Hämyn hetki
Lyyrinen fantasia
Olin istunut pitkään hievahtamatta ikkunan ääressä. Kirja oli pudonnut kädestäni. Katseeni kiintyi talvisen auringonlaskun viime säteisiin, jotka levittivät pehmeää taianomaista punerrusta lumen peittämille katoille, joilta siellä täällä savu nousi suoraan ylös pilvettömään, kylmään, tyyneen avaruuteen. Alkoi hämärtää. Värien leikki valkoisella lumella himmeni vähitellen. Tuli hämyinen ilta.
Ihana hämy! – Rakastan tätä aikaa päivästä. Niin kuin elämässäkin on kausia, jolloin saa hengähtää menneistä vaivoista ja rasituksista, purjehtia myrskyiseltä taipaleelta hiljaiseen satamaan, missä voi viipyä hetken omissa ajatuksissaan ja mietteissään, antaa sydämen lyöntien tasaantua, aivan samoin on päivälläkin hämynhetkensä, jolloin ulkomaailma etääntyy katseelta, mutta sisin lipuu sielun silmien ohi.
Sisäinen maailma! Ihmisen sielunelämä, hänen ajatuksensa, tunteensa ja kuvitelmansa – milloin syvät ja vakaat, milloin keveät ja häilyvät – syntyvät hetkessä ja kuolevat saman tien – niitä kutsutaan sattuvasti ”sisäiseksi maailmaksi”. Ne ovat kokonainen maailma; ne heijastuvat ajoittain ulkoiseen maailmaan, toimintaan, taisteluun ja ponnisteluun, mutta usein myös sen pois työntäminä, pelokkaina ja arkoina väistyvät näkymättömään taikapiiriinsä, missä ne saavat leikkiä vapaina.
Kuka niitä tulkitsee? Kuka kurkistaa niiden hunnun taa?
Runoilija tulkitsee sisäistä elämää, maalaa meille ihanteita mielikuvituksen värein.
Mutta entä todellisessa, jokapäiväisessä elämässä? Emmekö yleensä kiirehdi kylminä ja välinpitämättöminä toistemme ohi, ystävälliset fraasit kielen päässä, mutta vailla pinnan alle tunkeutuvaa katsetta, joka työntäisi hunnun sivuun ja vilkaisisi sisimpään, näkisi tarkoitusten, motiivien taakse? – Voi, tällainen katse on vain rakkaudella! Vain rakastava silmä katsoo sielun olemusta, näkee ihanteen ja todellisuuden sopusoinnun. Rakkaus on runoilija. Ja runouden olemus on rakkaus.
Huoneessa oli tullut pimeää. Olin vajonnut syvälle mietteisiin. Muisto toisensa jälkeen leijui kuin unikuva silmieni ohi. Elämän arvoitukset leikkivät mielessäni pilkaten minua. Milloin ratkaisen ne – milloin – milloin?
Nuorukaisen sielussa väreilee ja kuohuu. Rohkeat suunnitelmat, ylevät aikeet, komeat pilvilinnat seuraavat toisiaan ehtymättömänä virtana. Historian sankarien mukana hän marssisi valloittajana maailman halki. Tiedon sankarien kanssa hän avaisi uria ajatuksen ja tutkimuksen valtakuntiin. Vapauden esitaistelijoiden kanssa hän murtaisi tyrannian kahleet ja vuodattaisi haltioituneena sydänvertaan. Häntä innostaa kaikki suuri ja pyhä, korkea ja ylevä. – Voiko tätä liekkiä ravita kuin vestaalien tulta? Eikö se hiivu todellisuuden kylmiin häilähdyksiin?
Katso, nuorukaisen elämässä tapahtuu murros, hän siirtyy kypsään miehuuteen, sillä hänen on opittava ymmärtämään velvollisuuden käskyt, todellisuuden oikeutus – onnellisena, vaikka liikkuukin oudoissa kahleissa, vapaana, iloisena ja ylpeänä, säilyttäen ihanteensa varmoina syvällä sielussaan, vaalien sydämessään uskollisesti vestaalien tulta…
Onko tämä mahdollista? Voiko näin pudota murtumatta ihanteesta todellisuuteen?
Tällaisia kysymyksiä liikkui sydämessäni, ajattelin tulevia kohtaloita. Hymyilin itselleni katkerana. Minusta tuntui niin synkältä, niin sumuiselta tämä tulevaisuus, jonka olin ennen nähnyt pelkästään kirkkaassa valossa. Yhä tummempia kuvia nousi esiin kaukaa… Näin velvollisuuden käskyjen tallovan ivallisina vapauden vaatimukset… Proosan katkera jättiläinen tuhosi runouden ruusutarhoja. Syksyn tuulet ujelsivat. Myrsky riepotti kuihtuvia kukkia…
Ei ei – pois silmistäni tämä kaaos! Pois nämä ajatukset! ... Suljin silmäni, halusin nukkua ja unohtaa.
Mutta mitä nyt? Mikä huoneessa liikkuu? – Kuka lähestyy minua? – Joku tulee kuin kevät, kuin Zefyros! – Onko tämä unta, onko tämä totta? – Onko se enkeli vai ihminen? – Se on molempia, se on nainen!
Äkkiä tulee valoisaa. Hän katsoo minua sinisin silmin. Hän hymyilee ruususuullaan. – Oi, nuo silmät! Ne vetävät vastustamattomasti puoleensa. En voi irrottaa katsettani hänen silmistään. Mitä luen niistä? Kuka selittäisi minulle niiden kielen? Sydämeni selittää. Luen hänen silmistään ratkaisun elämän arvoituksiin – onneen, sopusointuun. Tartun hänen käteensä, pehmeään ja valkeaan. Puristan sitä, ja se vastaa. Sähkövirta kulkee olemukseni läpi… Nainen – nainen!
Miehen sielu on kuin meri. Kuinka usein se kuohuukaan villisti aaltoillen. Sen yli purjehtivat synkät pilvet, tuuli raivoaa repaleisella taivaalla, joka heijastuu rauhattomana vellovaan vedenpintaan. On pimeää. – Mutta pilvet hajaantuvat. Myrsky tyyntyy. Kirkas taivas pilkistää esiin ikuisine valoineen. Meri hiljenee. Pian taivaan kauneus heijastuu sen siniseen pintaan. Luonnon läpi huokuu vapaus ja sopusointu. – Tämä taivas, joka tyynnyttää myrskyn ja tuo rauhan miehen levottomaan sydämeen – tämä taivas on naisen sielu.
En skymningsstund.
Lyrisk Fantasie.
Länge hade jag suttit orörligt vid fönstret. Boken hade fallit ur min hand. Mina blickar stirrade ut i den nergående vintersolens sista strålar, hvilka spridde en matt magisk rodnad på de snöbetäckta taken, från hvilka här och der rökpelare höjde sig i den molnfria, kalla, lugna rymden. Det mörknade allt mera. Svagare och svagare|7| blef färgspelet på den hvita snön. Skymningen hade inträdt.
Den ljufva skymningen! – Jag älskar denna tid på dagen. Likasom lifvet har sina perioder, då man andas ut från öfverståndna mödor och besvär, – seglar in från den stormiga farten i en stilla hamn, der man någon tid kan lefva i betraktelser och minnen, låta hjertat klappa med lugnare slag, – likaså har dagen sin skymningsstund, då den yttre verlden dör bort för ens blickar, men den inre passerar revy för själens öga.
Den inre verlden! En menniskas själslif, hennes tankar, känslor, fantasier, – än djupa och varaktiga, än flygtiga och lätta, födda med minuten och döende med den! – det är ej med orätt man kallar dem ”den inre verlden.” De äro en hel verld; stundom speglande sig i den yttre verlden, i handling, i kamp och strid, – men ofta äfven frånstötta af denna och derföre rädda och skygga smygande sig undan till sitt osynliga trollrike, der de hafva fritt spel.
Hvem tolkar dem? Hvem blickar bakom deras höljande slöja?
Skalderna tolka det inre lifvet, de måla för oss idealets former med fantasins färger.
Men i det verkliga, i det dagliga lifvet? Ila vi icke vanligen kalla och likgiltiga förbi hvarandra, väl med vänliga fraser på tungan, men utan en blick som trängde bakom ytan, som kunde lyfta slöjan och skåda det inre lifvet, se öfver uppsåten, motiverna? – Ack, denna blick, den har blott kärleken! Ett älskande öga blott kan skåda själens väsende, – kan se ideal och verklighet i harmoni. Kärleken är poet. Och poesins väsende är kärlek. – –
I mitt rum var det blefvet mörkt. Jag hade sjunkit i djupa betraktelser. Minne på minne sväfvade likt drömbilder för min syn. Lifvets gåtor lekte hånande i min håg. När skall jag lösa dem, – när – när?
Det sjuder och gäser i en ynglings själ. Djerfva planer, hugstora föresatser, präktiga luftslott följa hvarandra i aldrig tröttnande mångfald. Med historiens hjeltar skulle han vilja tåga eröfrande genom verlden. Med vetandets heroer bryter han ban i tankens, forskningens riken. Med frihetens förkämpar krossar han tyrannens fjettrar och offrar hänryckt sitt hjerteblod. Han brinner och lågar för allt hvad stort och heligt, högt och ädelt finnes. – – Kan denna flamma näras likt den vestaliska? slocknar den ej för verklighetens kalla luftdrag?
Se, det är brytningen i ynglingens lif, öfvergången till mannaålderns mogenhet, när han måste lära sig att fatta pligtens bud, verklighetens berättigande, – lycklig, om han ändå rör sig i de ovana fjettrarna fri och glad och stolt, med idealernas skärhet bevarad på själens djup, med den vestaliska flamman trofast vårdad i hjertat .....
Är detta möjligt? Kan man utan att förkrossas göra detta fall från ideal till verklighet?
Dessa frågor rörde sig i min barm, vid det jag tänkte på framtida öden. Jag smålog bittert för mig sjelf. Den tycktes mig så dyster, så dimhöljd, denna framtid som jag fordom sett blott i strålande ljus. Allt mörkare bilder uppenbarade sig ur dess fjerran ....... Pligtens bud såg jag hånande förtrampa frihetens fordringar ....... Prosan sköflade, en bister jätte, poesins rosengärdar. Höstens vindar hveno. Blomster flögo, vissnade, för stormar .......
Nej, nej, – bort detta chaos från min syn! Bort dessa tankar! ....... Jag slöt ögat. Jag ville slumra och glömma. –
Men tyst! Hvad rör sig i mitt rum? – Hvem nalkas min sida? – Det kommer någon, lätt som en zefir! – Är det dröm, är det verklighet? – Är det en engel, är det en menniska? – Det är hvardera, det är en qvinna! –
Det blir plötsligt ljust omkring mig. Hon ser på mig med sina blå ögon. Hon ler med sin rosenmun. – Ha, dessa ögon! de fängsla mig oemotståndligt. Jag kan ej slita min blick från hennes. Hvad läser jag i dem? Hvem tyder mig dess språk? Mitt hjerta tyder det. Jag läser deri lösningen af lifvets gåtor, – sällhet, harmoni. Jag fattar hennes hand, den mjuka, hvita. Jag trycker den, den besvarar min tryckning. Det genomströmmar elektriskt hela mitt väsende ...... Qvinna, – qvinna!
Mannens själ liknar hafvet. Hur ofta går det ej i skummande, vilda vågor. Mörka moln fara fram deröfver, brustna skyar jagas af vinden och speglas åter på den svallande, oroliga ytan. Då är det dystert alltomkring. – Men molnen skingras engång. Stormen tystnar. Den klara himmeln blickar fram med sina eviga ljus. Hafvet lugnas. Snart återstrålar dess blåa yta himmelens fägring. Då går det en känsla af frid, af harmoni genom naturen. – Denna himmel, som|8| tystar stormen, som väcker frid i mannens oroliga bröst, – denna himmel är qvinnans själ.
L. M.