5.3.1860 Lilly Steven-Steinheil–LM
Finsk text
5. maaliskuuta 1860
Kallis ystävä!
Aloitan kirjeeni jo tänään saadakseni sen valmiiksi keskiviikkoon mennessä, sillä käteni ovat yhä todella kipeät, joskin olen niin onnellinen että pystyn – vaikkakin jonkinlaisin ponnistuksin – kirjoittamaan, soittamista ei kuitenkaan voi vielä ajatellakaan, lukuun ottamatta muutamia melankolisia adagioita, joita yritän improvisoida rakkaina hämärähetkinäni, mikä on melko hyvin onnistunutkin ja suonut minulle monia miellyttäviä hetkiä. Siitä tulee aina mieleeni se ajatus, kuinka minun pitäisi olla rakkaalle Jumalalle kiitollinen tästä lahjasta, joka on niin usein ollut pakopaikkani, lohtuni – en toki sano enää ”ainoa lohtuni”, siitä lähin kun olen saanut paljon runsaampaa lohtua ystävyydestä kanssanne, myötätuntoinen ystäväni. Olette tosin epäilevä Tuomas, sillä kuten minusta tuntuu, epäilette yhä vielä valtaanne – toivoisinpa että voisitte nähdä minut kun saan kirjeenne, millaisella riemukkaalla hopulla (olen usein yrittänyt hillitä itseäni, jotta ehkäisisin väärät epäilyt) olen ne murtanut ja miten ne ovat saaneet minut sen päivän ajaksi iloisemmaksi, niin vieläpä silloin kun niitä ei ole kirjoitettu kaikkein iloisimmassa mielialassa, sillä ne sisältävät aina niin monipuolisia, rikkaita ja jaloja ajatuksia, jotka pakottavat ihmisen ajattelemaan muutakin kuin omaa viheliäistä itseään ja samalla herättävät henkiin jo herpautuvat itsehillinnän jäänteet, niin että voi kohdata tulevat kärsimykset kärsivällisesti ja pelotta.
Näettekös nyt, ystäväni, mitä kaikkea rakkaat kirjeenne voivatkaan saada aikaan, enkä edes ole maininnut sitä parasta: sympatiaa, vilpitöntä myötämielisyyttä ystävätärtä kohtaan, joka puhuu avoimesti jokaisessa kirjeessään, ja tämä on minulle se hienoin lohtu. Toki minulle olisi äärettömän paljon mieluisampaa, että olisitte täällä, jotta voisitte olla käytettävissäni, kuten ystäväni Leo on minulle sallinut, mutta sehän on mahdottomuus, eikä ihmisen toki pidä mahdottomia toivoa. Olen tyytyväinen myös ”paperiarkkeihin”, sillä ne ovat nyt minulle ”onnenhetkiä”, ja siksi minulla ei liioin ole muuta toivetta niin pitkään kuin onni hymyilee minulle ”paperiarkkien” muodossa.
Sen jälkeen kun minun on pitänyt omistaa muutama tunti vaatimattoman persoonani hoitoon, tartun taas sulkakynään aikomuksenani puhua nyt jostain muusta eikä aina itsestäni, mutta ystävä Kuu kurkistaa niin veitikkamaisesti toisella silmällään ikkunasta sisään – ja saa minut pettämään aikomukseni. Se muistuttaa minua niin elävästi yöllisestä matkastamme, kun se oli keskinäisen tutustumisemme todistajana. Minun täytyy vieläkin nauraa kun ajattelin sitä, miten loikimme ympäriinsä kuunvalossa, ja ihmettelen, miten minun iässäni ja niin sisältörikkaiden kokemusten jälkeen voin yhä olla niin lapsekas. Nämä kuitenkin myös ovat niitä onnen silmänräpäyksiä, jotka tekevät ihmisestä jälleen lapsen. Kuinka sitten onkaan, on tämä matka jättänyt pysyvän jäljen ja voin laskea sen elämäni miellyttävimpiin kokemuksiin.
Kirjoitin Teille hiljattain, että toivoin näkeväni Pockuksen keskiviikkona, mutta huonon sään vuoksi häntä ei voitukaan hakea, joten hän tuli lauantaina Enebergin kanssa Karhusuolle. Epäilykseni Pockuksen suhteen ovat valitettavasti yhä ne samat, enkä tiedä pitääkö hänen kylmäkiskoisuutensa laittaa lapsellisen ajattelemattomuuden, välinpitämättömyyden vaiko jäykkyyden tiliin, mutta hän on nykyään hellyydenosoituksissaan yhtä kitsas kuin oli aiemmin tuhlaileva. Haluan toivoa, että syynä on jäykkyys, ja että se katoaa taas kun näemme toisiamme useammin, mikä ei ole nyt ollut asianlaita, koska en ole voinut matkustaa sinne. On outoa, että olemme samanaikaisesti ellemme nyt valittaneet niin kuitenkin murehtineet Pockusta, mitä Teihin tulee, joten voin hyvällä omallatunnolla sanoa että hän tuntee yhä samaa kiintymystä vanhaan opettajaansa, sillä ensimmäinen asia mitä hän sanoi, oli että hän halusi kirjoittaa Teille minun luonani; kun kysyin, miksi hän sitten oli lykännyt sitä niin pitkään, hän vastasi: ”Äiti sanoi että minun pitäisi tehdä se Karhusuolla, koska äiti haluaa lukea kirjeet läpi”, mutta hän ei ole käynyt siellä kahteen viikkoon, koska Javalaisen häitä vietettiin Karhusuolla todella suurellisesti, ja Pockuksemme oli luonnollisesti kovin kiireinen. Eilisaamuna hän kuitenkin istuutui heti kirjoittamaan ilman kehotusta ja halusi kirjoittaa tämän luonnoksen puhtaaksi Saarelassa, ja saattekin varmasti hänen kirjeensä samalla kuin minun. Kun kirjoitatte hänelle takaisin, älkää pitääkö hänelle mitään moraalisaarnoja minun takiani, sillä koska hänen kirjeensä luetaan Saarelassa, hän voisi päätyä kiusallisiin keskusteluihin, joita mieluiten vältän. Älkää toki olko turhan huolissanne Enebergin vuoksi, sillä vaikkei hän mikään kasvattaja olekaan, niin on hän kuitenkin tunnollinen opettaja, hän myös sanoi että Pockus on edistynyt merkittävästi etenkin geometriassa ja olisi muutenkin ahkera.
Ehkä meillä myös on liian suuret vaatimukset, mutta syypää siihen olette Te, sillä olette hemmotellut meidät kaikki. Mutta pysyn mielipiteessäni siitä, että hänen oppilaansa kiintymyksestä ei tähän mennessä ole merkkiäkään, ja enpä usko että niin käykään, koska ei ole tähänkään mennessä käynyt. Mitä asian suhteen on nyt tehtävissä, siihen on tyytyminen ja toivottava parasta tulevaisuudelta, ehkäpä hänen vakava, tiukka olemuksensa onkin juuri parhaaksi Pockukselle, sillä kunnioitus opettajaa kohtaan ehkä aikaansaa sen, ettei hän hyödy liikaa isoäitinsä heikkouksista, mikä tekisi kyllä hänelle oikein hyvää.
Ette ole tainnut vielä kuulla, että majuri Jaenisch (Emmi Palmrothin isä) kuoli aivan yllättäen halvaukseen. hautaus oli eilen, ja koska Nikolai matkusti sinne niin jäin yksin monsieur Enebergin kanssa, mistä tulin varsin levottomaksi, sillä en tiennyt millä saisin illan kulumaan loppuun, joskin se toki meni paremmin kuin luulin. Hän voi olla oikein hauskakin, jos vain haluaa. Lempiaihe kuitenkin tuntuu olevan Venäjä ja sen uskonto. Silloin pystyin hienovaraisesti esittämään varoitukseni, jota hän myös lupasi noudattaa. Muuten hän näyttää viihtyvän Saarelassa mainiosti, pahoittelee vain ettei kuule siellä musiikkia, jonka ystävä vaikuttaa olevan. Kysyin, lukisiko hän silloin tällöin ääneen anopilleni, mutta hän kieltäytyi; Alexandran kuuluu lukea, ja hän ja anoppini panevat pasianssia. Tältä päivältä hyvää yötä, huomenna lisää jälleen toipilaana olevalta ystävättäreltänne Lillyltä. Olen niin onnellinen, etten ole nyt kokenut mitään kuohuttavia kohtauksia.
Tiistaiaamu.
Nikolai on nyt ollut poissa lähes päivittäin – ensin useammilla palovakuutusmatkoilla, sitten hautajaisissa – eilisiltana kastetilaisuudessa Steveneillä ja tänään hän on Söderhjelmin luona, joka järjestää korttipelierän eversti Sunnmanille, joka on ollut täällä joitakin päiviä. Huomenna Nikolai halusi kutsua herrat meille, tällaista parveilua kaiket päivät, ja olen vain iloinen että tähän asti on mennyt varsin siivosti, kuten meillä toivottavasti on vastedeskin asianlaita. Kaupungissakin huvitellaan, sillä siellä on parhaillaan saksalainen teatteriseurue, johon ollaan oikein tyytyväisiä. Aion käydä sen näytännöissä aivan yhtä harvoin kuin ruotsalaisenkin, joissa olen ollut vain kerran. Sen sijaan odotan päivittäin vierailuja, sillä koko joukko ihmisiä on ilmoittautunut, ja näihin kuuluvat myös Tollit, joita olen odottanut jo pitkään. Ainoat ihmiset, jotka ovat näinä kolmena viikkona (olemme näet tänään olleet Karhusuolla tasan kolme viikkoa) käyneet tapaamassa minua, ovat olleet vanhemmat, ja tänään on sisareni luvannut todennäköisesti tulla. Hänen viimeinen matkansa talviaikaan Karhusuolle, sillä hän kyläilee jo varsin paljon.
He kaikki ovat ilahduttaneet minua valokuvillaan, jotka ovat erinomaisen onnistuneita. Niissä ovat vanhemmat, Fritz, Emmi, ja Pockus ja Maiko yhdessä eli pelkästään molemmat lapset samassa kuvassa, jossa Pockus on kovin soma ja Maiko kerrassaan suloinen. Näin minulla on kaikki rakkaani ympärilläni, ja olen ripustanut heidät huoneeseenne molemmin puolin sohvaa (missä on tavanomainen paikkani), jotta minulla on heidät aina lähelläni. Tästä piiristä kaipaan vielä kahta henkilöä, jotka samoin ovat vieneet palan sydämestäni ja joista toisen, Mina Lillen kuvan, kohta jo saankin, sillä Lille antaa ottaa jäljennöksen valokuvasta, joka hänellä itsellään on, ja olen siitä hänelle todella kiitollinen. Sen toisen kuvan, jota odotan yhtä kärsimättömästi, on määrä esittää erästä tiettyä Leo Mecheliniä, ehkä voitte saada tietää siitä jotain lähemmin ja kuinka pian voin toivoa saavani sen. Kirjoititte tosin, ettei Helsingissä olisi ketään hyvää valokuvaajaa, mutta odotetaanko sinne jotakuta parempaa? Borchard näet menee suoraan Pietariin. Jos se siis on kannattavaa ja mahdollista, niin olkaa kiltti ja täyttäkää toiveeni. Oletteko kuullut, että konsuli Hackman on Helsingissä sairastunut ankarasti, minkä johdosta Victor matkusti sinne äitinsä kanssa, jonka pitäisi olla yhä siellä – ehkäpä olette tavannut myös Victorin? Sisar on jo palannut Pietarista, joskaan en ole nähnyt häntä koska en ole käynyt kaupungissa.
Taidatte lopulta pelästyä tätä pitkää epistolaa, mutta ei hätää, kiiruhdan jo lopettamaan. Enää vain muutama sana ja sitten piste. Maiko on suloinen, kuten yleensäkin, ja lähetti sedälleen paljon terveisiä ja suukkoja. Madame samoin kuin palvelija olivat kovin imarreltuja terveisistänne ja tuumivat: maisterimme on sentään aina reilu – ei niin kuin tämä joka ei voi edes tervehtiä kun tulee. Olen sydämestäni samaa mieltä ja täten hyvästelen maisterimme. Huomatkaahan kuinka hilpeä olen, se johtuu siitä ettei minulla ole ollut mitään epämiellyttäviä kokemuksia viime aikoina, joten olen voinut rupatella ystäväni kanssa aivan rattoisasti. Toivon että uskollinen ystävättärenne voisi edelleen kirjoittaa Teille iloisia kirjeitä. Kaikille omaisillenne sydämelliset terveiset.
Lilly.
Huomaan kirjoittaneeni kovin huolimattomasti, mutta olkaa kiltti älkääkä kiinnittäkö siihen huomiota. Niistä osoitteella varustetuista kirjekuoristanne on jäljellä enää neljä – kuka oli siis oikeassa – jälleen minä. Yllätyin erittäin iloisesti kun huomasin Papperslyktanissa ne tutut ”På en Blusning” -säkeet.
Original (transkription)
Den 5ten März 1860.
Theurer Freund!
Ich fange schon heute mit mei-
nem Briefe an, um ihn so bei
wenigem bis Mittwoch auszufüllen,
denn die Hände sind noch tüchtig
empfindlich, doch bin ich so glück-
lich, daß ich, wenngleich mit eini-
ger Anstrengung, schreiben kann,
ans spielen ist aber noch nicht zu
dencken, ausgenommen einigen
melancholischen Adagios die, in
meinen lieben Schummer Stunden
herauszufantasieren suche, welches
mir auch so ziemlich gelungen
und mir dadurch mantillagtche angenehme
Stunde bereitet hat; dabei kommt
mir immer der Gedancke – wie
ich dem lieben Gott doch danckbar
für diese Gabe sein müßte, die
|2|
so oft meine Zuflucht, und mein
Trost gewesen – doch sag ich nicht
mehr ”mein einziger Trost” seitdem
ich in der Freundschaft mit Ihnen
mein theilmender Freund einen
viel reichhaltigeren Trost gefinden,
Sie sind aber ein ungläubiger Tomas
[...]oläslig/saknad text denn wie es mir scheint
bezweifeln Sie noch immer Ihre
Macht – ich wünschte nur – Sie
könnten mich beim Empfange
Ihrer Briefe sehen, mit welch einer
freudigen Hast (mich oft zu bemeistern
gesucht um einem ungerechten Verdachte
zuvorzukommen) ich sie erbrochen, und
wie sie mich für den Tag heitrer
gestimmt, ja selbst dann – wo sie
nicht in der heitersten Stimmung
geschrieben worden, denn sie ent-
halten immer so vielseitige reiche und
edle Gedancken – die einen zwin-
gen – nicht immer seines jämmerli-
chen Selbst’s – zu gedencken, und
zugleich die schon erschlaffenden Über-
reste von Selbstbeherrschung – Geduld
|3|
und Muth ferneren Leiden entge-
gen zu gehen, ins Leben rufen.
Sehen Sie wohl jetzt ein, mein
Freund – was alles Ihre lieben
Briefe bezwecken können, und
doch hab ich des Besten, noch
nicht erwähnt: es ist die Symphatie –
die aufrichtige Zuneigung, für
die Freundin die sich in jedem
Ihrer Briefe ausspricht und dieses
ist mir der schönste Trost. Freilich
wäre es mir unendlich lieber Sie
hier zu haben um über Sie dis-
poniren zu können – wie mein
Freund Leo es mir ja erlaubt
hat, doch das ist ja ein Ding
der Unmöglikeit, und das Unmög-
liche soll man ja nicht wünschen,
ich bin auch mit den ”papiernen
Blättern” zufrieden, denn die sind
jetzt die ”Augenblicke des Glück’s”
für mich, und hab ich daher auch
keinen andern Wunsch so lange
mir das Glück im Form von
”papiernen Blättern” entgegenlächelt.–.
Nachdem ich mich einige Stunden
der Pflege meiner Wenigkeit hab
widmen müßen, greif ich wieder
zur Pflestruket Feder mit dem Vorsatz
nun von etwas andrem – und
nicht immer von mir, zu
sprechen, dabei guckt aber Freund
Mond so schelmisch mit einem
Auge zum Fenster herein – und,
macht mich meinem Vorsatz un-
treu, er errinnert mich so leb-
haft an unsere nächtliche
Fahrt, wo er Zeuge unserer gegen-
sigen Bekentniße als unseres
Übermuths war; ich muß noch
jetzt lachen, wenn ich daran
denckt, wie wir im Monden-
Schein herumsprangen, und wun-
dere mich, wie ich in meinem
Alter und so inhaltsreichen Erleb-
nißen noch so kindisch sein kann;
daß sind aber wohl auch solche Augen-
blicke des Glück’s die einem zum
Kinde machen. Wie dem auch sei – diese
Fahrt hat aber einen bleibenden Eindruck
hinterlaßen und kann ich sie wohl zu den
angenehmsten meines Lebens zählen.
Ich schrieb Ihnen neulich daß ich
Pocku am Mittwoch zu sehen hoffte
doch konnte er des schlechten Wet-
ters wegen nicht abgeholt werden
und kam er daher am Sonna-
bend mit Eneberg nach Karhuosuo.
Meine Zweifel wegen Pocku sind
leider noch immer die selben und
weiß ich nicht ob ich seine Kälte
jugendlichem Leichtsinn, Gleich-
gültigkeit oder Blödigkeit zuschrei-
ben soll, doch ist er mit seinen
Zärtlichkeits Beweisen jetzt gleich
sparsahm, als er früher damit frei-
gebig war, ich will hoffen daß
Blödigkeit der Grund ist, und diese
sich wieder verliert wenn wir uns
öftrer sehn werden, was jetzt nicht
der Fall gewesen da ich nicht hab
hinfahren können. Es ist sonderbar
daß wir uns gleichzeitig über Pocku
wenn nicht beklagt so doch betrübt
haben, was Sie betrifft so kann ich
mit gutem Gewißen sagen daß
er die selbe Anhänglichkeit zu seinem
|6|
alten Lehrer fühlt, denn daß erste
was ertillagt sagte war, daß er Ihnen bei mir
schreiben wollte; als ich ihn fragte
warum er es denn so lange sostruket
aufgeschoben antwortete er: Mami
sagte ich sollte es in Karhusuo
thun da Mama die Briefe durch-
lesen will, vor vierzehn Tagen aber
kam er nicht dazu, indem die
Hochzeit von Javalain sehr großartig
in Karhusuo gefeiert wurde, und
da unser Pockus natürlich sehr be-
schäftigt war. Gestern Morgen aber
setzte er sich ohne Aufforderung
gleich zum Schreiben hin, und die-
ses Concept wollte er in Saarela
reinschreiben, und erhalten Sie wohl
seinen Brief zugleich mit dem Mei-
nigen. Wenn Sie ihm wieder schrei-
ben so halten Sie ihm ja keine
moralischen Vorlesungen meinetwe-
gen, denn da seine Briefe in Saa-
rela gelesen werden, so könnte
es zu unangenehmen Erörterungen
kommen, die ich am liebsten vermeide.
Machen Sie sich bitte wegen Eneberg
keine zu große Sorge, denn wenn
er auch kein Erzieher ist so ist
er doch ein gründlicher Lehrer,
er sagte auch daß Pocku besonders in
der Geometrie bedeutende Fortschritte
gemacht und sonst auch fleißig wäre.
Vielleicht haben wir auch zu große
Forderungen, daran sind Sie aber schuld
denn Sie haben uns alle verwöhnt,
dabei aber muß ich bleiben, von
einer Anhänglichkeit seines Schülers
ist bis jetzt keine Spuhr und glaub
ich kaum daß es dazu kommt, da es
bis jetzt nicht geschehen. Was ist
aber dabei nun zu thun, man
muß sich darin finden, und
das Beste von der Zukunft hoffen,
vielleicht ist sein ernstes strenges
Wesen gerade zunstruket Pockus seinem
Besten, denn der Respect vor seinem
Lehrer, macht vielleicht, daß er die
Schwachheiten seiner Groß Mama
sich nicht zu sehr zu Nutze machen
darf, welches ja sehr heilsam für ihn wäre
|8|
Sie werden wohl noch nicht gehört
haben daß der Major Jänisch (Emmi
Palmroth ihr Vater) ganz plötzlich am
Schlage gestorben, seine Beerdigung
war gestern und datillagt Nicolay hinfuhr
so blieb ich mit Monsieur Eneberg
allein woher ich ganz unruhig wurde,
denn ich wußte nicht womit
den Abend zu Ende zu kriegen, es
ging aber doch beßer als ich dachte
er kann recht unterhaltend sein, wenn
er will, sein liebstes Thema scheint
aber daß Rußland und seine Religion,
zu sein, da konnte ich denn ganz
fein meintstrukete Warnung anbringen
die er auch zu beobachten versprach.
Sonst scheint er sich ganz gut in Saa-
rela zu finden nur bedauert er daß
er da keine Musick hört wovon er
ein Freund zu sein scheint. Ich fragte
ihn ob er meiner Schwiegermutter
bisweilen vorliest welches er aber ver-
neinte; Alexandra soll vorlesen und er
und meine Schwiegermutter machen patience.
Für heute Gute Nacht morgen ein weiteres
von Ihrer wieder auflebenden Freundin Lilli
ich bin so glücklich keine aufregenden Scenen jetzt erlebt zu haben.
Dienstag Morgen.
Nicolay ist jetzt beinahe alle Tage
abwesend gewesen – erstens auf
mehrehren Brand Versicherungen,
dann auf der Beerdigung – gestern
Abend auf der Taufe bei Stevens,
und heute ist er bei Söderjhelm,
der für den Obetillagtristen Sunnman,
welcher seid einigen Tagen hier ist,
eine Khartenparthie giebt. Morgen
wollte Nicolay die Herren zu uns
bitten, in dieser Art wird denn
alle Tage geschwärmt und bin ich
nur froh daß es bis jetzt ganz
anständig zugegangen, welches hoffent-
lich auch bei und der Fall sein wird.
In der Stadt amüsirt man sich auch
denn da ist jetzt die deutsche
Theater Truppe mit der man recht
zufrieden ist. Ich werde diese, wohl
eben so selten besuchen wie die
Schwedische, wo ich nur ein mal war.
Statt deßen erwart ich täglich Besuche
denn eine ganze Menge hat sich
angemeldet, unter Denen gehören
auch Toll’s die ich schon lange erwartet
habe.
Die Einzigen die mich aber während
diesen drei Wochen (denn heute sind
es gerade drei Wochen daß wir
in Karhusuo sind) besucht haben sind
die Eltern gewesen, und heute hat
meine Schwester versprochen zu kom-
men wahrscheinlich. Ihre letzte Fahrt für
den Winter nach Karhusuo denn sie
lavirt schon ganz bedeutend.–.
Die haben mich ihrenstruket Alle mit
ihren Photographien erfreut, die
außerordentlich gelungen sind.
Es sind die Eltern, Fritz, Emmi,
und Pockus und Maiko zusammen
auf einem Bilde daß heißt nur
die beiden Kinder wo Pockus sehr hübsch
und Maiko ganz allerliebst ist.
So habenstruket ich denn Alle meine
Lieben um mich und die ich in
Ihrem Zimmer zu beiden Seiten des
Sophas aufgehängt (wo mein gewöhnlicher
Plats ist) um sie immer in meiner
Nähe zu haben. In diesem Kreise ver-
miß ich noch zwei die ebenfalls
einen Theil meines Herzens einge-
|11|
nommen haben, und wovon daß
eine Bild, Mina Lille ihrs, schon bald
erhalten werdenstruket, denn Lille läßt
einen Abdruck von der Photografhie
die er selbst hat nehmen, und
bin ich ihm wirklich sehr danck-
bahr dafür. Das andre Bild welches
ich mit gleicher Ungeduld erwarte
gehstruket soll einen gewißen Leo Mechelin
darstellen, vielleicht können Sie
darüber etwas näheres erfahren und
wie bald ich hoffen kann es zu
erhalten. Sie schrieben wohl daß in
Helsingfors kein guter Photograf wäre
erwartet man dorthin aber einen bes-
sern? denn Borchard soll direct nach
Petersburg. Wenn es also sich lohnt und
möglich ist, so erfüllen Sie bitte mei-
nen Wunsch. Haben Sie gehört daß
der Consul Hackman in Helsingfors
sehr heftig erkranckt, worauf Victor
mit seiner Mutter hinreiste, die noch
immer da sein soll – vielleicht haben
Sie auch Victor getroffen? Die Schwester
ist aus Petersburg schon zurück doch hab ich
sie nicht gesehn da nicht in der Stadt gewesen.
Sie werden über diese lange Epistel
am Ende erschrecken doch sein
Sie ruhig ich eile ja schon zum Schluß.
Nur noch einige Worte und dann punctum.
Maiko ist aimable wie gewöhnlich und
überschickte Ihrem Oncel Viele Grüße und Küße.
Die Madame als Domesticken waren
sehr geschmeichelt durch Ihre Grüße
und meinten: Vår Magister är endå alltid
hüglig – inte so som den derstruket härtillagt som inte
ens kann helsa då han kommer.–.
Im Herzen stimmt ich ihnen bei und
nehme hiermit von vår Magister
Abschied. Mercken Sie wohl wie
ich fidel bin, daß kommt aber daher
weil ich keine Unnannehmlichkeiten
kürzlich gehabt, und daher ganz gemüthlich mit
meinem Freunde hab plaudern können.
Ich wünschte daß Ihnen immer so heitere
Briefe schreiben könnte Ihre treue Freundin
Allen den Ihrigen herzliche Grüße.
Lilli.
Ich mercke daß ich sehr nachläßig
geschrieben doch bitte haben Sie kein
Auge für Dieselben.–.
Von Ihren adreßirte Couverts sind
nur vier mehr nach – wer hat also
Recht gehabt – wiederum Ich.
Ich war sehr freudig überrascht als ich in Pappers-
lükta die bekannten Verse ”På en Blusning” wiederfand.
Den 5 mars 1860.
Dyre vän!
Jag börjar redan idag med mitt brev för att långsamt fylla ut det till onsdag. Händerna ömmar nämligen ännu rätt mycket men jag är så glad över att jag kan skriva, om än med en viss ansträngning. Men att spela, det kan jag ännu glömma, förutom några melankoliska adagion som jag försöker fantisera fram under mina kära skymningsstunder. Det har lyckats mig också ganska väl och det har berett mig en och annan angenäm stund. Då tänker jag alltid – jag borde vara så tacksam mot den gode Guden för denna gåva som så ofta varit min tillflykt och min tröst – men jag säger inte längre ”min enda tröst” sedan jag hittat en mycket mer omfattande tröst i vänskapen med Er, min deltagande vän. Men Ni är en tvivlande Tomas och det förefaller mig som att Ni ännu tvivlar på Er makt – jag önskade bara att Ni kunde se mig vid mottagandet av Era brev, glad och i all hast (jag har försökt tygla mig själv för att förekomma falska anklagelser) bryter jag dem. Och hela dagen känner jag mig muntrare tack vare breven, även de gånger då de inte skrivits i den muntraste stämningen. Breven innehåller alltid så mångsidiga, rika och ädla tankar – som tvingar en – att inte alltid tänka på sitt jämmerliga jag. Och breven upplivar samtidigt de försvagade resterna av självbehärskningen så att man kan gå emot framtida lidanden med tålamod och mod. Förstår Ni nu, min vän, hur mycket Era kära brev kan åstadkomma. Och det bästa har jag inte ännu nämnt: det är sympatin – den uppriktiga tillgivenheten för väninnan som kommer fram i alla Era brev och detta är den finaste trösten för mig. Givetvis skulle jag oändligt hellre ha Er här för att kunna disponera över Er – vilket min vän Leo har tillåtit mig. Men det är ju en omöjlig sak och det omöjliga skall man ju inte önska sig. Jag är också nöjd med ”pappersbladen” då de är ”ögonblick av lycka” för mig för tillfället. Och därför har jag ingen annan önskan så länge lyckan ler mot mig i form av ”pappersblad”. – Några timmar måste jag ägna åt vården av min ringa person, men efter det fattar jag fjädern igen med föresatsen att prata om någonting annat och inte alltid bara om mig själv. Men vännen måne tittar så skälmskt med ett öga genom fönstret – och gör att det stannar vid min föresats. Månen påminner mig så livligt om vår nattliga färd då den blev vittne till våra ömsesidiga bekännelser och vårt övermod. Jag måste fortfarande skratta när jag tänker på hur vi hoppade i månskenet. Jag undrar hur jag i min ålder och med så innehållsrika upplevelser ännu kan vara så barnslig. Men det är väl sådana ögonblick av lycka som gör att man blir ett barn igen. Hur det än må vara – denna färd har gjort ett bestående intryck och jag kan räkna den till ett av de mest angenäma intrycken i mitt liv. Jag skrev nyligen att jag hoppades se Pockus i onsdags, men han kunde inte hämtas på grund av det dåliga vädret. Därför kom han och Eneberg till Karhusuo i lördags. Mina tvivel beträffande Pockus är tyvärr fortfarande samma och jag vet inte om hans kyla skall tillskrivas ungdomligt lättsinne, likgiltighet eller stelhet. Men nu är han lika sparsam med sina kärleksbetygelser som han tidigare varit frikostig med dem. Jag vill hoppas att stelheten är orsaken därtill och att denna stelhet försvinner när vi ses oftare, vilket inte varit fallet då jag inte kunde åka dit. Det är underligt att vi samtidigt om än inte klagat på så bedrövats över Pockus. När det gäller Er kan jag med gott samvete säga att han känner samma tillgivenhet för sin gamla lärare. Det första han sade var att han ville skriva till Er härifrån. När jag frågade honom varför han skjutit upp det så länge svarade han: Mamma sade att jag skulle göra det i Karhusuo eftersom hon vill läsa igenom breven. Det blev dock inte av för fjorton dagar sedan eftersom Javalains bröllop firades storartat i Karhusuo och eftersom vår Pockus var mycket upptagen. Men igår på morgonen satte han sig ner, utan uppmaning, för att skriva och detta utkast ville han renskriva i Saarela. Ni får säkert hans brev samtidigt som mitt. Då Ni skriver till honom igen så håll ingen moralisk föreläsning för honom på grund av mig. Hans brev läses i Saarela och det kunde leda till oangenäma diskussioner som jag helst vill undvika. Var så snäll och var inte för orolig angående Eneberg. Fastän han inte är en uppfostrare så är han ändå en noggrann lärare. Han säger också att Pockus gjort betydande framsteg särskilt i geometrin och att han också annars är flitig. Kanske ställer vi för höga krav. Men det är Ert fel då Ni har skämt bort oss. Men jag måste hålla fast vid att det hittills inte finns spår av elevens tillgivenhet och jag tror inte att det kommer att hända då det inte ännu skett. Vad skall man göra. Man måste finna sig i det och hoppas det bästa för framtiden. Hans stränga sätt gagnar kanske Pockus då respekten för läraren kanske gör att han inte drar för mycket nytta av sin farmors svagheter, vilket ju vore mycket hälsosamt för honom. Ni har antagligen inte hört att major Jaenisch (Emmi Palmroths far) plötsligt avled i ett slaganfall. Hans begravning var igår och eftersom Nikolai åkte dit stannade jag här ensam med monsieur Eneberg. Jag blev ganska orolig då jag inte visste hur jag skulle få kvällen att gå. Men det gick bättre än jag trott. Han kan vara rätt underhållande om han vill. Hans favoritämne verkar dock vara Ryssland och dess religion. Då kunde jag fint inflika min varning som han också lovade beakta. Annars verkar det gå helt bra i Saarela. Han beklagar bara att han inte hör musik där som han verkar vara en vän av. Jag frågade honom om han då och då läser högt för min svärmor. Det svarade han nej på. Alexandra läser högt och han och min svärmor lägger patiens. God natt för idag. Imorgon mera från Er upplivade väninna Lilly. Jag är så glad att jag inte varit med om några upprörande scener.
Tisdag morgon.
Nikolai har varit borta nästan varje dag – först på flera resor angående brandförsäkringen, sedan på begravningen – igår kväll hos Stevens på dop, och idag är han hos Söderhjelm som ordnar ett kortparti för överste Sunnman som har varit här i några dagar. Nikolai ville bjuda herrarna till oss imorgon. Och det svärmas varje dag och jag är bara glad att det hittills gått städat till, vilket förhoppningsvis också är fallet hos oss. Man roar sig också i staden. Den tyska teatertruppen är där just nu och man är rätt nöjd med den. Jag kommer förmodligen att besöka den lika sällan som den svenska. Dit var jag bara en gång. Istället väntar jag dagligen besök eftersom ganska många har anmält sig, bland andra Tolls som jag redan väntat länge. Men de enda som har besökt mig under dessa tre veckor (idag har vi varit i Karhusuo i exakt tre veckor) är mina föräldrar. Min syster har lovat att komma idag, förmodligen. Hennes sista färd till Karhusuo för vintern. Hon går redan rätt mycket på visiter. –
De alla har glatt mig med sina fotografier som är utomordentligt lyckade. Det är föräldrarna, Fritz, Emmi och Pockus och Maiko tillsammans på en bild, det vill säga bara båda barnen. Pockus är mycket vacker och Maiko är väldigt söt på bilden. Därmed har jag alla mina nära och kära runtomkring mig. Jag har satt upp fotografierna i Ert rum på bägge sidorna av soffan (jag har min vanliga plats där) för att alltid ha dem nära mig. I denna krets saknar jag ännu två som likaså upptar en del av mitt hjärta. Den ena bilden, den av Mina Lille, får jag redan snart då Lille låter ta ett avtryck av ett fotografi som han själv äger. Jag är verkligen mycket tacksam mot honom för det. Den andra bilden som jag otåligt väntar på skall föreställa en viss Leo Mechelin. Kanske får Ni veta något närmare om det och när jag kan hoppas på att få den. Ni skrev väl att det inte finns en bra fotograf i Helsingfors. Men väntar man sig att det kommer en bättre dit? Borchard skall direkt till Petersburg. Om det lönar sig och om det är möjligt var så snäll och uppfyll min önskan. Har Ni hört att konsul Hackman mycket häftigt insjuknat varpå Victor och hans mor åkte dit. De skall ännu vara där – kanske har Ni träffat Victor? Systern är redan tillbaka från Petersburg men jag har inte sett henne eftersom jag inte varit i staden. Ni blir till slut förskräckt över denna långa epistel men ta det lugnt jag ilar ju redan mot slutet. Bara några ord till och sedan sätter jag punktum. Maiko är ämabel som vanligt och översänder många hälsningar och kyssar till sin onkel. Madamen och tjänarna blev mycket smickrade av Era hälsningar och sade: Vår Magister är ändå alltid hygglig – inte så som den här som inte ens kan hälsa då han kommer. – Innerst inne höll jag med och tar härmed avsked av vår Magister. Ni märker väl hur munter jag är. Det beror på att jag inte upplevt obehagligheter på sistone och därför har jag kunnat småprata under helt gemytliga former med min vän. Jag önskar att jag alltid skulle kunna skriva så muntra brev. Er trogna väninna
Lilly.
Hjärtliga hälsningar till Era nära och kära.
Jag märker att jag skrivit mycket slarvigt. Jag ber Er att ignorera detta. –
Av Era adresserade kuvert finns bara fyra kvar – vem har haft rätt – återigen jag.
Jag blev mycket glatt överraskad när jag hittade de kända verserna ”På en blusning” i Papperslyktan.