Pariisilaiselämää
IV
Maaliskuun 19. 1866
Olkoonkin, että herra Haussmannin teoksen estetiikasta julistettava tuomio ei tule olemaan kokonaisuudessaan täysin epäsuopea. Mutta sitten esitetään taloudellinen kritiikki brutaaleine teorioineen ja kohtalokkaine lukuineen.
Kuinka paljon nämä monumentaaliset rakennukset ovat oikein maksaneet?
En aio tähän vastatessani uuvuttaa lukijaa yksityiskohdilla, vaan kerron yksinomaan loppusummat pyöristettyinä.
Kyseiset rakennushankkeet olivat edellisvuoden loppuun mennessä maksaneet suunnilleen tuhat miljoonaa frangia. Suurin osa tästä valtavasta summasta, noin 600 miljoonaa, on kasaantunut ”grands travaux de voirie” -nimikkeen, eli katutie- ja pengerrystöiden alle. Esim. Rivolikadun ja Carrousel-aukion 83,5 miljoonaa maksanut vaaitus, Saint-Michelin bulevardin 20,5 miljoonan kustannukset, Saint Germainin bulevardin 18 miljoonan kustannukset (kumpikaan bulevardeista ei ole vielä valmis), Prince-Eugènen bulevardin 52 miljoonan kustannukset jne. tuntuvat kuitenkin luonnollisilta, kun huomioi, että moni uusista bulevardeista ja kaduista on johdettu tiheimmin rakennettujen kaupunginosien lävitse ja aiheuttanut näin ollen valtaisat pakkolunastuskulut. Muut kustannukset ovat koituneet kirkoista, kunnantaloista ja muista arkkitehtonisista töistä.
Valtio on osallistunut mainittuihin kustannuksiin vain noin 80 miljoonalla ja Pariisin kaupunki on vastannut lopuista, yli 900 miljoonan kuluista. Kaupungin tulot eivät luonnollisestikaan ole tänä aikana tuottaneet niin suurta ylijäämää, että kustannukset sillä katettaisiin. Kaupunki onkin ottanut suurempia ja pienempiä lainoja pidemmällä ja lyhyemmällä kestolla ja paremmilla ja huonommilla ehdoilla. Pariisin kaupungilla olikin vuoden 1864 lopussa velkaa 500 miljoonan edestä ja edellisvuoden alussa päätettiin ottaa uusi 250 miljoonan laina, josta on kuitenkin toistaiseksi saapunut vain osa. Kun tämäkin summa on käytetty, odottaa herra Haussmann kaupungin ottavan vielä lisää lainaa. Lainojen ja valtion rahoituksen kattamattomia kuluja on katettu osin kaupungin vakinaisen budjetin varsinaisella ylijäämäosalla ja osin Haussmannin perustaman ”Caisse des travaux publics” -rahaston suorittamilla operaatioilla, jotka koostuvat ennen muuta rakennustarvikkeiden, tonttien ja talojen myynnistä.
Onko tämä järjestelmä kestävällä pohjalla?
Seinen prefektillä ei tunnu asiasta olevan epäilystäkään, sillä hänen finanssilautakuntansa selontekijät todistelevat tulojen nousseen jo muutaman vuoden ajan jatkuvasti siten, että niistä on jäänyt tavallisten kulujen vähentämisen jälkeen 40–50 miljoonan ylijäämä.
Monet niistä turhan tarkkanäköisistä, joka asiaa pikkutarkasti syynäävistä ja päätöksille vedenpitäviä perusteluja vaativista perin ikävistä ihmisistä huomaavat kuitenkin kaupungin budjetin laadinnassa jotain erikoista – että väitetyn suuruinen ylijäämä ei ole osoitettavissa ilman tiettyjä kepulikonsteja. Useita, nykyään vakinaistuneita ja siten vakinaiseen budjettiin luettavia menoja on tulojen ja menojen tasauksessa luokiteltu lisämenoiksi ja siten tilapäisiksi. Tulojen suuri kokonaissumma, joka on edellisvuosina kasvanut jatkuvasti ja nousi vuonna 1865 155 miljoonaan, taas on merkittäviltä osin sen varassa, että tulevan vuoden lainasummat luokitellaan budjetissa tuloiksi.
Kaupungin resurssit ovat ilman muuta suuret, mutta kaupungin verotulot kertyvät toistaiseksi pääosin aksiisista, eli valmisteverosta, johon liittyy useita haittapuolia mukaan lukien se, ettei se välttämättä tuota vastaisuudessa yhtä paljoa. Viime vuoden aksiisituloiksi laskettiin reilut 88 miljoonaa ja veron tuotto on noussut tasaista tahtia. Epäilevät Tuomaat varoittavat kuitenkin aksiisituottojen tippuvan 15–20 miljoonalla, kun niitä eniten tuottavien hyödykkeiden kulutus laskee purkutöiden päättyessä tai vähetessä ja töiden Pariisiin houkutteleman suunnattoman työläisten ja irtolaisten joukon lähtiessä kaupungista töiden puutteessa. He huomauttavat monien virkamiesten, opettajien ja vähävaraisten ihmisten muuttaneen jo Pariisin ulkopuolelle aksiisin huomattavasti nostamia elintarvikkeiden hintoja karkuun. Nämä ihmiset pääsevät lukuisten rautatieyhteyksien kautta helposti kaupunkiin hoitamaan asioitaan. Näihin kaupungista muuttoihin ajaa myös rakennusten purkutöiden aikaansaama vuokratason kohtuuton nousu. Vuokrat tosin laskevat varmasti tilanteen jälleen normalisoituessa ja moisesta laskusta seuraisi myös vuokrasta maksettavan veron pieneneminen. Varovaisimmat kehottavat joka tapauksessa vakavasti odottamaan maltillisempaa vuokrien laskua ja peräänkuuluttavat tarvetta pohtia tulojen mahdollisen laskun ohella myös sitä, että suurista rakennushankkeista todennäköisesti koituu tulevaisuudessa ylläpito- ja hallintokuluja, jotka paisuttavat myös kaupungin vakinaista budjettia.
Herra Haussmann puolestaan ei vähäisimmässäkään mielessä jaa mainittua huolta tulevaisuudesta. Hän on moneen otteeseen pitänyt senaatille ja kaupunginvaltuustolle puheita, joissa on esitellyt rakennusohjelmaansa, näkemyksiään ja rahoitussuunnitelmiaan. Hän on monen mielestä lähestulkoon perustanut uuden kansantaloudellisen koulukunnan, jonka pääopinkappale kuuluisi suurin piirtein seuraavasti: paras keino kohentaa omaa talouttaan tai kasvattaa tulojaan on suurentaa omia kulujaan, vaikka sitten velalla. Hänen mielestään Pariisin kaupungin ei siis pitäisi aristella uusien lainojen ottamista, kunhan niitä käytetään tuotteliaisiin hankkeisiin, jotka hänen mukaansa aina tuottavat suhteessa enemmän rahaa kuin laina maksaa. Haussmann laskee kuitenkin ”tuotteliaisiin hankkeisiin” mukaan myös kymmenien ja satojen miljoonien kaunistustyöt. Tämä ristiriitaiselta vaikuttava näkemys perustuu siihen, että Haussmann on vakuuttunut Pariisin muuttumisesta koko maailman älymystön kokoontumispaikaksi kaupungin saavuttaessa hänen haluamansa kauniin ja viihtyisän olemuksen. Älymystö saapuisi Pariisiin viihteen, nautintojen, sivistyksen ja opin perässä ja avaisi kultasuonensa, josta suoran ja epäsuoran verotuksen monien kanavien kautta virtaisi kaupungintalon kassaholveihin. Samalla osoittautuisivat kiittämättömien uhkarohkeiksi harhamiksi ja turmiollisiksi päähänpistoiksi leimaamat rahoituslaskelmat oikeiksi.
Herra Haussmann asettuu siis taloudelliset argumenttinsa tulevaisuudenuskon varaan rakentaessaan näkemyksensä tosiasioihin perustavien arvostelijoidensa ulottumattomiin. Hän ei varsinaisesti halua kiistää Pariisin julkisten töiden loppumiseen ja työläislegioonien työttä ja leivättä jäämiseen liittyvää uhkakuvaa, mutta lyö sen aikaansaaman Gordionin solmun rikki toteamalla yksinkertaisesti mainittuja julkisia töitä riittävän vielä pitkään. Ne eivät kenties lopu koskaan (tai ainakaan omana elinaikana, kuten herra Haussmann mielessään vielä lisännee). Pessimistejä tämä ei kuitenkaan tyydytä. Heidän mielestään olisi sääli, mikäli Pariisin olisi purkuveloissaan lopulta ajauduttava konkurssiin. Vielä harmillisempaa olisi, jos satatuhatpäinen nälkää näkevä rakennustyöläisten joukko jonain kauniina päivänä hädässään päättäisi kokeilla barrikadien pystyttämistä myös uusille kauniille kaduille.
On vaikea arvioida miltä osin purkumaniaa arvostellaan silkasta valittamisen ilosta. Kaupungintalon neuvonpitojen ympärillä vallitseva salamyhkäisyys tekee nimittäin mahdottomaksi tarkan tiedon saamisen siellä tapahtuvan päätöksenteon periaatteista, valmistuneiden rakennustöiden todellisista kustannuksista ja vielä toteuttamattomien ja kuuleman mukaan tähän mennessä toteutettuja vieläkin suureellisempien suunnitelmien sisällöstä ja laajuudesta. Rakennustöiden laajuutta asteittain karsivaan järjestelmään siirtymistä ajavat näyttävät kuitenkin olevan oikeassa. Töiden annettaisiin valmistua, mutta loppua kohden hidastettaisiin tahtia yhä voimakkaammin, jotta kaupungin talous saataisiin sillä välin vakaammalle pohjalle ja yhtäkkisen seisahduksen vaaroilta vältyttäisiin. Edellä mainittujen toimenpiteiden järkevyyden puolesta puhuu sekin, että useat tilanteen vakavahenkisemmät tarkkailijat kehottavat herra Haussmannia hillitsemään omaa kunnianhimoaan edes hieman, jottei tuleville sukupolville jäisi hänen kiistattomien rakennustaiteen mestariteostensa ohella perinnöksi taloudellisia ja yhteiskunnallisia ongelmia, joiden aiheuttamia haittoja ei vielä pystytä täysin ennakoimaan ja joiden rehottamaan päästäminen saattaisi tehdä niistä entistä vaikeammin ratkaistavia tulevaisuudessa.
Eikö Pariisin kaupungin ole mahdollista estää Seinen prefektiä toteuttamasta suunnitelmiaan? Mikäli rakennusten purkumania ei ole pariisilaisten mieleen, eivätkö he voisi jonkin asianosaisen hallintoelimen kautta vastustaa sitä? Ehei, Seinen prefektin mahdilla on hädin tuskin muita rajoja kuin itse hallitsijan tahto. Pariisin kunnallishallinto poikkeaa nimittäin (Lyonin tavoin) muista Ranskan kaupungeista, joissa päätäntävalta on kaikissa kunnallisasioissa kunnanvaltuustolla (conseil municipal), jonka valitsevat kaikki äänivaltaiset kuntalaiset viideksi vuodeksi kerrallaan. Valtuustojen koko riippuu kaupungin koosta ja vaihtelee 10 ja 36 välillä. Valtuustoissa puhetta johtaa määri, eli pormestari, jonka nimittää keisari ja joka johtaa kaupungin hallintoa. Pariisissa on kuitenkin kunnanvaltuuston sijasta ”kunnallislautakunta”, jonka 36 jäsentä nimittää keisari niin ikään viideksi vuodeksi. Herra Haussmannin ei liene vaikeaa saada aikaan listaa 36 henkilöstä, jotka ovat tarpeeksi uskollisia myötäilläkseen kaikkia hänen hankkeitaan. On siis itsestään selvää, ettei mainittu lautakunta edusta Pariisin kaupunkia, puhumattakaan siitä, että se olisi luotettava kanava sen toivomusten esiintuomiselle ja edunvalvonnalle. Muuta kunnallista edustuselintä ei täällä kuitenkaan ole. Seinen prefektin virkaan kuuluvat vielä kaiken kukkuraksi Seinen departementin johtotehtävien ohella myös Pariisin pormestarille tai määrille kuuluvat tehtävät, lukuun ottamatta niitä muutamia virkatehtäviä, jotka on luovutettu erilliselle poliisiprefektille. Pariisissa on toki reilut parikymmentä määriä, yksi kohti jokaista arrondissementtia, joihin kaupunki on jaettu. Arrondissementin määri ja hänen kaksi avustajaansa hoitavat kuitenkin yksinomaan joitain hallintoaluettansa koskevia asioita, eikä heillä ole valtaa vaikuttaa koko kaupungin asioihin. Hekin ovat sitä paitsi hallitusvallan nimittämiä.
Pariisilaisilla ei moisen kunnallishallintojärjestelmän vallitessa ja kokoontumisvapauden puuttuessa ole laillista keinoa käydä keskustelua rakennusten purkutoimista, saatikka saattaa herra Haussmannin tietoon enemmistön mielipidettä asiasta. Toisaalta herra Haussmannillakaan ei ole mahdollisuutta vedota yleiseen mielipiteeseen tai etsiä sen parista tukea joutuessaan arvostelun kohteeksi kirjoissa, esitteissä ja sanomalehdissä. Hän johtaa kaupunkia yksinvaltiain ottein kunnallislautakunnan myötäillessä ja ylistäessä – ja lasku siitä lankeaa kaikille pariisilaisille. Pitää paikkaansa, että Ranskan alahuoneen eli lakia säätävän kokouksen on hyväksyttävä Pariisin kaupungin lainanotto, mutta sen enemmistö ei periaatteesta ikinä äänestä hallituksen esitystä vastaan. Pariisin kansanedustajat sattuvat kuulumaan alahuoneessa juuri vapaamieliseen vähemmistöön, eikä heidän ole siksi onnistunut estää herra Haussmannin lainanottohankkeiden hyväksymistä. Herra Haussmannille uskollisen kunnallislautakunnan epäsuosiosta pariisilaisten äänestäjien keskuudessa antaa muuten vihiä se seikka, ettei yhtäkään sen jäsenistä ole valittu lakia säätävään kokoukseen. Pariisia ennen kokouksessa edustanut herra Devinck, joka nimitettiin edustajakautensa aikana kunnallislautakuntaan, menetti sittemmin paikkansa seuraavissa edustajanvaaleissa.
Lukijan tulisi edellä kerrotun perusteella ymmärtää, ettei Pariisin kunnallishallinnosta todellakaan ole malliksi muille kaupungeille. Monet kaupungin hallinnonaloista ovat tiettävästi erinomaisessa kunnossa, kuten esim. sairaan- ja houruinhoito, vanhainkodit, vammaiskodit ja koulukodit, kuten myös kaupungin 102 000 köyhän köyhäinapu (kaupunki kulutti kaikkiin edellä mainittuihin kohteisiin vuonna 1865 10 300 000 frangia, jonka lisäksi valtionavustuksista ja mainittuihin kohteisiin testamentatuista ja yksittäisten ihmisten tekemistä lahjoituksista saatiin kokoon lähes yhtä suuri summa). Yksityishenkilöiden ja vapaaehtoisyhdistysten toiminnalla saadaan niin ikään paljon aikaiseksi lastenkasvatuksen, kansankirjastojen yms. aloilla, joista löytää tutkimalla ja huomioimalla monenmoista mielenkiintoista. Kuten sanottu, ehkäisevät vallitsevat olot kuitenkin kaiken solidaarisuudentunteen kaupunginhallinnon ja kaupunkilaisten välillä, kun tämän maailmankaupungin yhteisten asioiden hoitoon ei ole niiden alla mahdollista osallistua sen koommin suoraan kuin välillisesti. Moinen tilanne lietsoo joko välinpitämättömyyttä tai vaihtoehtoisesti tyytymättömyyttä ja suorastaan sairaalloista epäluuloisuutta. Näistä aineksista on halukkaille keitettävissä räjähtävä soppa.
Luulisihan sitä, että silkalla maalaisjärjellä olisi hahmoteltavissa politiikka, jossa maan johtavaa kaupunkia ei asetettaisi enemmän holhouksen alaiseksi kuin pienimpiä kuntapahasia, jossa älynlahjoilla niinkin siunatussa kaupungissa kuin Pariisissa ei tarkoituksella jätettäisi hyödyntämättä korkeasti koulutettujen kuntalaisten tarjoamia älyllisiä panoksia kunnallisten päätösten valmisteluun ja jossa juuri Pariisin kaltaisissa paikoissa totutettaisiin kuntalaisia itsehallintoon. Luulisihan sitä tosiaan, ettei hallintovaltaa pääkaupungissa moisella tavalla keskitettäisi yhdelle miehelle, jotta hänen on niin tahtoessaan mahdollista tehdä kaupungille todellista haittaa ja keskittyä toteuttamaan omia haaveitaan tyydyttääkseen omaa kunnianhimoaan.
Mikäli kunnallisella edustuselimellä olisi ollut lopullinen päätäntävalta rakennusten purkukysymyksessä, olisi se saattanut olla mahtipontisesta hankkeesta samaa mieltä ja mielellään antanut sille tukensa, mistä olisi ollut kaupungin johdolle yksinomaan hyötyä, tai sitten se olisi asettanut hankkeelle tietyt raamit, missä tapauksessa herra Haussmannin ei tiettävästi olisi ollut mahdollista viedä arkkitehtonista vallankumoustaan läpi yhtä suurella voimalla. Yleisen mielipiteen ei kuitenkaan kummassakaan skenaariossa olisi ollut mahdollista vierittää syytä purkumaniasta ja sen poikimasta tuhlailusta yksinomaan sen koommin Haussmannin kuin kaikki purkutyöt viime kädessä asetuksellaan auktorisoivan keisarin harteille.
Olen näistä kaikista aiheista kirjoittaessani pyrkinyt välttämään politikoimista. Siitä huolimatta olen katsonut tarpeelliseksi tuoda esille, että näihin mahdollisimman tiiviissä muodossa esitettyihin huomioihin liittyy myös perustuslaillisia näkökohtia.
Pariserlif.
IV.
Den 19 Mars 1866.
(Forts. och slut från n:o 74.)
Låt således vara att den estetiska domen öfver hr Haussmanns verk i sin helhet icke skall utfalla synnerligen ogynsam. Men så kommer den finansiela kritiken med sina brutala teorier och sina fatala siffror.
Hvad hafva dessa storverk kostat?
Jag vill ej i svaret härpå anföra för läsaren tröttande detaljer, utan endast hufvudsummor, i runda tal.
De ifrågavarande arbetena hade vid förlidet års utgång kostat omkring ettusen miljoner francs. Större delen af denna enorma summa, ungefär 600 miljoner, belöper sig på ”grands travaux de voirie” d. ä.det är gatu- och chausséebyggnad. Då man besinnar att många af de nya bulevarderna och gatorna blifvit ledda genom stadens förut tätast bebyggda delar, hvaraf ofantliga expropriationskostnader föranledts, finner man det ganska naturligt att t. ex. Rivoligatan jemte Carrousselplatsens nivellering kostat 83½ miljon, boulevard Saint Michel 20½ och boulev. S:t Germain 18, (ännu ej färdiga), boulev. du Prince-Eugéne 52 miljoner o. s. v. – Det öfriga har åtgått till kyrkor, municipala hus samt andra arkitektoniska arbeten.
Staten har i dessa kostnader deltagit endast med omkring 80 miljoner; staden Paris har utgifvit det öfriga, öfver 900 miljoner. Det är naturligt att stadens inkomster icke kunnat under denna tid lemna ett så stort öfverskott. Man har derföre upptagit lån större och mindre, på längre och kortare tid, på bättre och sämre vilkor. Staden Paris befanns sålunda vid 1864 års utgång vara belastad med skulder till en summa af 500 miljoner, och i början af förlidet år auktoriserades ett nytt lån om 250 miljoner, derå ännu blott en del inlupit. När detta är disponeradt, ämnar hr Haussmann låta staden ytterligare upptaga lån. – Det som ej betäckts genom lånen och statsbidragen har bestrids dels genom den ordinarie budgetens verkliga öfverskott, dels genom de operationer den af Haussmann inrättade ”Caisse des travaux publics” utför och som förnämligast bestå i försäljning af materialier, tomter och hus.
Skall detta system bära sig?
Seine-prefekten tyckes icke hysa några tvifvel i detta afseende. Rapportörerna i hans finanskommission ådagalägga ett ständigt stigande i inkomsterna, så att desses öfverskott öfver de ordinarie utgifterna redan i några års tid utgjort 40 à 50 miljoner.
Men mången bland dessa ledsamma menniskor, som icke kunna vara blindt förtjusta, utan vilja kritiskt skärskåda hvarje sak och se den baserad på fasta argumenter, anse att man går något egendomligt tillväga vid uppgörandet af stadens budget – och att man icke utan artificiella medel skulle lyckas uppvisa ett så stort öfverskott som den antydda. Vid balanserandet af debet och kredit ha nemligen åtskilliga utgifter, som numera blifvit permanenta och således böra hänföras till de ordinarie, upptagits såsom extraordinarie och tillfälliga; och inkomsternas stora totalsumma, som för de närmast föregående åren varit ännu större och för 1865 uppgick till 155 miljoner, beror till en ansenlig del derpå att de lånebelopp som under året indragas, upptagas såsom inkomst.
Utan tvifvel äro stadens resurser stora. Men den skatt, som för närvarande renderat mest, nemligen oktrojen, har utom andra olägenheter äfven den att icke vara fullt pålitlig för framtiden. Inkomsten af oktrejen beräknades för fjolåret till något öfver 88 miljoner; och den har varit i jemt stigande. Men tviflarena mena att, när demolitionsarbetena upphört eller aftagit och den ofantliga mängd arbetare och löst folk, som af dem lockats till Paris samt ökat konsumtionen af de artiklar, som betala största delen af oktrojen, af brist på vidare arbeten skola lemna staden, oktrojbeloppet troligen skall nedgå med 15 à 20 miljoner. De konstatera vidare att redan nu en mängd tjenstemän, lärare och andra personer med inskränkta tillgångar bosatt sig utom Paris emedan prisen å lifsmedlen så betydligt stegrats genom oktrojen, – och emedan de medelst de talrika jernvägarne lätt kunna inkomma till staden för att sköta sina värf. Dessa afflyttningar motiveras äfven af de genom demolitionerna omåttligt stegrade hyrorna, hvilka, när det normala tillståndet åter inträdt säkerligen måste falla, och ett sådant fallande skall äfven medföra minskning i skatten på hyrorna. – Alltnog, de försigtige yrka allvarligt på modestare kalkyler samt framhålla nödvändigheter att besinna icke blott möjligheten af att inkomsterna framdeles kunna minskas, utan äfven sannolikheten af att de stora byggnadsföretagen, för framtida underhåll och administration skola öka äfven den ordinarie utgifts budgeten.
Hr Haussmann delar emellertid icke i minsta mon dessa farhågor för framtiden. Han har ofta nog uti tal inom Senaten och stadskonseljen uttalat sitt program, sina åsigter, sina financiella teorier. Några mena att han nästan förtjenar kallas grundläggare af en ny nationalekonomisk skola, hvars hufvuddogm skulle lyda ungefär: det bästa medel, att förbättra sin ekonomi eller föröka sina inkomster, är att förstora sina utgifter, om det ock måste ske på skuld. Han anser derföre att staden Paris aldrig behöfver sky upptagandet af nya lån, blott de användas för produktiva företag; dessa, menar han, skola alltid rendera proportionsvis mera än hvad lånen kosta. Men under produktiva företag inbegriper han äfven försköningsarbeten, för tio- och hundratals miljoner. Denna parodoxala åsigt vore väl ej gerna möjlig, derest han icke vore öfvertygad att Paris, när det engång erhållit den gestaltning han åsyftar, skall genom sin fägring och sin komfort blifva en samlingsplats för hela verldens intelligenta invånare, hvilka här skola söka nöjet, njutning, intellektuel utbildning, lärdom – och i dess ställe qvarlemna sitt guld i väldiga floder, som genom de direkta och indirekta skatternas många kanaler skola inströmma i kassahvalfven uti Hôtel de Ville – och sålunda bevisa hållbarheten af dessa finanskalkyler, som en otacksam samtid vill stämpla såsom djerfva chimärer, ruinerande hugskott.
Grundande sina finansiella argumenter på ”hvad framtiden skall utvisa”, ställer sig således hr Haussmann på en ståndpunkt, otillgänglig för de kritiker som stöda sig på fakta. – Hvad åter beträffar den farliga kris man förutspår för den tidpunkt då de offentliga arbetena i Paris upphöra, och arbetarelegionerna blifva utan inkomster och utan bröd, så torde väl hr Haussmann icke vilja förneka densammas möjlighet, men han afhugger den gordiska knut, problemet af krisens afböjande skulle erbjuda, helt enkelt genom att säga: dessa offentliga arbeen skola räcka ännu mycket längre, de skola kanske aldrig upphöra (och tillägger troligen i tankarna: åtminstone ej under min lifstid). – Men pessimisterna känna sig icke lugnade; de tycka att det vore sorgligt om Paris, fördjupadt i demolitionsskulden, omsider skulle måsta göra konkurs; och de tycka att det vore ännu sorgligare om en vacker dag hundratusen brödlösa byggnadsarbetare, drifna af nöden, skulle vilja försöka om det icke äfven på de nya vackra gatorna vore möjligt att bygga barrikader. Det är svårt att afgöra till huru stor del amärkningarne mot demolitionsmanin böra tillskrifvas klandersjukan. Den hemlighet, som råder kring rådslagen i Hôtel de Ville gör det nemligen omöjligt att erhålla exakt kunskap om principerna som der tillämpas, om de verkliga resultaterna i finansielt hänseende af de färdiga arbetena, samt om arten och vidden af de planer som ännu skola realiseras och hvilka emellertid, enligt hvad det påstås, skola vara ännu mera omfattande än de hittills utförda. Det synes dock som skulle de hafva rätt, hvilka yrka, att det redan vore tid uppå att öfvergå till ett system, åsyftande att småningom minska den skala hvarefter arbetena bedrifvas, låta dem fortgå till målet, men med tilltagande långsamhet, samt derigenom efterhand bringa stadens finanser i solidare skick och i tid förekomma farorna at ett plötsligt afbrott. Det synes som vore det ej så obefogadt när mången allvarlig betraktare af situationen råder hr Haussmann att något tygla sin ärelystnad, för att icke, jemte de obestridliga storverk han åstadkommit, låta kommande generationer ärfva äfven finansiella och sociala förvecklingar hvars sorgliga följder ännu icke kunna fullt beräknas och som det kanske då är ännu svårare att förekomma. Men kan icke staden Paris hindra Seineprefekten att realisera sina idealer? Om parisarne icke gilla demolitionsmanin, kunna de icke genom kompetent organ motsätta sig densamma? Nej, Seine-prefektens makt har knappast några andra gränsor än suveränens vilja. Paris’ kommunala organisation är nemligen (äfvensom Lyons) olik den i Frankrike öfriga städer. I dessa är det ett af alla valberättigade invånare på fem år valdt municipalråd, conseil municipal, bestående allt efter stadens storlek af 10 till 36 medlemmar, som har beslutande rätt i alla kommunens angelägenheter, under presidium af Mairen, borgmästaren, hvilken utnämnes af kejsaren och handhar stadens administration. Men i Paris är municipalrådet ersatt af en ”commission municipale”, hvars 36 medlemmar utnämnas af kejsaren, äfvenledes på fem år. Det torde icke vara svårt|2| för hr Haussmann att upprätta en lista på 36 personer, som äro honom nog tillgifna för att säga ja till alla hans projekter. Att denna kommission icke kan anses representera staden Paris eller utgöra en pålitlig organ för dess önskningar och intressen, är derföre sjelffallet. Men någon annan kommunalrepresentation finnes här ej. Seineprefekten förenar dessutom i sin hand icke blott de funktioner hvilka tillkommer prefekten i Seine-departementet, utan äfven de som skulle tillhöra en borgmästare eller maire Paris, med undantag af några åligganden som öfverflyttats på polisprefekten. Här finnes visserligen öfver 20 mairer, en i hvarje af de arrondissementer, hvari staden är delad, men de, biträdde af tvenne adjointer, handhafva endast vissa arrondissementet rörande ärender, men ega ej något inflytande på stadens allmänna angelägenheter. De äro dessutom, äfven de, tillsatta af styrelsen.
Vid en sådan kommunalorganisation, och då dessutom församlingsrätten icke finnes, kunna parisarene på intet lagligt sätt diskutera frågan om demolitionerna samt för hr Haussman framhålla den opinion majoriteten hyllar i denna fråga. Och likasålitet kan hr Haussmann, när han klandras och kriticeras i böcker, broschyrer och tidningar, göra någon appel till allmänna opinionen och hos denna söka stöd. Lik en sjelfherrskare genomför han sina beslut, municipalkommissionen samtycker och berömmer – och alla parisare betala. Det är sannt, upptagandet af lån måste auktoriseras af lagstiftande kåren; men majoriteten i denna har för princip att aldrig rösta emot något af styrelsens förslag. Och just staden Paris’ deputerade befinna sig i den liberala minoriteten; de hafva derföre icke kunnat hindra bifallandet af hr Haussmanns låneförslag. En omständighet för öfrigt, som tyckes antyda att den hr Haussmann trogna municipala kommissionen icke står i gunst hos hufvudstadens elektorer är den, att ännu ingen af dess medlemmar blifvit invald till lagstiftande kåren; en af staden Paris förra deputerade, hr Devingck, som emellertid hade inkallats till medlem i la commission municipale, blef sedan icke återvald till folkrepresentant.
Af det anförda torde för läsaren framgå att kommunalväsendet i Paris icke just förtjenar framhållas såsom mönsterbild för andra städer. Många brancher af stadens administration befinna sig visserligen i utmärkt skick, såsom t. ex. sjuk- och dårvården, asylerna för ålderstigna och lama samt för barn, äfvensom understödjandet af stadens 102 000 fattiga (för hvilket allt staden för år 1865 hade anslagit 10 300 000 francs, hvarförutom statsanslager samt testamentsfonder och enskildes bidrag för sagde ändamål uppgingo till nära samma summa). Och genom enskilda personers samt fria associationers verksamhet är mycket gjordt för barnauppfostran, folkbiblioteker, m. m., som ger anledning till högst intressanta studier och iakttagelser. Men de gällande lagarne hafva, såsom sagdt, förhindrat all solidaritet mellan stadsstyrelsen och med borgarena, de tillåta hvarken något direkt eller indirekt deltagande af dessa i vårdandet af verldsstadens allmänna angelägenheter. Deraf alstras lätteligen likgiltighet, eller missnöje och klandersjuka, som, skickligt bearbetade, kunna åstadkomma explosion.
Det tyckes dock, som skulle en sund politik fordra, att landets första stad icke ställdes mera under förmynderskap än den minsta kommun; att den solida förberedelse för politiska värf, som ett utbildadt kommunallif erbjuder, icke borde omöjliggöras i de på intelligenser så rike Paris; att tvertom just här vanan vid sjelstyrelse borde få utbildas; och att slutligen hufvudstadens administration icke borde så koncentreras i en mans händer, att det står denne stadschef öppet att, der han så vill, skada stadens verkliga intressen och främst arbeta på förverkligandet af sina individuella idealer, tillfredsställandet af sin personliga ärelystnad. Om en kommunalrepresentation haft beslutande rätt i fråga om demolitionerna, så hade ett af de två inträffat: antingen hade denna representation gillat och gerna understödt de storartade företagen, och deraf skulle ledaren icke haft annat än verklig fördel, eller ock hade den hållit desamma inom vissa skrankor, och då skulle visserligen hr Haussmann ej haft tillfälle att utföra så stora omstörtningar och nyskapelser. Men i hvardera fallet skulle hvarken han eller suveränen – alla demolitionsarbeten erfordra nemligen kejserligt dekret – kunna af allmänna opinionen ställas till ansvar för demolisationsmanin och det ansenliga slöseri som egt rum.
De politiska motiverna vid allt detta har jag ej velat vidröra. Men det har i alla fall synts mig nödvändigt att vid dessa i möjligaste korthet framställda betraktelser äfven ha afseende å de konstitutionella principernas kraf.
L. M.