12.4.1861 Lilly Steven-Steinheil–LM
Finsk text
12. huhtikuuta 1861
Kallis ystävä!
Kuinka kiitänkään Teitä rakkaasta valokuvastanne, joka ei olisi koskaan voinut olla tervetulleempi kuin juuri nyt. Meistä kummastakin se on erinomaisen näköinen, Nikolai vain on sitä mieltä että olette liian vakava. Minusta se kuitenkin on juuri herttaista, että Teidät on kuvattu sellaisena. Ovathan nämä alakuloiset kasvot minulle niin tutut, ja kun nyt, surullisessa yksinäisyydessäni, katson niitä aivan lohduttomana, niin minusta tuntuu kuin olisitte lähelläni ja rohkaisisitte minua! Niin – milloinhan tämä voi oikeasti tapahtua?
Tekin olette elänyt niin surullista aikaa! Ystäväparka! Tunnen ja koen tuskanne – sillä olen jo kolme kertaa käynyt sen läpi. Toki kuten Te olette ollut vierelläni, ystävänä ja lohduttajana, niin teilläkin on vastine Idestamissa, joka luullakseni on ollut Teille rakkain ystävistänne! Ja Tehän olette niin onnekas kun voitte nähdä häntä milloin vain, puhua. Onni, joka ei tule kaikkien osaksi! Vietimme pääsiäispyhien ensimmäisen päivän Saarelassa, toisen (syntymäpäiväni) vanhemmilla, missä sain omaisiltani ja Nikolailta 10 kukkaa kukassa. Yllätys, joka todella ilahdutti minua. Olen siitä lähtien voinut huonosti, ja vasta maanantaista lähtien ollut taas Karhusuolla, vaikka olen vielä varsin surkeassa kunnossa: kivuista en ole juurikaan kärsinyt, mutta ollut enimmäkseen niin uupunut että olen pystynyt tuskin liikkumaan, mutta koska pidimme sitä vain mielenliikutuksen seurauksena, lääkäriltä ei kysytty neuvoa, sillä Steven matkusti kymmenen päivää sitten rouvansa kanssa ulkomaille, ja Meurénia, joka on hänen sijaisensa, en halunnut laittaa hakemaan, koska hän on minulle ventovieras enkä ole tavannut häntä koskaan. Kiitos hyvän äitini olen nyt taas niin pitkällä että olen täällä.
Yksitoikkoinen surullinen elämä kulkee taas vanhaa rataansa. Kukkani, flyygelini vievät enimmän osaa ajastani ja ovat myös parasta ajanvietettä.Ttyöntekoon olen vielä liian uupunut, ja lukiessa en pysty pitämään ajatuksiani koossa. Rotheilla menee jo merkittävästi paremmin, ja ilo vanhempien lasten parantumisesta on niin suuri, että he kaipaavat vähemmän pikku Wilhelmiä, vaikka hän oli heidän silmäteränsä. Pockus on maanantaista lähtien ollut taas Emeleuksella, joka on toipunut tulirokostaan. Opettajat kuuluvat olevan oikein tyytyväisiä Alexisiin, pelkään vain ettei häntä siirretä toiselle luokalle, koska hän kuuluu yhä vain ensimmäiseen osastoon. Äiti on niin suurenmoinen ja opettaa häntä päivittäin musiikissa, mihin hänellä on vasta nyt suuri halu, mikä ilahduttaa minua suuresti, sillä voin sitten kesällä jatkaa siitä, vaikein osuus on silloin tehty. Huomenna hänen on määrä tulla taas Karhusuolle, ja vaikka olen iloinen nähdessäni hänet taas, niin en voi tervehtiä häntä ilman kyyneliä, sillä pieni Maikoni on niin elävästi silmissäni, kuinka hän oli onnellinen veljen tulosta, ja sitten se riemu oikein alkoi! Voi! Silloin oli hetkiä, joina murhe unohtui, ja tunsi hetkittäin olevansa jopa onnellinen. Kuinka hirveä sitä vastoin onkaan nykyhetki! Päivittäin toistuvissa murheissa, särkyneellä sydämellä – sairaalla, tahdottomalla keholla – silloin on kai myös anteeksiannettavaa, jos kaikkien toiveiden kohteena on tämän inhottavan olemassaolon pikainen loppuminen.
Mitäpä vielä kirjoittaisin, pidätte varmaan kirjeitäni kauhean yksitoikkoisina, mutta se on Teistä varmaan luonnollista. Nikolai viettää vanhaa elämäänsä, aamulla töihin, ja illalla menee jonnekin. Malisesta emme ole vielä saaneet kuulla mitään varmaa, mutta toivon että suunnitelmamme onnistuu. Mikäli se epäonnistuu on viimeinenkin toivoni mennyttä. Kevät etenee meillä aimo harppauksin, puolet puutarhasta on paljastunut lumen alta, ja Madame kylvää innokkaasti somistaakseen puutarhan ja Maikomme leposijan oikein runsaasti kukkasin. Olen hänelle niin kiitollinen, hän yrittää niin paljon kuin mahdollista viihdyttää minua ja kannustaa aina osallistumaan kukkienhoitoonsa tempaistakseen minut surullisista ajatuksistani. Ja niin kuluu päivä toisensa jälkeen. Kun tie on parempi toivon näkeväni omaisiani useammin. Voikaa hyvin ja ilahduttakaa pian muutamalla rivillä surullista ystävätärtänne
Lilly
Nikolai pyysi lähettämään terveisiä. Myös omaisiltani joka kerta sydämelliset terveiset.
Original (transkription)
Den 12ten Aprill 1861.
Theurer Freund!
Wie dancke ich Ihnen für Ihr liebes
Bild, welches mir nie hätte willkom-
mener sein können als gerade jetzt.
Wir finden es Beide außerordentlich
ähnlich, nur findet Nicolay daß Sie
zu ernst sind; mir ist es aber gerade
lieb, daß Sie so abgenommen sind;
denn dieses wehmüthige Gesicht
ist mir ja so bekannt, und wenn
ich es jetzt, in meiner traurigen Ein-
samkeit, ganz trostloos anblicke, dann
scheint es mir als ob Sie mir nahe
wären und mir Muth zusprächen!
Ja – wann wird dießes wohl in der
That geschehen können?
Auch Sie haben eine so traurige Zeit
erlebt! Armer Freund! Ich kenne und fühle
Ihren Schmerz – denn schon drei mal hab ich
|2|
Denselben durchgemacht; doch so wie
Sie mir, als Freund und Tröster, zur
Seite standen, so haben auch Sie einen
Ersatz in Ihrem Freunde Idestam, der
Ihnen wie ich glaube, doch der Liebste
Ihrer Freunde gewesen! und dann
sind Sie ja so glücklich ihn zu jeder
Zeit sehen – sprechen, zu können; ein
Glück, daß nicht jedem zu Theil wird!
Die Oster-FeierTage haben wir den
ersten Tag in Saarela zugebracht,
den zweiten (meinen Geburtstag)
bei den Eltern, wo ich von den
Meinigen als Nicolay mit 10 Blu-
menstöcke beschenkt wurde, eine
Surprise, die mir wircklich Freude machte;
Seitdem bin ich unwohl gewesen, und
erst seid Montag wieder in Karhunsuo,
obgleich ich noch ganz erbärmlich bin; an
Schmerzen hab ich unbedeutend gelitten
hauptsächlich aber eine so große Mattig-
keit gehabt, daß ich mich kaum rühren
konnte, da wir es nur als eine Folge
von Gemüths Bewegung ansahen, so
wurde kein Arzt zu Rathe gezogen, denn
|3|
Steven ist seid zehn Tagen mit
der Frau ins Ausland gereist, und
Méuren der sein Stellvertreter ist
wollte ich nicht holen laßen,
da er mir ganz fremd, und ich ihn noch
nicht gesehen; Danck sei es meiner
guten Mutter, nun bin ich wieder
so weit, daß ich hier bin; das dasstruket
einförmige traurige Leben geth wieder
seinen alten Gange. Meine Blumen,
mein Flügel, nehmen meine größte
Zeit in Anspruch, und sind auch die beste
Zerstreuung; zum Arbeiten bin ich noch
zu matt, und beim lesen kann ich
meine Gedancken nicht zusammenhalten.
Bei Rothes geth es schon bedeutend
beßer, und ist die Freude, über die
Genesung der älsten Kinder so groß
daß sie weniger den kleinen Wil-
helm vermißen, der doch sonst ihr
Liebling war. Pockus ist seid Montag
wieder bei Emeleus der von seinem
ScharlachFieber wieder genesen. Die
Lehrer sollen recht zufrieden mit Alexis
sein, nur befürchte ich, daß er nicht zur zweiten
|4|
Claße übergeführt wird, da er noch im-
mer zur ersten Abtheilung gehört. Mama
ist so gut, und unterrichtet ihn täglich
in der Musick, wozu er jetzt große
Lust hat, welches mich sehr freut, denn
ich werde im Sommer dann damit fort-
fahren können, das schwerste ist dann
gethan. Morgen soll er wieder nach
Karhusuo kommen, und ungeachet
es mich freut ihn wiederzusehen,
so kann ich ihn doch nie ohne
Thränen begrüßen, denn meine kleine
Maiko steth mir dann so lebhaft
vor Augen, wie sie bei des Bruders
Ankunft glückselig war und dann
ging der Jubel recht an! Ach! da
gab es doch Stunden wo man den
Kummer vergaß, und sich für Augenblicke
sogar glücklich fühlte; wie schrecklich
dagegen ist die Gegenwart! Bei
täglich sich erneuernden Sorgen, einem
gebrochenen Herzen – einem siechen willen-
losen Körper – da ist es wohl auch ver-
zeihlich, wenn das Ziel aller Wünsche –
ein baldiges Ende dieses elenden Daseins ist.
Was soll ich Ihnen denn noch schrei-
ben, Sie werden meine Briefe recht
einförmig finden doch dieses finden Sie
wohl jetzt natürlich; Nicolay treibt
sein altes Leben, den Morgen auf den
Arbeiten, und den Abend fährt er irgend-
wohin. Wegen Mallinen haben wir noch
nichts bestimmtes erfahren, doch hoff
ich daß unser Plan gelingt; mißlingt
er – dann ist auch meine letzte Hoffnung
hin.–. Bei uns macht das Frühjahr
auch große Fortschritte, der halbe Gar-
ten ist von Schnee entblößt und
die Madame säht ganz eifrig um den
Garten und unsere Maiko ihre Ruhestätte
recht reichlich mit Blumen auszuzieren;
Ich bin ihr so danckbahr, sie sucht mich
so viel als möglich zu zerstreuen und
muntert mich immer auf an ihrer Blumen
Pflege theil zu nehmen, um mich nur mei-
nen traurigen Gedancken zu entreißen.
Und so geth denn ein Tag wie der Andere,
wenn die Bahn beßer wird hoff ich die Mei-
nigen öfterer zu sehen. Leben Sie wohl und erfreu-
en Sie bald durch einige Zeilen Ihre traurige Freundin
Lilly
Nicolay bat Sie zu grüßen. Auch von den Meinigen soll ich Sie jedes mal herzlich grüßen.
Den 12 april 1861.
Dyre vän!
Vad jag tackar Er för Er kära bild som inte kunnat vara mera välkommen än just nu. Vi båda tycker att den liknar väldigt mycket, bara att Nikolai tycker att Ni är för allvarlig; men det är mig kärt att Ni blivit fotograferad på det viset; då detta vemodiga ansikte är så välkänt för mig. Och när jag tittar tröstlöst på det nu i min dystra ensamhet, då verkar det som om Ni vore mycket nära mig och som om Ni skulle intala mig mod! Ja – när kommer det väl att hända i verkligheten?
Också Ni har upplevt en så dyster tid! Min arma vän! Jag känner och känner av Er smärta – då jag redan tre gånger gått igenom detsamma. Men på samma sätt som Ni stod vid min sida som vän och tröstare, så äger Ni en motsvarighet i Er vän Idestam som jag tror varit den bästa vännen! Och Ni är ju så lyckligt lottad att Ni när som helst kan se honom – kan prata med honom; en lycka som inte alla förunnas! Påskhelgens första dag tillbringade vi i Saarela, den andra (min födelsedag) hos föräldrarna. Där fick jag tio blomsterstånd av mina närmaste och Nikolai i present. En surpris som verkligen glatt mig. Sedan dess har jag mått illa, och först sedan i måndags är jag i Karhusuo igen, fastän jag ännu är helt eländig. Jag har bara haft obetydliga smärtor men huvudsakligen lidit av en stor matthet så att jag knappt kunnat röra mig. Eftersom vi tror att det bara är en följd av sinnesrörelser har vi inte konsulterat någon läkare. Steven och hans fru åkte dessutom utomlands för tio dagar sedan och Méuren, hans ställföreträdare, ville jag inte låta hämta då han är helt främmande för mig och jag inte ännu har sett honom. Men jag har att tacka min goda mor att jag är till den grad återställd att jag kan vara här. Och det enformiga och dystra livet går sin gamla gång igen. Mina blommor, min flygel tar största delen av min tid i anspråk och de är också den bästa förströelsen. Jag är ännu för matt för att arbeta och när jag läser kan jag inte hålla mina tankar ihop. Hos Rothes går det redan betydligt bättre och glädjen över de äldsta barnens tillfrisknande är så stor att de inte saknar den lilla Wilhelm så mycket, fastän han annars var deras favorit. Sedan i måndags är Pockus hos Emeleus igen. Emeleus har tillfrisknat från sin scharlakansfeber. Lärarna skall vara rätt nöjda med Alexis. Jag befarar bara att han inte uppflyttas till andra klassen då han ännu hör till första avdelningen. Mamma är så god och undervisar honom dagligen i musik och han har stor lust till det. Det gläder mig mycket då jag kan fortsätta med det på sommaren och det svåraste har redan gjorts då. Imorgon skall han komma till Karhusuo igen och oaktat att jag gläder mig över att se honom igen kan jag aldrig hälsa honom välkommen utan tårar. Jag ser alltid min lilla Maiko så klart och tydligt framför mina ögon. Hon var så lycksalig över sin brors ankomst och därefter började jublet ordentligt! Åh! Då fanns det stunder då man glömde bekymren och för några ögonblick kände man sig till och med lycklig. Hur fruktansvärd är inte samtiden däremot! Med tanke på dagligen förnyade sorger, ett brustet hjärta – en sjuk och viljelös kropp – då är det väl förlåtet om målet av alla önskningar – är ett snart slut på detta eländiga varande.
Vad skall jag annars skriva. Ni tycker säkert att mina brev är rätt enformiga men samtidigt tycker Ni väl att det är naturligt just nu. Nikolai lever sitt gamla liv. På morgonen är han på arbete och på kvällen åker han någonstans. Rörande Malinen har vi inte ännu fått veta någonting bestämt, men jag hoppas att planen lyckas. Om den misslyckas grusas också min sista förhoppning. – Också hos oss gör våren stora framsteg. Halva trädgården är fri från snö och madamen sår rätt ivrigt för att kunna smycka trädgården och Maikos grav rikligt med blommor. Jag är så tacksam. Hon försöker förströ mig så mycket som möjligt och hon uppmuntrar mig alltid att ta del av hennes blomsterodling. Bara för att riva mig loss från mina sorgsna tankar. Och så går den ena dagen som den andra. När väglaget blir bättre hoppas jag att se mina nära och kära oftare. Farväl och gläd snart med några rader Er ledsna väninna
Lilly
Nikolai bad mig hälsa. Också mina närmaste hälsar alltid hjärtligt.