän kyllä sanoi, mutta katsokaahan – Ei ole kyse siitä mitä sanotaan, vaan miten sanotaan, joten minun oli pakko suunnistaa sävyn eikä musiikin mukaan, muuten olisi helposti voinut syntyä riitasointu. Näin asianlaita on, siispä ”Darum keene Feindschaft”
”siksi ei vihollisuutta”. Yhdessä suhteessa voin Teitä kyllä rauhoitella: oletan, ettei hän varmaan lukenut pitkää kirjettänne tarkasti läpi, koska totesi eräänä päivänä pöydässä kun oli puhetta Teistä: ”Minua ihmetyttää, että hän kirjoittaa niin epätoivoisesti, sillä sokeakin on voinut nähdä että Julie on hänelle yhtä lailla sopiva, ja tämä tulee omasta puolestaan taistelemaan kaikkia esteitä vastaan tullakseen hänen omakseen, mikä voikin tapahtua muutaman vuoden sisällä.”
Katsoin häntä aivan ällistyksissäni, joskin annoin hänen pysyä erheessään ja lausuin vain nämä sanat: sitä en kyllä usko tapahtuvan koskaan, minkä jälkeen nousimme pöydästä eikä asiasta ollut enää puhetta. Toivottavasti selitykseni rauhoittivat Teitä, ja mitä vastaisiin kirjeisiinne tulee, aion lukea ne vasta ollessani aivan yksin, tai niin ainakin haluan, elleivät ne sitten jonkin onnettoman sattumuksen johdosta joudu muihin käsiin. Omasta puolestani tulen noudattamaan kaikkea varovaisuutta, eikä kirjeitä tästä lähin säilytetä enää kirjoituspöydällä vaan lipastossani, jossa on turvalukko, jonka avainta tulen pitämään aina taskussani. Neuvon kuitenkin olemaan varovainen sanoissanne, ymmärrän myös puolesta sanasta, ja Teillähän on taito sanoa hyvinkin paljon vain muutamalla sanalla. Samoin ei valitettavasti ole minun laitani, vaan täysin päinvastoin: paljon sanoja ja vähän sisältöä, joskaan en halua soveltaa sitä tähän kirjeeseen, jonka sisältö on tärkeä ainakin itselleni: haluan näet olla ystäväni silmissä puhdas, eikä ystävättären yllä saa olla epäilyksen häivääkään.
Mitäpä vielä kertoisin, voi ystäväni, ilahduttavia asioita on todella niukasti, synkkiä sitäkin enemmän. Päivät kuluvat hiljaisissa kotioloissa toistensa kaltaisina, ja nyt olen käynyt kahdesti ihmisten ilmoilla, sunnuntaina kaupungissa vanhempieni luona ja maanantaina Saarelassa, missä painajainen taas ahdisti minua pahasti, sillä pojan turha odottaminen oli nostattanut myrskypilviä, jotka vain odottivat sopivaa hetkeä purkautuakseen, mikä huojennus pian tarjoutuikin? Ette varmaan voi arvata, kuka sitä edesauttoi – minun pitää kertoa se Teille – no, se oli ystäväni Leo, joten kuulkaahan: oli puhetta seuraajastanne, ja vanharouva lausahti: toivottavasti tällä ei ole otsaa arvostella vanhaa ja nuorta aatelia niin kuin hän julkesi. Ja nyt seurasi pitkä ylpeä sanatulva, josta ei tiennyt oliko se ”lintu vai kala”. Kun myrsky oli hiukan laantunut, sanoin hänelle hieman kiihtyneenä ja ääni väristen: En tiedä, miten Mechelin aatelia arvostelee, mutta sen tiedän että hänelle sielunaateli on pääasia ja että hän on tähän asti pyrkinyt siihen teoissaan ja ajatuksissaan. Rouva ei sanonut mitään, ja minä riemuitsin voitostani.
Olen utelias tutustumaan Enbergiin; se, että hänellä on tietämystä, on toki luonnollista kun suosittelette häntä meille, mutta sitä ette tietenkään voi tietää, pystyykö hän voittamaan lapsen rakkauden ja luottamuksen vakavalla, päättäväisellä tavalla ja olemaan paitsi opettaja myös opastaja. Siksi Teidän ei pidä murehtia, haluamme toivoa että kenties rakas Herra Jumala on rakkaalle Pockuksellemme tälläkin kertaa suosiollinen. Hän armahtaa äitiraukkaa, jonka ainoa ilo ja toivo ovat hänen rakkaat lapsensa.
Alexis on ollut koko tämän viikon Saarelassa, sillä anoppini pyysi sitä minulta, ja pojan pitäisi olla päivittäin Alexandran opetuksessa. En halunnut kieltää sitä anopiltani ja matkustin illalla yksin kotiin; ja mikä minua siellä odottikaan! Mikä vastenmielinen näky – ihminen aivan eläimen tasolla, ties missä möyrinyt, oli hirvittävässä kunnossa, ja rauhoituin vasta kun hän oli käynyt huoneessaan vuoteeseen ja kiitin Jumalaa, ettei lapsi nähnyt isäänsä sellaisessa tilassa. Voi kuinka olisinkaan silloin tarvinnut lohduttavaa sanaa, kuinka sydämeni kaipasikaan ystävää. Ystävällinen madame yritti rauhoittaa minua tipoilla eikä lähtenyt luotani ennen kuin olin käynyt vuoteeseen, ja olen hänelle kiitollinen, sillä se näky, viaton nukkuva enkelini, repi minut epätoivostani, karkotti syntiset ajatukset, ja hartaasti rukoillen armahdusta, paranemista lasteni isälle nukahdin vihdoin. Aamulla minua odotti tuskallinen keskustelu, epätoivo tuntui laittavan sanat suuhuni, sillä hän liikuttui niin, että lähes lankesi jalkoihini ja kyynelehtien lupasi parantaa tapansa. Minulla on taas toivoa, mutta vakuuttunut en ole, sillä kuten niin usein, koin taas pettymyksen; hän on viime päivinä taas ollut kunnolla, mutta palaa tänään kaupungista, ja Luoja tietää missä kunnossa? Kuulen hänen tulevan, joten hyvää yötä rakas kaivattu ystävä Teidän Lillynne
17. joulukuuta
Eilinen pelkoni osoittautui Jumalalle kiitos turhaksi – ja heräsin tänään seesteisin mielin. Valitettavasti minun on jo lopetettavani kirjeeni tältä päivältä, sillä talonväki on juuri lähdössä kaupunkiin, ja tämä on varmaan myös viimeinen ennen joulua, koska matkustatte veljenne luo, mikä ilahduttaa minua kovasti, olette siellä omaistenne parissa ja voitte viettää muutaman hauskan päivän. Itse en odota juhlapyhiä hyvillä mielin, sillä se on kuten tavallista taas yhtä lähtemistä ja tulemista, eikä tietoakaan viihtyisästä yhdessäolosta perhepiirissä. Yksi ilonaihe minulla tosin on jouluaattona eli tieto siitä, ettei rakas ystäväni ole yksin. Ajatuksemme kohtaavat varmaan usein sinä iltana; myös tämä voi tehdä hetkellisesti onnelliseksi, ainakin minut joka tyydyn vähempäänkin.
Jos huomenna on hyvä sää, matkustan Maikon kanssa vanhempieni luo, sillä Nikolain pitää viettää joitakin päiviä Ihantala ssa ja Saarelassa taloja mittaamassa, enkä halua silloin jäädä yksin. Huomenna on kolmannet tanssiaiset, ja Emmi yritti ylipuhua minut menemään niihin hänen kanssaan muttei onnistunut, mistä on hieman närkästynyt, hän kun ei tiedä että silloin kun sydän itkee, eivät kasvot voi olla iloiset. Maiko ilmaantui juuri ja laulaa tavanomaista kertosäettään: ”Setä tulee Maikon luo, Maiko laulaa sedän kotiin.” Hänellä on aivan erityisträ myötätuntoa äitiään kohtaan; minun täytyy vielä kertoa eräs todella ihmeellinen tapahtuma. Muistatte varmaan, kuinka istuessamme sohvassa ojensimme usein Maikon selän takana kätemme ystävälliseen puristukseen, ja hän antoi aivan tyynesti sen tapahtua. Nyt sitä vastoin, kun hän välillä tulee istumaan kanssamme ja vain ojentaa kättään tavoittaakseen minut, tyttö päästää kovan huudon eikä anna hänen tulla lähelle ja huutaa ”Pappa teki mammalle pahaa, se on Maikon mamma!” Lapsikulta aavistaa äidin ahdistuksen ja ottaa hänet suojelukseensa, siksikin jumaloin tätä rakasta lasta. Jumala häntä vain varjelkoon.
Mielelläni kirjoittaisin vielä, mutta Nikolai kiirehtii niin kovasti, joten nyt ”jätettävä hyvästit on”. Juliesta ei ole mitään kerrottavaa, paitsi että hän oli hiljattain Spohrin kunniaksai järjestetyssä illanvietossa oikein rakastettava ja iloinen. Minulla on yhä ne hänen kirjansa, kun N:lla ei ole ollut aikaa käydä siellä. Voikaa hyvin, rakas ystävä, kirjoittakaa minulle pian ja kuinka on rintakipunne ja silmienne laita. Kaikki, kaikki lähettävät terveisiä, mutta ne sydämellisimmät ovat uskolliselta ystävättäreltänne
Lillyltä
Tuhansia suukkoja Maikolta, Pockusta en olekaan nyt nähnyt.
Original (transkription)
|1|
Den 16ten December.
In meiner Verzweiflung über
Ihr langes Stillschweigen fuhr
ich am Morgen selbst zur Stadt
um auf der Post nachfragen zu
laßen, ob denn wirklich keine
Briefe für mich angekommen wä-
ren, und siehe da – der Erste, dem
ich begegne ist – der Postillion
der mir einen Brief, mit dem
bekannten Siegel, überreichte,
vor Freude wollt ich ihm um
den Hals fallen – doch ließ ich
es bleiben um statt deßen,
wollen Sie wißen was ich that:
ganz einfach, ich küßte den
lieben lieben Brief, verstehtsstruket
sich, als ich allein war. Sie
finden vielleicht, daß es für
den Brief eines Freundes zu
starck war, oh nein! Wenn
man in vierzehn Tagen in dem
drückenden Bewußtsein des Allein-
seins nach einem liebevollen, tröstenden
|2|
Worte, geschmachtet hat, dann ist
solch’ Freude Beweis selbst einer Freun-
din erlaubt.–. Und nun theurer
Freund, tausend Danck für die freund-
lichen herzlichen Worte, die aufrichti-
gen Mittheilungen – mit denen
Sie mich auch diesmal so reichlich
bedacht – ich bin aufs neue erquickt
gestärckt, und das peinigende Gefühl
des Mißtrauens ist verschwunden,
denn in trüber Stimmung sieht man
auch alles aus einem dunklern
Gesichtspunckte. Anfänglich glaubt ich
Sie mit meinen einförmigen Klagen
gelangweilt zu haben, dann aber
kam mir der Gedancke daß ich
durch dem Vorzeigen Ihres Briefes
Sie beleidigt hätte, welcher immer
mehr und mehr Wurzel faßte und
mich beunruhigte obgleich ich mich keiner
Schuld bewußt war, denn ich konnte nicht
anders handeln, welches Sie liebster
Freund wohl etwas zu bezweifeln schei-
nen. Sie sagen ”Es sei kein Missbrauch
des Zutrauens, daß er Ihnen bewiesen
|3|
indem er mir erklärt hat, er ver-
lange nicht Ihre Briefe zu lesen”
so, hatt er wohl sich geäußert –
doch sehen Sie –, ”der Ton giebt
die Musick an” und deshalb ward
ich gezwungen nach dem Tone
und nicht nach der Musick mich
zu richten, es hätte sonst leicht
eine Disharmonie entstehen können.
So verhielt sich die Sache also ”Darum
keene Feindschaft”. In einer Hin-
sicht kann ich Sie doch beruhigen:
wie ich vermuthe so muß er Ihren
langen Brief nicht aufmercksam
durchgelesen haben, denn vor
einigen Tagen sagte er bei Tisch
wo die Rede von Ihnen war:
”Es wundert mich, daß er so ver-
zweifelt schreibt, denn daß Julie
ihm ebenfalls gut ist hat ja ein
Blinder sehen können, und wird
sie von ihrer Seite gewiß alle
Hinderniße bekämpfen um die
Seinige zu werden welches ja in
einigen Jahren geschehen kann.”
Ich sah ihn darauf ganz verwundert an,
doch ließ ich ihn in seinem Irrthum
und sagte nur die Worte: Daß glaub ich
geschieht nie, wonach wir vom Tisch
aufstanden und weiter die Rede
davon auch nicht mehr gewesen.–.
Hoffentlich haben meine Aufklärun-
gen Sie befriedigt, und was Ihre
fernern Briefe betrifft so werde
ich sie nur ganz allein lesen, so will
ich es wenigstens, wenn nicht ein
unglücklicher Zufall sie in andre
Hände spielt, von meiner Seite
soll es an keiner Vorsicht
mangeln und sollen die Briefe
von jetzt an nicht im Bureau
sondern in meiner Kommode
die ein sehr künstliches Schloß hat
verwahrt werden und wovon
der Schlüßel immer bei mir in
der Tasche sein wird. Doch rathe ich
Ihnen jedenfalls vorsichtig in Ihren
Äußerungen zu sein, ich verstehe
auch die halben Worte – und Sie
haben ja die Kunst weg, mit einigen
Worten sehr viel zu sagen.–. Mit
|5|
mir ist das leider nicht der Fall es
ist gerade umgekehrt, viele Worte
und wenig Inhalt, obgleich ich es nicht
auf diesen Brief anwenden will deßen
Inhalt mir wenigstens wichtig ist: denn
in den Augen meines Freundes will
ich rein sein, und nicht ein mal
der Schatten eines Verdachtes soll
auf der Freundin ruhen.–.
Was soll ich Ihnen denn nun erzählen
ach mein Freund, des Erfreulichen
giebt es wohl jammer wenig, um
so mehr des Trübseeligen. In mei-
ner stillen Häuslichkeit vergeht
ein Tag wie der Andre und bin
ich nur zwei mal unter Men-
schen gewesen, den Sonntag in
Saarelastruket der Stadt bei den Eltern und
am Montag in Saarela wo mich
der Alp wieder recht bedeutend
drückte, denn die vergebliche Erwar-
tung des Sohnes hatte Gewitter
Wolcken hervorgebracht die nur
einen paßenden Augenblick abwarteten
um sich zu entladen welche Erleichterung
denselben sich auch bald darbot. Sie können
|6|
wohl nicht errathen, wer dazu bei-
trug – soll ich es Ihnen sagen – nun es
war mein Freund Leo, drum hören Sie:
man sprach von Ihrem Nachfolger und
d Alte äußerte sich: hoffentlich wird dieser nicht
die Dreistigkeit haben über alten und
jungen Adel zu urtheilen wie Der es gewagt.
Und nun kam eine lange Hochmuths
Tirade die ”nicht gehauen nicht gestochen”
war, nachdem der Sturm sich etwas ge-
legt so sagt ich ihr etwas aufgeregt und
mit zitternder Stimme: Wie Mechelin
über den Adel urtheilt weiß ich nicht
daß aber Seelen-Adel bei ihm die
Hauptsache ist und daß ertillagt bis jetzt in Thaten
und Gedancken darnach gestrebt, daß
weiß ich – sie schwieg – und ich thrium-
phirte über meinen Sieg.–.
Ich bin neugierig Enberg kennen zu
lernen; daß er Kenntniße besitzt
ist ja natürlich da Sie ihn uns
recommandieren, ob er aber mit
einer ernsten bestimmten Art zugleich
die Liebe und das Zutrauen des Kindes
sich erwerben kann, und nicht allein
Lehrer sondern auch Leiter sein kann
|7|
daß ist etwas, was Sie natürlich
nicht wißen können, deshalb sollen
Sie sich also keine Sorgen machen
wir wollen hoffen daß unser lieber
Pockus vielleicht auch diesmal von
dem lieben HerrGott begünstigt wird.
Er wird Erbarmen haben mit der
armen Mutter deren einzige
Freude und Hoffnung ihre theuren Kinder sind.
Alexis ist diese ganze Woche in Saarela
gewesen, denn meine Schwiegermutter
bat mich darum und sollte er bei
Alexandra täglich lernen ich wollte es
ihr nicht abschlagen und fuhr am Abend
daher allein nach Hause; und was
erwartete mich da oh! ein wider-
licher Anblick – einen Menschen als
vollkommenes Thier – wer weiß
wo er sich herumgeschleppt hatte –
in einem schrecklichen Zustande war
er und war ich erst ruhiger als er
in seinem Zimmer zu Bette gelegt
worden und ich danckte Gott daß
das Kind den Vater in solch ei-
nem Zustande nicht sah. Oh, wie
hätte ich da eines tröstendes Wortes bedurft
|8|
wie sehnte sich mein Herz nach dem
Freunde. Die gute Madame suchte mich
mit Wortenstruket Tropfentillagt zu beruhigen und ging
nicht eher von mir als bis ich mich
zu Bette gelegt, und ich bin ihr
dankbahr, denn der Anblick meines
unschuldigen schlafenden Engels entriß
mich meiner Verzweiflung – verscheuch-
te die sündigen Gedanken und mit
einem inbrünstigen Gebet, um
Erbarmen – um Beßerung für den
Vater meiner Kinder schlief ich end-
lich ein. Am Morgen erwartete
mich die peinliche Unterredung
die Verzweiflung schien mir die
Worte in den Mund zu legen
denn er wurde so gerührt daß er
mir beinahe zu Füßen fiel und mir
unter Trähnen versprach sich zu beßern.
Ich hoffe wieder, doch überzeugt bin
ich nicht, denn wie oft bin ich ent-
täuscht worden; diese Tage ist es nun
wieder gut gewesen doch heute kommt
er aus der Stadt und Gott weiß wie?
Ich hör ihn kommen – drum gute Nacht
theurer stets vermißter Freund Ihre Lilly
Den 17ten December.
Gottlob, meine Befürchtung war gestern
umsonst – und bin ich mit heitern
Gedanken heute erwacht.
Leider muß ich für heute meinen
Brief schon schließen denn die Leute
fahren gleich zur Stadt, dieser ist
wohl auch der Letzte vor Wei-
nachten da Sie zu Ihrem Bruder
reisen, welches mich sehr freut, Sie sind
dann doch unter den Ihrigen und
können einige vergnügte Tage haben.
Ich seh nicht gerne den FeierTagen
entgegen denn wie gewöhnlich wird
es nur ein ab und zu fahren, geben
und von dem gemüthlichen Beisam-
men sein im lieben Familien Kreise
weiß ich nichts. Eine Freude werde
ich doch am Weinachts Abend habentillagt es ist
die Gewißheit daß mein theurer
Freund nicht allein ist, unsere Gedan-
ken werden sich wohl oft an diesem
Abend begegnen; auch dieses, kann
ein ja für Augenblicke glücklich
machen, wenigstens mich, die auch mit
Wenigerem sich begnügt.–.
Ist das Wetter Morgen gut so
fahr ich mit Maiko zu den Eltern,
denn Nicolay soll einige Tage in
Ihantalo als Saarela sich aufhalten we-
gen der Messung der Häuser, und
da will ich dann nicht allein bleiben.
Morgen ist der dritte Ball, und
wollte Emmi mich durchaus über-
reden mit ihr hinzugehen, doch
gelang es ihr nicht woher sie mir
etwas zürnt, denn sie weiß es
nicht, daß, wo das Herz weint,
da kann das Gesicht nicht fröhlich sein.
Maiko erscheint eben und singt
ihren gewöhnlichen refrain ”Oncel
tulle Maikolle Maiko laulla oncel
Kotti.” Sie symphatisirt merkwürdig
mit ihrer Mama; eins, muß ich Ihnen
noch erzählen was wirklich merk-
würdig ist. Sie errinnern sich wohl,
wenn wir im Sopha saßen
wie oft wir uns hinter Maiko
ihrem Rücken die Hände zum
freundschaftlichen Drucke reichten
und sie ließ es ganz ruhig geschehen.
Jetzt dagegen, wenn er sich zuweilen
zu uns setzt und nur die Hand
ausstreckt und mich zu erreichen
so erhebt sie gleich ein Ceter Geschrei
sie läßt ihn nicht nahkommen
und schreit Pappa tekiö Mammal
paho, se on Maikon Mamma.
Das liebe Kind ahnt die Angst der
Mutter und nimmt sie in Schutz, des-
halb bet ich dieses theure Kind auch an.
Gott erhalte sie nur mir.–.
Gerne würde ich noch schreiben
doch Nicolay eilt so sehr daher heißt
es ”Geschieden muß sein”.
Von Julie hab ich nichts mittzuthei-
len außer daß sie neulich auf einem
Soirée für Spohr ganz liebenswürdig und
munter gewesen. Ihre Bücher hab ich noch bei
mir indem N: nicht Zeit gehabt hinzugehen.
Leben Sie wohl theurer Freund schreiben
Sie mir bald, und wie es mit Ihren Brust
Schmerzen als Augen steht. Alle Alle über-
schicken Ihnen Grüße die herzlichsten
sind aber von Ihrer treuen Freundin
Lilly
Tausend Küße von Maiko
Pockus hab ich jetzt nicht gesehn.
Den 16 december.
I min förtvivlan över Er långa tystnad åkte jag själv in till staden på morgonen för att höra efter på posten om jag verkligen inte fått något brev. Och se bara – den förste jag möter är – postiljonen som räcker mig ett brev med ett känt sigill. Av glädje ville jag falla honom om halsen – men jag lät bli och istället, vill Ni veta vad jag gjorde: helt enkelt, jag kysste det kära kära brevet. Då jag var ensam, såklart. Ni tycker kanske att det var för starkt när det gäller en väns brev, åh nej! Då man har suktat efter ett kärleksfullt, tröstande ord i fjorton dagar under vilka man hade en tryckande känsla av ensamhet, då är ett sådant glädjebevis tillåtet även för en väninna. – Och nu, dyre vän, tusen tack för de vänliga och hjärtliga orden, de uppriktiga meddelandena – som Ni även denna gång så rikligt skänkt mig – jag är vederkvickt och stärkt på nytt, och misstrons pinande känsla är försvunnen. I en dyster stämning ser man annars allting från en mörk synvinkel. I början trodde jag att jag har tråkat ut Er med mitt enformiga klagande. Men sedan kom jag på den tanken att jag kanske har förolämpat Er genom att visa upp Ert brev. Denna tanke slog mer och mer rötter och oroade mig fastän jag inte kände någon skuld. Jag kunde nämligen inte handla annorlunda, vilket Ni, käre vän, väl verkar betvivla lite. Ni säger ”Det missbrukar inte tilliten som han visat Er, då han förklarade för mig att han inte kräver att läsa Era brev”. Det har han väl sagt – men förstår Ni –, ”Det handlar inte om vad som sägs, utan hur det sägs”
ordagrant ung.: tonen gör musiken och därför var jag tvungen att rätta mig efter tonen och inte efter musiken. Annars hade det lätt kunnat uppstå en disharmoni. Så var det med den saken, alltså ”Darum keene Feindschaft” – ingenting mer om det. I ett avseende kan jag ändå lugna Er: jag tror inte att han har läst Ert långa brev särskilt uppmärksamt. För några dagar sedan sade han nämligen när vi satt till bords och Ni kom på tal: ”Det förvånar mig att han skriver så dystert. Att det är ömsesidigt och att Julie också tycker om honom, det hade en blind kunnat se. Och hon från sin sida kommer säkert att försöka övervinna alla hinder för att bli hans hustru, vilket ju kan ske inom några år.”
Därpå tittade jag helt förvånad på honom, men jag lämnade honom i sin villfarelse och sade bara: Detta sker aldrig, tror jag. Därefter steg vi upp från bordet och sedan dess har det inte varit tal om det. – Jag hoppas att jag har tillfredsställt Er med mina upplysningar. Och beträffande Era framtida brev så kommer jag att läsa dem bara i ensamhet. Det är åtminstone planen, om inte breven av en olycklig slump kommer i andra händer. Försiktighet skall inte fattas från min sida och breven skall från och med nu inte längre förvaras i skrivbordet utan i min byrå som har ett bra konstlås. Nyckeln till låset kommer jag alltid ha i min ficka. Men jag råder Er att också vara försiktig i Era yttranden. Jag förstår även de halva orden – och Ni behärskar ju konsten att säga mycket med få ord. – Så är tyvärr inte fallet med mig. Det är tvärtom. Många ord och lite innehåll, fastän jag inte vill använda det på detta brev vars innehåll åtminstone är viktigt för mig: i min väns ögon vill jag vara ren, och inte ens en skugga av misstanke skall vila på väninnan. –
Vad skall jag berätta för Er nu. Ack min vän, det finns väldigt få glädjande ämnen, men desto mer tråkiga. I mitt tysta hemliv är alla dagar lika och bara två gånger har jag varit bland människor. I söndags hos mina föräldrar i staden och i måndags i Saarela där en tryckande mara låg över mig igen. Sonens fåfängliga förväntningar hade lett till åskmoln som bara väntade på ett passande ögonblick för att urladda sig och en möjlighet till lättande skulle också snart komma. Ni kan väl knappast tänka Er vem som bidrog till detta – skall jag säga det till Er – det var alltså min vän Leo. Lyssna därför: man pratade om Er efterträdare och den Gamla sade: förhoppningsvis vågar denne inte att döma över gammal och ny adel som Den dristade sig till. Och nu följde en lång högmodstirad som var ”varken hugget eller stucket”. Efter att stormen hade lagt sig lite sade jag till henne, lite nervös och med darrande röst: Jag vet inte hur Mechelin dömde över adeln, men att själsadel är huvudsaken för honom och att han hittills med dåd och tankar strävat efter den, det vet jag – hon teg – och jag jublade över min seger. –
Jag är nyfiken på att lära känna Eneberg; att han har kunskaper är ju självklart då Ni rekommenderar honom till oss. Men om han genom ett allvarligt och bestämt sätt samtidigt kan vinna barnets kärlek och tillit, så att han inte bara är lärare utan också mentor, det är något som Ni förstås inte kan veta. Därför skall Ni inte oroa er. Vi vill hoppas att vår käre Pockus kanske också denna gång äger den käre Herrens bevågenhet. Han kommer att ha medlidande med den stackars modern vars enda glädje och hopp är sina dyra barn. Hela veckan har Alexis varit i Saarela. Min svärmor bad mig om det och han skulle läsa för Alexandra varje dag. Jag ville inte avslå det och därför åkte jag ensam hem på kvällen; och vad väntar mig där, åh! en vidrig syn – en människa som ett fullständigt djur – vem vet var han hade släpat sig omkring – i ett hemskt tillstånd var han och jag blev lugnare först när han hade lagts i säng i sitt rum. Och jag tackade Gud att barnet inte såg sin far i ett sådant tillstånd. Åh, hur mycket hade jag inte behövt ett tröstande ord. Mitt hjärta längtade efter vännen. Den goda madamen försökte lugna mig med droppar och hon lämnade mig inte förrän jag hade lagt mig, och jag är tacksam mot henne. Anblicken av min oskyldiga sovande ängel rev mig ur min förtvivlan – jagade bort de syndiga tankarna och med en innerlig bön om medlidande – om bättring för mina barns far, somnade jag äntligen. På morgonen väntade det pinsamma samtalet. Förtvivlan verkade lägga orden i min mun. Han blev nämligen så rörd att han nästan föll till mina fötter och under tårar lovade han mig bättring. Jag hoppas igen, men jag är inte övertygad. Hur många gånger har jag inte blivit besviken. De senaste dagarna har det varit bra men idag kommer han från staden och Gud vet hur? Jag hör att han kommer – därför god natt, min dyre alltid saknade vän
Er Lilly
Den 17 december
Gudskelov, mina farhågor igår var utan orsak – och idag vaknade jag med glada tankar.
Tyvärr måste jag avsluta mitt brev för idag då husfolket snart åker in till staden. Detta brev är förmodligen också sista brevet före jul då Ni reser till Er bror, vilket gläder mig mycket. Sedan är Ni hos Era nära och kära och Ni kan tillbringa några trevlig dagar. Jag ser inte framemot helgdagarna då det som vanligt bara åks av och an. Jag känner inte till något sådant som en angenäm samvaro med familjen. En fröjd kommer jag att ha på julaftonen. Det är vissheten att min dyre vän inte är ensam. Våra tankar kommer nog att mötas under kvällens lopp. Även detta kan ju lyckliggöra för några ögonblick, åtminstone mig som också nöjer sig med mindre. –
Om vädret är bra imorgon åker jag med Maiko till föräldrarna, då Nikolai kommer att tillbringa några dagar i Ihantala och Saarela för att mäta husen, och jag vill inte stanna kvar ensam. Imorgon ordnas den tredje balen och Emmi var angelägen om att övertala mig att gå dit med henne, men hon lyckades inte och därför blev hon lite störd. Hon vet inte att anletet inte kan vara glatt då hjärtat gråter. Maiko har just dykt upp och sjunger sin vanliga refräng ”Onkel skall komma till Maiko, Maiko sjunger onkel hem.” Hon sympatiserar med sin Mamma på ett speciellt vis; en sak som verkligen är märklig måste jag ännu berätta. Ni minns säkert när vi på tre man hand satt på soffan, hur ofta räckte vi varandra handen till ett vänskapligt handslag. Och Maiko var helt lugn och lät det hända. Nu däremot då han understundom sällar sig till oss upphäver hon genast ett jämmerskrik när han sträcker ut handen för att nå mig. Hon låter honom inte komma nära och skriker Pappa gjorde Mamma illa, det är Maikos Mamma. Det kära barnet anar moderns ångest och skyddar henne. Därför avgudar jag detta dyra barn. Måtte Gud bara bevara henne. –
Jag skulle gärna fortsätta skriva men Nikolai skyndar på och därför heter det ”Geschieden muß sein” – vi måste skiljas. Jag har ingenting att meddela om Julie förutom att hon var helt älskvärd och munter på en soaré för Spohr. Era böcker har jag ännu här eftersom N. inte har haft tid att gå dit. Lev väl dyre vän och skriv snart om hur det är med Era bröstsmärtor och Era ögon. Alla, alla översänder hälsningar till Er, de hjärtligaste hälsningarna skickas dock från Er trogna väninna
Lilly
Tusen kyssar från Maiko, Pockus har jag nu inte sett till.