Helsingissä helmikuun 3. päivänä
Olemme jo käsitelleet uuden kirkkolain tähän asti voimassa olleet säädökset kumoavan johdannon vaikutuksia evankelisluterilaisen kirkon asemaan suhteessa valtioon. Uuden kirkkolain sisältämät muutokset edellä mainitun kirkon sisäiseen hallinnolliseen järjestykseen ovat kenties vähemmän tärkeitä kansalaisoikeuksien näkökulmasta, mutta itse kirkolle ne ovat käytännössä yhtä olennaisia kuin lain muut osat.
Kirkon sisäisen järjestyksen uudistusten yksityiskohtaiseen esittelemiseen menisi aivan liian kauan, joten rajaamme tarkastelun koskemaan vain uudistuksen pääkohtia.
Olemme jo nostaneet esille, kuinka uuden kirkkolain johtoajatuksena on tehdä evankelisluterilaisesta kirkosta maassamme itsenäisempi kirkollisasioiden hoitaja kuin se on tähän mennessä ollut.
Tässä suhteessa merkittävimpiä lainkohtia ovat upouusi säädös kirkolliskokouksesta ja tuomiokapitulia koskevat muokatut säädökset. Kaikki kirkkolain piiriin kuuluvat asiat, toisin sanoen ennen kaikkea kirkon uskonoppiin, sisäiseen järjestykseen ja kurinpitoon liittyvät asiat ovat nimittäin vastaisuudessa erityisen kirkonmiehistä ja maallikoista koostuvan kirkolliskokouksen vastuulla. Kirkolliskokouksen päätösten voimaanastumisen edellytyksenä on ainoastaan valtiomahtien, eli hallitsijan ja säätyjen vahvistus. Evankelisluterilaisella kirkolla on siis vastaisuudessa sisäinen itsehallinto, siinä missä se on tähän mennessä ollut täysin riippuvainen puhtaasti maallisten asioiden hoitoon tarkoitetuista valtionvirkamiehistä. Tähän mennessä suurilta osin muista kuin kirkon nimittämistä henkilöistä koostuneet tuomikapitulitkin uudistuvat uuden kirkkolain myötä puhtaan kirkollisiksi toimielimiksi, jotka käsittelevät yksinomaan kirkollisasioita ja joiden jäsenet tulevat yksinomaan kirkon piiristä.
Maamme evankelisluterilainen kirkko on uuden kirkkolain myötä valtaosin vapautumassa valtion viranomaisten ohjauksesta ja holhouksesta, sillä vaikka kirkolliskokouksen päätökset edellyttävät vielä valtiomahtien hyväksyntää, on siinä kyseessä ainoastaan veto-oikeudesta. Maallinen valta ei ilman kirkolliskokouksen hyväksyntää voi pakottaa kirkkoa mihinkään.
Kirkolliskokous koostuu siellä virkansa puolesta istuvien piispojen ohella kolmestakymmenestä pappisjäsenestä (viisitoista Turun hiippakunnasta, yhdeksän Porvoon hiippakunnasta ja kuusi Kuopion hiippakunnasta), yhdestä maan senaatin jäsenestä, yhdestä edustajasta kustakin hovioikeudesta, yliopiston teologisten ja oikeustieteellisten tiedekuntien edustajista sekä yhdestä maallikkoedustajasta kustakin rovastikunnasta. Ensiksi mainitut edustajat valitsee papisto ja viimeiset kirkkoon kuuluvat maallikot. Tuomiokapituleissa puhetta johtavat hiippakuntien piispat, minkä lisäksi jäseninä ovat virkansa puolesta paikkakunnan tuomiorovasti ja kaksi asessoria, jotka hiippakunnan papisto valitsee yhtäaikaisesti kolmeksi vuodeksi kerrallaan niiden vakinaisten jäsentensä keskuudesta, jotka ovat pätevöityneet hakemaan kirkkoherran virkaa.
Kuten edellä mainitusta on nähtävissä, ei uudessa laissa yksinomaan vapauteta kirkkoa valtion viranomaisten holhouksesta, vaan tavallisille kirkon jäsenillekin annetaan suuremmat mahdollisuudet vaikuttaa kirkon hallinnointiin. Sama suuntaus on havaittavissa niin ikään laajennetussa oikeudessa osallistua seurakuntien kirkkovaltuustoihin ja papinvaaleihin, joihin voivat vastaisuudessa osallistua kaikki seurakuntien jäsenet. Yksittäisen äänen painoarvo riippuu siitä, kuinka paljon kirkkoa rahoittaa.
Uuden kirkkolain oloihimme nähden varsin vapaamielistä luonnetta alleviivaavat lisäksi vielä maallikkojen vaikutusvallan kasvaminen kirkkoherrojen ohelle yksittäisiä seurakuntia hallinnoimaan perustettavien kirkkoneuvostojen kautta, uusi oikeus kääntyä toisen seurakunnan papin puoleen pappisvirantoimituksia pyytäessään ja lupa järjestää yksityisiä hartauskokouksia, eli konventikkeleita.
Pidätämme kuitenkin itsellämme oikeuden nostaa esille muutaman kriittisen huomion. Olisi epäilemättä ollut toivottavaa kirkon itsenäistymisen kannalta, että piispa Schaumanin kirkkolakiesityksen laadinnan yhteydessä suosittelema ns. keisarillisista pastoraateista, eli hallitsijan ilman paikallisen papinvaalin tuloksen huomioimisen tarvetta nimittämistä kirkkoherroista luopuminen olisi saatu sisällytettyä mukaan lopulliseen lakitekstiin. Viimeiseksi nostamme esille pitävämme vain ja ainoastaan epäjohdonmukaisena sitä, ettei evankelisluterilaiselle kirkolle ole myönnetty oikeutta erottaa jäseniä, joiden näkemykset ja käytöksen se katsoo oppinsa vastaisiksi. Kyseinen oikeus kuuluu erottamattomasti kaikille yhteisöille, joiden jäsenyys ei ole pakollinen. Toisaalta tämän oikeuden puuttuminen evankelisluterilaiselta kirkolta saattaa olla perusteltavissa sillä, että uskonnonvapaus toteutuu maassamme edelleen puutteellisesti uudesta kirkkolaista huolimatta.
Helsingfors den 3 Febr.
Vi hafva redan framhållit de förändringar i den evangelisk-lutherska kyrkans ställning inom och till staten, som genom den nya kyrkolagens utfärdande inträdt, tillföljd af de i inledningen till densamma upphäfda hittills bestående lagbestämningarne. Mindre vigtiga i allmänt medborgerligt afseende, men af föga mindre betydelse för evangeliskt-lutherska kyrkan som sådan, äro de i sjelfva den nya kyrkolagen innehållna förändringarne i nämnde kyrkas inre organisation och författning.
Att redogöra för desamma i detalj blefve alltför vidlyftigt. Vi inskränka oss derföre att endast påpeka det hufvudsakligaste.
Redan förut hafva vi antydt att den nya kyrkolagens tendens innebär att ställa den evangeliskt lutherska kyrkan i vårt land på en sjelfständigare ståndpunkt i afseende å de kyrkligare angelägenheterna, än hvad hittills varit fallet.
I detta hänseende intager den helt och hållet nya bestämningen om kyrkomöten samt de förändrade bestämningarne om domkapitlen främsta rummen. Alla till kyrkolagen hörande frågor, d. v. s. förnämligast frågorna om kyrkans bekännelse författning och tukt, äro nemligen numera öfverlemnade åt ett särskildt af prester och lekmän sammansatt kyrkomöte, hvilkas beslut endast äro underkastade nödvändigheten af de borgerliga statsmakternas, regents och ständers sanktion. I stället för att, såsom hittills, vara helt och hålet i händerna på de till sin natur för rent verldsliga affärer organiserade politiska myndigheterna, har den evangelisk-lutherska kyrkan numera för sina inre angelägenheters afgörande erhållit en rent kyrklig auktoritet. Och likaså ha domkapitlen, hvilka hittills till en stor del utgjorts af personer, tillsatta af helt annan än kyrklig hänsyn, så omorganiserats, att de blifva rena kyrkliga myndigheter, med endast kyrkliga funktioner och tillsatta med afseende endast å dessa.
Den evangelisk-lutherska kyrkan i vårt land har sålunda i väsendtlig grad blifvit emanciperad från de statsliga myndigheternas styrelse och förmynderskap. Ty om än kyrkomötenas beslut äro underkastade statsmakternas sanktion, så utgör detta dock endast ett veto; men emot kyrkomötets vilja kan intet påtvinga kyrkan af de verldsliga makterna.
Kyrkomötet utgöres, utom af de sjelfskrifna biskoparne, af trettio prester (femton från Åbo stift, nio från Borgå stift samt sex från Kuopio stift), en ledamot af landets senat, en deputerad från hvarje hofrätt, en från theologiska och en från juridiska fakulteterna vid universitetet, samt en lekman från hvarje prosteri, valde de förra af presterskapet de sednare af de till kyrkan hörande lekmännen. Domkapitlen utgöras af stiftets biskop som ordförande och ortens domprost såsom sjelfskrifven ledamot och dessutom af tvenne assessorer, valda på tre år i sender af stiftets presterskap ibland de af dess ordinarie medlemmar, hvilka dokumenterat sig såsom behörige att söka kyrkoherde-embete.
Som häraf synes, är icke blott kyrkans emancipation från statsmyndigheterna tillgodosedd, utan äfven en större möjlighet för de styrde att influera på kyrkans styrelse. Samma tendens visar sig äfven i den utvidgning, som blifvit erkänd i afseende å rättigheten att deltaga i församlingarnas kyrkostämmor och prestval, i det alla församlingsmedlemmar numera, hvarochen har sin andel deri, i förhållande till det belopp afgifter han erlägger till kyrkan.
Lägger man härtill vidare lekmanna elementets inflytande genom införandet af kyrkoråd bredvid kyrkoherden för administrerandet af de enskilda församlingarnes angelägenheter, berättigandet att för presterliga förrättningar anlita prest från annan församling, tillåtelse att hålla konventiklar, m. m. dylikt, så framgår deraf tillräckligt den nya kyrkolagens, efter våra förhållanden, temmeligen liberala karakter.
Ett par anmärkningar vilja vi dock tillåta oss. Det hade utan tvifvel varit önskligt för kyrkans friare ställning om det af biskop Schauman vid förslagets uppgörande förordade afskaffandet af de s. k. imperiela pastoraterne lyckats erhålla inträde i lagen. Och slutligen kunna vi icke anse det annat än som en inkonseqvens, att evangelisk-lutherska kyrkan icke har sig tillerkänd rättighefen att från sin gemenskap afskilja medlemmar, hvilkas åsigter och uppförande den icke anser motsvara dess lära. Det är en rätt, som utan tvifvel bör tillkomma hvarje icke obligatoriskt samfund. Dock kan frånvaron af denna rätt för den evangelisk lutherska kyrkan möjligen ha tillräckliga skäl för sig i den ännu bristfälliga religionsfriheten hos oss.