3.2.1861 Lilly Steven-Steinheil–LM
Finsk text
3. helmikuuta 1861
Kallis ystävä!
Tuhannet kiitokset tervetulleesta ja pitkään kaivatusta kirjeestänne, joka minua taas kovasti rauhoitti ja myös tyynnytti, sillä on kyllä myönnettävä: kun ei ole kolmeen viikkoon saanut riviäkään, voi se herättää kaikenlaisia ajatuksia. Tartuin jo useamman kerran kynään kirjoittaakseni teille ja rauhoittaakseni itseäni. Pakotin kuitenkin itseni – pysyen uskollisena päätökselleni olla kirjoittamatta Teille ensimmäisenä, mutta nyt kadun sitä, sillä silloin olisin voinut kirjoittaa Teille tyytyväisen, niin, jopa iloisen kirjeen, kun taas nyt en siihen pysty, ainakaan tällä hetkellä, sillä Tollin äkillinen poismeno on tyrmistyttänyt ja murehduttanut minut niin, etten pysty ajattelemaan mitään muuta kuin tämän rakkaan hyvän ihmisen lohdutonta kohtaloa. Ajatus kuolemasta voi kyllä herättää kammoa, kun näkee ja kokee, miten pitää olla joka hetki valmis näkemään, että rakkain ja kallein temmataan pois! Olin eilen siellä, ja sydämeni oli särkyä ystäväraukkojeni vaikeroinnista. Hehän ovat myös menettäneet kaiken, eivät vain rakasta hellää puolisoa ja isää, heiltä on viety myös heidän elämänsä ainoa tuki. Se lohtu perheellä sentään on, ettei vainajalta jäänyt velkoja, näin sanoi minulle eversti Sjöman, joka on kihlakunnantuomari Kajanderin kanssa ottanut huolehtiakseen liiketoimien hoitamisesta samoin kuin hautajaisistakin. Tänään he odottavat Alinea Bergenstrålen kanssa; äiti on kovin huolissaan, että Linen vaivoin saavuttama terveys romahtaa taas täysin.
Tarkemmat yksityiskohdat vainajan sairaudesta saatte varmaan kuulla suullisesti B:lta, mutta se mitä ette todennäköisesti kuule on: täällä puhutaan yleisesti, että Holstius erehtyi sairaudesta ja piti sitä tavallisena nuhakuumeeena ja vasta viime vaiheessa lähetti hakemaan Franckenhaeuseria, joka ei pitänyt pelastumista enää mahdollisena koska oli todennut keuhkoissa täydellisen tukoksen, joka hänen käsityksensä mukaan olisi alussa pitänyt poistaa. Olisi hirveää jos tämä on totta, ja Luoja suokoon ettei tämä huhu tulisi näiden onnettomien ihmisten korviin. Toisaalta tähän lausuntoon ei pitäisi niin kevyesti luottaa, sillä tiedetäänhän kuinka herrat tohtorit vain ovat liian valmiita kaivamaan kuoppaa toinen toiselleen. Ja onhan kuolemallakin aina syynsä – ikään kuin ei olisi nähty, miten taitavimpiakin lääkäreitä on syytetty tietämättömyydestä ja huolimattomuudesta.
Nikolai tarjoutui oitis huolehtimaan hautauksesta. Rouva Toll kiitti häntä kovasti muttei hyväksynyt hänen tarjoustaan, koska kumpikin herra oli jo asettunut hänen palvelukseensa, ja se oli hyväkin, sillä hänen piti aivan odottamatta eilen lähteä Haminaan, sillä kuten olette kai kuullut, oli Kostja lähtenyt Barckilta; kuten oletamme osaksi koti-ikävästä, osaksi loukatusta kunniantunnosta, koska ei ole pystynyt pitämään samaa oppimistahtia muiden poikien kanssa. Poikaparan on täytynyt tuntea olonsa todella onnettomaksi, kun pystyi tekemään niin epätoivoisen päätöksen, onni että Barck sai hänet vielä kiinni ensimmäisellä asemalla, sillä hän olisi siinä hirveässä kylmyydessä, joka meillä silloin oli, voinut helposti paleltua kuoliaaksi. Voitte varmaan kuvitella kälyni kauhun, ja rauhoittaakseen häntä jossain määrin N. tarjoutui heti noutamaan Kostjan ja halusi palata tämän kanssa jo tänä yönä, koska hautajaiset ovat huomenna.
Niinpä kälyraukkanikin on jatkuvasti taisteltava huolen ja murheen kanssa, hän on aivan neuvoton, mihin ryhtyä pojan kanssa – koska poikaa ei voi hitaan käsityskykynsä vuoksi luovuttaa mihinkään, eikä sekään käy että hänen antaisi yksinään ottaa yksityistunteja, sillä vain tovereiden seura saa hänet ravisteltua haavetilastaan. Pockuksellamme menee Luojan kiitos varsin hyvin. Oppiminen tovereiden kanssa on kovasti hänen mieleensä. Hän tosin valittaa, että hänellä on aivan liian paljon opittavaa, mutta siitä korvauksena ovat vapaahetket, joina he painiskelevat keskenään kunnolla. Hän saa toisinaan silloin jonkin kevyen tönäisyn, josta näyttää itkevän mutta parantuvan, sillä hän itse sanoo että sitten kaikki heittäytyvät sen yhden päälle sen sijaan että kun pysyy urheana niin on kaikkien ystävä, ja sellainen hän myös näyttää olevan. Emeleus on tähän asti ollut häneen oikein tyytyväinen, sillä hän ei esimerkiksi päästä tätä ovesta ennen kuin tämä on oppinut läksynsä. Muutenkaan poika ei saa viikolla käydä missään ja vasta lauantai-iltapäivällä, kun osaa läksynsä, hän saa lähteä kotiin, ja sitten ei olekaan riemu pieni.
Sunnuntai-iltana, kun hänet viedään taas takaisin, tirahtaa toki muutama kyynel, mutta toivon että se jää ajan myötä pois. Tämä varmasti ilahduttaa Teitä siinä missä meitäkin, ylipäätään minulla on meidän kotielämästämme vain ilahduttavia asioita kerrottavana, mikä kaiketi yllättää Teidät kovasti, sillä olettehan tottunut kuulemaan minulta vain valitusvirsiä, mutta meillä on Luojalle kiitos tapahtunut onnellinen muutos. Siunattu olkoon se hetki kun Eneberg lähti meiltä, sillä siitä päivästä lähtien murheenlapseni on kuin muuttunut. Kärsimyksestä ei jälkeäkään – mitä iloisimmalla tuulella – viihtyy kotosalla ja toivoo minun seuraani, on ylipäätään niin avomielinen, jopa rakastava (joskin hienovaraisesti), niin ettei häntä voi enää lainkaan tunnistaa. Tämä tekisi minut hyvin onnelliseksi, ellei yksi asia tulisi häiritsevästi väliin. Se on: että hän ei käy vanhempieni luona eikä liioin toivo heidän vierailuaan, ja uskon nyt varmasti että vanharouva on saanut hänet lupaamaan olemaan käymättä siellä, sillä hän ei puhu heistä lainkaan kitkerästi ja kysymykseeni antaa vain vastauksen, ettei halua mennä sinne. En itsekään halua enempää ahdistaa häntä ja olen kiitollinen Jumalalle, että hän on ainakin toistaiseksi voittanut kärsimyksensä, sillä en uskalla heittäytyä sen toivon varaan että hän pysyy sellaisena aina. Iloitsen toki nykyhetkestä – sellaisena kuin se on – minulla on taas enemmän elämäniloa enkä halua ajatella niitä synkkiä päiviä, jotka jo kohta ovat taas edessä.
Menneellä viikolla koin suuren ilon Emélie Björksténin tulon johdosta, hän tuli aivan odottamatta vierailulle omaistensa luo. Koska toivoin näkeväni hänet, sanoin N:lle että minun pitäisi noutaa hänet muutamaksi päiväksi Karhusuolle, mihin E. ei kuitenkaan voinut suostua, sillä hän oli vilustunut matkalla eikä siksi saanut mennä ulkoilmaan. Minun oli mentävä sinne, koska siis ei ollut mitään muuta keinoa, mikäli halusin nähdä hänet, ja niin vaikeaa kuin olikin astua hänen taloonsa niin päätin kuitenkin tehdä sen. Onneksi hän oli yksin – ja vain hän todistamassa kiihtymystäni – hetken kuluttua tuli rouva ja tämän sisar kotiin, ja koska olin jo niin pitkään hallinnut itseni, olin aivan luonteva ja pystyin keskustelemaan iloisesti.
Illalla oli teatterissa näytös toista kertaa, hän, E. ja minä olimme saaneet tarpeeksemme ensimmäisestä kerrasta ja jäimme siksi kotiin, mutta kummatkin muut naiset menivät sinne ja jättivät meidät keskenämme kolmisin, enkä kadu että jäin sinne. Hän on aivan se sama lämmin ystävä, puhui luontevasti tämänhetkisistä kotioloistani, antoi minulle muutaman hyväätarkoittavan neuvon ja tuumi lopuksi – paras lohtu ja suoja olisivat lapset – kun ihmisellä on lapset, niin sitä kestää kaiken kärsivällisesti. He sulostuttavat tämän elämän katkeruutta ja niin lyhentävät erinäisiä yksinäisiä hetkiä. Samalla hän esitteli minulle pikku tyttärensä, pienen suloisen olennon jota hän näyttää jumaloivan, ja iloitsin sydämestäni hänen onnestaan – vain välillä hiipi sydämeeni ajatus ”Sinä olisit voinut jakaa tämän onnen – jos olisit ollut vähemmän kevytmielinen.” Kysymyksiini, tulevatko he meille vierailulle, hän vastasi aivan suoraan ”uskoakseni emme, sillä se antaisi vanhallerouvalle taas aihetta tarinoihin, ja sitten he olisivat taas syntipukkina”. Hän saattaa olla oikeassakin, en vain tiedä mitä sanoa Nikolaille, joka odottaa hänen vierailuaan! Puhuimme paljon Teistä, ja kerroin millaisen sydämellisen rakkaan ystävän olen Teistä saanut. Siihen liittyen kumpikin varoitti kokemasta liian lämmintä ystävyyttä toisiimme, ja minulla oli suunnaton vaiva vakuuttaa kumpikin siitä, että olisimme palovakuutettuja! Hän nauroi tälle – mutta Emélie oli sitä mieltä että olisi aivan mahdotonta vuoden kuluessa päivittäisessä yhdessäolossa kanssani olla tuntematta mitään heikkoutta minuun, ja oli turha todistella että kaksi nuorta ihmistä nauttivat tästä onnesta mutta eivät olisi tunteneet mitään. Hyvä Emélie on minuun haaveellisen kiintynyt ja ajattelee että kaikkien on jaettava se, itsekin pidän hänestä, sillä hän on aina tosiystävä ja puhuu myös aivan suoraan minun virheistäni. Kuinka iloinen olisinkaan jos saisin hänet tänne, sillä usein kaipaan luotettua ystävätärtä!
Pelkään että pitkästytän teidät jo tällä pitkällä tarinalla, joten anteeksi ystäväni, ja johonkin muuhun: mitä Enebergille kuuluu kun hän ei ole kirjoittanut meille? Ei sillä että olisin kaivannut uutisia hänestä, en todellakaan! Olen vain sitä mieltä, että Nikolai on ihan oikeutetusti voinut odottaa tätä huomaavaisuutta! Todennäköisesti hän on niin kiireinen ystäviensä lämpimän vastaanoton (eri mielessä vain kuin Te) kanssa, ettei hänellä ole aikaa kirjoittamiseen. Pidätte minua varmaan pahansuopana, mutta en mahda sille mitään, sillä tunnen ylitsepääsemätöntä antipatiaa häntä kohtaan ja olen todella iloinen että hän on poissa, enkä ole sekuntiakaan kaivannut häntä, yhtä vähän kuin Nikolai joka vain valittaa hänen huonoista tavoistaan. Samoin Maiko puhuu vain Leo-sedästä ja vain silloin Waldemar-sedästä, kun matkii tämän äänekästä niistämistä.
Olen juuri lukenut kiinnostavan kirjeenne kolmannen kerran enkä tiedä kuinka vastata kysymyksiinne, vaikka ne kaikki ymmärränkin. Vain yksi asia on minulle selvä: että olette hyvää vauhtia polttamassa itsenne toista kertaa, sillä siinä olette täysin oikeassa, ettei ystävälliselle vastaanotolle voi jäädä välinpitämättömäksi, etenkään jos kaunis silmäpari katsoo niin ystävällisesti ja merkitsevästi. Siksi haluaisin olla liiankin mielelläni tarkkailijana, mutta koska se ei voi olla mahdollista niin haluan sen sijaan kiinnittää huomionne joihinkin vaarallisiin (itselle usein tiedostamattomiin) rohkaisuihin. Esimerkiksi: älkää koskaan tanssiko kotiljonkia hänen kanssaan, sillä se oikeuttaa nuoret naiset tavallisesti luulemaan, että hän on se valittu. Toiseksi: puhukaa muiden kanssa yhtä paljon kuin hänen, älkää koskaan lausuko hänelle vähäisintäkään imartelua, älkää lähtekö hänen kanssaan kävelyretkille, mutta erityisesti, välttäkää kaikkea sentimentaalista keskustelua hänen kanssaan. Mikäli haluatte noudattaa kaikkia näitä varovaisuussääntöjä, Teillä ei ole hyvällä omallatunnolla mitään moitittavaa. Kun Emélie tulee, Teillä on hänessä tarkkaavainen tarkkailija, ja saatte häneltä, mikäli luotatte häneen, parhaat neuvot. Siitä tulee Teille taas iloista aikaa, ja olen iloinen puolestanne! Mutta mitä opinnoillenne kuuluu, ja kukkarolle? Se varmaan parahtaa aijai? Mutta nyt riittää lörpöttely, kirjoitukseni ulottuu jo mahdottoman pitkä ja voi syystäkin väsyttää Teitä, mutta niin siinä käy kun piinaa ystäviään niin pitkään, siksi neuvon Teitä olemaan toisella kerralla varovaisempi – eikä antaa minun odottaa niin pitkään, kiitän sydämestäni niistä lämpimistä, kauniista säkeistä ja olen vakuuttunut että sellaiset sydämestä tulevat sanat tulevat kyllä kuulluiksi. Voikaahan oikein hyvin ja kirjoittakaa pian
uskolliselle ystävättärellenne
Lilly
Maiko sanoi juuri hyvää yötä ja lähettää paljon terveisiä Leo-sedälleen. Terveisiä myös Emélielle ja Torstenille, kirjoittakaa minulle matkustivatko he E:n seurassa Helsinkiin?
Olisipa jo kesä niin voisi jo alkaa odottaa Teitä.
Original (transkription)
Den 3ten Februar 1861.
Theurer Freund!
Tausend Danck für Ihren willkom-
menen und lang ersehnten Brief,
der mich wieder ganz beruhigt,
und auch besänftigt hat; denn
ich muß wohl gestehn: binnen
drei Wochen keine Zeile zu
erhalten, kann wohl allerhand
Gedancken in einem erwercken;
schon mehrmals ergriff ich die
Feder um Ihnen zu schreiben,
und mich selbst zu beruhigen, doch be-
zwang ich mich – meinem Vorsatze
treu bleibend, Ihnen nicht zu erst
zu schreiben, jetzt bedaure ich es
aber, denn damals hätte ich Ihnen
einen zufriedenen ja sogar fro-
hen Brief schreiben können,
während ich es jetzt, wenigstens
für den Augenblick nicht kann;
denn das plötliche Hinsterben von
|2|
Toll, hat mich so betäubt und
betrübt, daß ich an nichts andres
zu dencken vermag als an
das trostlose Schicksaal dieser lieben
guten Menschen. Der Gedancke an
den Tod kann wohl grausen erre-
gend werden, wenn man sieth
und erlebt wie man jeden
Augenblick bereit sein muß
das Liebste und Theuerste von
ihm entrißen zu sehen!
Gestern war ich dorten, und wollte
mir das Herz brechen bei dem
Jammer meiner armen Freunde;
sie haben ja auch Alles verlohren,
nicht allein den lieben zärtlichen
Gatten und Vater, auch die einzige
Stüze ihres Lebens ist ihnen genommen.
Es ist noch ein Trost für die
Familie daß der Verstorbene keine
Schulden hinterlaßen, dieses sagte
mir der Obrist Sjoman der mit
dem Häradshöfding Kajander sowohl
die Reglierung der affairen übernommen,
sowie auch die Beerdigung besorgen.
|3|
Heute erwarten sie Aline mit
Bergenstråle; die Mutter ängstigt
sich sehr, daß die kaum erlang-
te Gesundheit von Line wieder
ganz zerrüttet wird. Die näheren
details über destillagt Verstorbenen Kranck-
heit, werden sie wohl mündlich
von B: zu hören bekommen, was Sie
aber wahrscheinlich nicht erfahren
ist: das hier allgemein gesprochen
wird, daß Holtius sich in der Kranck-
heit geirrt, und für ein gewöhn-
liches FlußFieber gebraucht, und
erst zuletzt nach Franckeheuser
geschickt der schon keine Rettung
mehr möglich fand, indem eine
vollkommene Stockung in den
Lungen stattgefunden, welches
nach seiner Ansicht im Anfange
hätte gehoben werden müßen.
Schrecklich wäre es wenn dieses
wahr ist, und Gott gebe daß
dieses Gerücht den unglücklichen
Menschen nicht zu Ohren käme.
Übrigens sollte man diesen Ausspruch
|4|
nicht so leicht Glauben beimeßen,
denn man weiß ja, wie die Her-
ren Doctore nur zu bereit sind
einer dem andern die Grube
zu graben. Auch soll ja der Tod –
immer seine Ursachen haben –
als ob man nicht gesehen wie
auch die geschicktesten Ärzte der
Unwißenheit und Nachläßigkeit
beschuldigt worden.–.
Nicolay bot sich sogleich an die
Beerdigung zu besorgen. M: Toll
danckte ihm sehr, nahm aber sein
Anerbieten nicht an, weil die bei-
den andern Herren sich schon zu
ihrer Disposition gestellt, und war
es auch gut, denn ganz unvermu-
thet mußte er gestern nach Fridricks-
hamn reisen, denn wie Sie wohl
gehört, so war Kostä von Barck
entsprungen; wie wir vermuthen theils
aus Heimweh, theils aus gekräncktem
Ehrgefühl weil er mit den andern
Knaben im lernen nicht hat gleichen
Schritt halten können. Der arme Knabe
|5|
muß sich wohl sehr unglücklich
gefühlt haben, da er einen so ver-
zweifelten Entschluß faßen konnte,
ein Glück daß Barck ihn noch auf
der ersten Station fest kringte, denn
er hätte bei der furchtbahren Kälte
die wir damals hatten, wohl leicht
sich zu Tode erfrieren können.
Den Schreck meiner Schwiegerin
können Sie sich dencken, und um
sie einigermaaßen zu beruhigen
so bot N: sich gleich an, Kostä abzu-
holen, und wollte er schon heute
Nacht mit ihm zurück sein, da
morgen die Beerdigung ist.
So hat auch meine arme Schwie-
gerin fortwährend mit Kummer
und Sorge zu kämpfen, sie ist
jetzt ganz rathlos, was mit dem
Knaben anzufangen – da er
seiner schweren Begriffe wegen
nirgends abgegeben werden kann,
und allein ihn PrivatStunden
nehmen zu laßen taugt auch nicht
denn nur die Gesellschaft von Ka-
|6|
meraden vermag ihn aus seinem
träumerischen Zustand aufzurütteln.
Mit unserem Pockus geth es Gott-
lob ganz gut, das lernen mit
Kameraden gefällt ihm sehr, er
klagt wohl daß er sehr viel zu
lernen hat, dafür aber entschädi-
gen ihn die Freistunden wo sie
sich unter einander tüchtig herum-
balgen, da setzt es wohl manchen
empflichensvårtytt Puff, von dem weinen
scheint er aber kurirt zu sein
denn er sagt selbst, daß alle dann
über einen herfallen statt deßen
wenn man sich tapfer hält so ist
man aller Freund und daß scheint
er denn auch zu sein. Bis jetzt
ist Emeleus mit ihm sehr zufrie-
den gewesen auch ist er sehr be-
stimmt denn er erlaubt ihm z:b:
nicht aus der Thürtillagt bevor er nicht
seine Lexion gelernt, überhaupt
soll er in der Woche nirgends
hin und erst am Sonnabend
Nachmittag wenn er seine Aufgabe
|7|
zum Montag kann, wird er nach
Hause permettirt, und dann ist
der Jubel nicht klein; am Sonn-
tag Abend wo er wieder wegge-
bracht wird, setzt es wohl etwas
Thränen, doch hoff ich daß sich die-
ses mit der Zeit giebt. Dieses
wird Sie gewiß eben so freuen
als uns, überhaupt hab ich Ihnen,
von uns, und unserem Häus-
lichen Leben, nur erfreuliches
mittzutheilen, daß wird Sie
wohl sehr überraschen, denn
Sie sind so gewohnt von mir
nur Klagelieder zu hören, es ist
aber bei uns Gott lob eine glück-
liche Veränderung vorgegangen, und ge-
segnet sei die Stunde wo uns
E: verlaßen; denn seid dem Tage
ist mein SorgenKind wie umge-
wandelt. Von der passion keine
Spur – bei der heitersten Laune –
gefällt sich zu Hause und wünscht
meine Gesellschaft, überhaupt so
mittheilend sogar liebevoll (aber
delicat)
|8|
so daß er gar nicht wieder zu er-
kennen ist. Dieses würde mich
sehr beglücken wenn eins nicht
störend dazwischen träte – es ist:
daß er meine Eltern nicht besucht,
und auch ihren Besuch nicht wünscht,
und glaub ich jetzt mit Bestimmtheit
daß die Alte ihm das Versprechen
abgenommen nicht hinzugehen;
denn er spricht durchaus nicht mit
Bitterkeit von ihnen, und giebt
auf meine Frage nur die Antwort
daß er nicht hingehen will. Ich
will auch nicht weiter in ihn
drängen und bin Gott danckbahr
daß er ihnstruket wenigstens für den
Augenblick seine Leidenschaft be-
zwungen, denn ich wage nicht mich
der Hoffnung hinzugeben daß es
für immer so bleibt; doch freue ich
mich der Gegenwart – so wie sie ist –
ich bin wieder lebensfroher, und
will nicht an die trüben Tage
dencken die vielleicht wie bald
schon mir bevorstehen.–.
|9|
In der vergangenen Woche hat
ich eine große Freude, durch die
Ankunft von Emélie Bjorkstén,
die ganz unerwartet zum Be-
such zu den ihrigen kam. Da ich
sie zu sehen wünschte, so sag-
te N: ich sollte sie auf einige
Tage nach Karhusuo abholen, wo-
rauf E: aber nicht eingehen konn-
te indem sie sich auf der Reise
erkältet, und daher nicht an die
Luft durfte; da war also kein
Ausweg wollte ich sie sehen –
so mußte ich hin, und so schtillagtwer
es mir auch war sein Haus zu
betreten so entschloß ich mich
denn doch dazu; zum Glück
war nurstruket sie allein – und nur
sie allein war Zeuge meiner
Aufregung – nach einer Stunde
kam die Frau und ihre Schwes-
ter nach Hause, und da hat
ich mich schon so weit beherrscht
daß ich ganz ungezwungen
und heiter mich unterhalten konnte.
|10|
Den Abend wurde zum zweiten
mal im Theater gespielt, er, E:
und ich hatten genug vom ersten
male, und blieben daher zu Hause,
die beiden andern Damen aber
gingen hin, und ließen uns allein
en trois, und bereu ich es nicht
dort geblieben zu sein, er ist
ganz der frühere theilnehmende
Freund, sprach ungezwungen über
meine jetzigen Verhältnißenstruket,
gab mir so manchen wohlge-
meinten Rath, und meinte zu-
letzt – der beste Trost und Schutz
wären die Kinder – hat man die
so erträgt man alles mit Geduld
die versüßen die Bitterkeit
dieses Lebens und verkürzen
so manche einsame Stunde.
Dabei presentirte er mir sein Töch-
terchen, ein kleines niedliches
Geschöpf, welches er zu vergöt-
tern scheint, und ich freute mich
von Herzen über sein Glück –
nur zuweilen stahl sich der Gedancke
|11|
in mein Herz ”Du hättest dieses
Glück theilen können – wenn
Du weniger leichtsinnig gewesen.”
Auf meine Fragenstruket ob sie uns besu-
chen werden, sagte er ganz auf-
richtig ”ich glaube nein, denn
es würde der Alten wieder Stoff
gegeben, Geschichten zu machen, und
dann wären wohl sie wieder der
SündenBock”. Er mag wohl Recht
haben, nur weiß ich nicht was ich
an Nicolay sagen soll, der ihren
Besuch erwartet! Wir sprachen
viel von Ihnen und erzählte ich
welch einen theilnehmenden lie-
ben Freund ich in Ihnen erworben;
worauf Beide mich warnten, ge-
genseitig keine zu warme Freund-
schaft für einander zu empfin-
den, und hatte ich die größte
Mühe beide zu überzeugen daß
wir brandversichert wären!
Er lachte dazu – Emélie aber
meinte es wäre ganz unmöglich
binnen einem Jahre beim täglichen Zu-
|12|
sammensein mit mir, keine Schwach-
heit für mich zu empfinden, und ver-
gebens war der Beweis daß dieses
Glück zwei junge Menschen ge-
noßen, und doch nichts empfunden.
Die gute Emélie hat eine schwär-
merische passion für mich und willstruket
denckt daß Alle sie theilen müßen,
auch ich bin ihr von Herzen gut
denn sie isttillagt immer wahr und spricht
auch ganz aufrichtig über meine
Fehler, wie froh wäre ich sie hier
zu haben, denn ich sehne mich
oft nach einer vertrauten Freundin!
Ich fürchte daß ich Sie mit dieser
langen Geschichte schon gelangweilt
drum Verzeihung mein Freund, und
zu etwas andrem; was kommt
E: an, daß er uns nicht geschrie-
ben? nicht als ob ich mich nach Nach-
richten von ihm gesehnt, nein
wahrlich nicht! ich finde nur daß
Nicolay diese Aufmercksamkeit
wohl mit Recht hat erwarten
können! Wahrscheinlich wird er von den
|13|
”warmen Servietten” seiner Freunde (nur in
andrer Art wie Sie) so aufgenommen sein, daß
er keine Zeit zum schreiben hat; Sie finden
mich wohl boshaft – ich kann aber nicht
dafür, denn ich empfinde eine unüberwind-
liche Anthipathie für ihn und bin wircklich
froh daß er davon ist auch hab ich ihn nicht
eine Secunde vermißt, ebensowenig
N: der sich nur über seine schlechten
Gewohnheiten aufhält. Maiko spricht
ebenfals nur von Oncel Lejo, und nur dann
von oncel Waldemar wenn sietillagt sein lautes
Nasenputzen nachmacht.–.
Eben hab ich Ihren inntereßanten Brief
zum dritten mal durchgelesen, und
weiß nicht wie Ihre Fragen zu beantwor-
ten obgleich ich sie alle verstehe,tillagt nur eins ist mir klahr: daß sie
auf guten Wege sind sich zum zweiten mal
zu verbrennen, denn darin haben Sie
vollkommen Recht, daß man nicht gleich-
gültig für ein freundliches Entgegenkom-
men bleiben kann, besonders wenn ein
paar schöne Augen einen so freundlich
und vielsagend anblicken. Deshalb
möchte ich gar zu gern Beobachterin
sein, da das aber nicht der Fall
sein kann so will ich Sie statt-
|14|
deßen auf einige gefährliche (einen
oft selbst unwißenden) Ermunte-
rungen aufmercksam machen. –
Z: B: tanzen Sie nietillagt den Cotillion mit
ihr, denn das berechtigt die jungen
Damen gewöhnlich zu dem Glauben
daß man die Auserwählte ist,
zweitens: sprechen Sie mit Andern
eben soviel als mit ihr, sagen
Sie ihr nie auch nicht die kleinste
Schmeichelei, begleiten Sie sie nicht
auf den Promenaden, besonders
aber vermeiden Sie mit ihr, jedes
sentimentale Gespräch. Wollen Sie
nun alle diese Vorsichtsmaßregeln
befolgen so haben Sie sich mit gu-
tem Gewißen nichts vorzuwerfen.
Wenn Emélie kommt so werden Sie
ja an ihr eine aufmercksahme Be-
obachterin haben, und von ihr, falls
Sie sich ihr anvertrauen, den besten
Rath erhalten. Das wird wieder
eine frohe Zeit für Sie, und freu
ich mich mit Ihnen! Wie geth es
aber mit den Studien, und dem
Beutel? Der wird wohl ai, ai, schreien?
Doch nun auch genug des Plauderns
|15|
mein schreiben reicht ja beinahe
in die Ewigkeit und kann Sie
mit Recht ermüden, daß kommt
aber davon, wenn man seine
Freunde so lange auf der Folter
läßt, daher rath ich Ihnen ein an-
dres mal vorsichtiger zu sein –
mich nicht so lange warten zu
laßen, ich dancke Ihnen herzlich
für die theilnehmenden hübschen
Verse, und bin überzeugt daß solche
Worte aus dem Herzen kommend,
gewiß Erhörung finden. Leben Sie
recht wohl und schreiben Sie bald
Ihrer treuen Freundin Lilli.
Maiko sagt eben gute Nacht und
schickt viele Grüße ihrem Oncel Lejo.
Grüßen Sie auch Emelie u Torsten
Schreiben Sie mir ob Sie in einer
Gesellschaft mit E: nach Helsing-
fors reisten?
Wäre doch der Sommer da, dann
schonstruket könnte man schon anfangen
Sie zu erwarten.–.
Den 3 februari 1861.
Dyre vän!
Tusen tack för Ert välkomna och länge efterlängtade brev som har lugnat mig igen, och också blidkat mig. Jag måste nämligen erkänna: att inte få en rad under tre veckor, det kan väcka allehanda tankar inom en. Flera gånger fattade jag redan pennan för att skriva till Er, och för att lugna mig själv. Men jag övervann mig själv och blev min föresats trogen att inte skriva först. Men nu ångrar jag det. Då skulle jag ha kunnat skriva ett nöjt, ja till och med ett glatt brev. Nu däremot, åtminstone för ögonblicket, kan jag inte göra det då jag har blivit bedövad och bedrövad av Tolls plötsliga död. Det gör att jag inte kan tänka på någonting annat än denna kära och goda människas tröstlösa öde. Tanken på döden kan nog väcka fasa då man ser och upplever hur man i varje ögonblick måste vara redo för att se det käraste och dyraste av honom bortryckas! Igår var jag där och mitt hjärta ville brista på grund av mina arma vänners jämmer; de har ju också förlorat allt, inte enbart den käre, kärleksfulle maken och fadern, också deras livs enda stöd har tagits ifrån dem. En liten tröst för familjen är att den avlidne inte lämnar skulder efter sig. Detta sade mig överste Sjöman som tillsammans med häradshövding Kajander tagit på sig såväl att reglera affärerna som att ombesörja begravningen. De väntar Aline och Bergenstråle idag. Modern oroar sig mycket för att Lines knappt återställda hälsa blir helt undergrävd igen. De närmare detaljerna rörande den avlidnes sjukdom kommer B. säkert berätta muntligt för Er. En sak som Ni antagligen inte får veta är: att det här överallt pratas om att Holstius misstog sig på sjukdomen och att han tog det för vanlig flussfeber. Först i slutet sände han efter Franckenhaeuser som tyckte att det inte fanns någon räddning längre, då det skett en fullständig stockning i lungorna. Enligt hans åsikt borde den ha avlägsnats i början. Det vore fruktansvärt om detta är sant. Och Gud give att detta rykte inte kommer till de olyckliga människornas öron. För övrigt borde man inte sätta tro till detta yttrande så snabbt. Man vet ju att herrarna doktorer är bara alltför beredda att gräva en grop åt en annan läkare. Dessutom skall ju döden alltid ha sina orsaker – som om man inte har sett att även de skickligaste läkarna beskyllts för ovetande och försumlighet. –
Nikolai erbjöd sig genast att ombesörja begravningen. Madam Toll tackade honom mycket men hon tog inte emot hans erbjudande eftersom de två andra herrarna redan ställt sig till disposition. Och det var också bra så då han helt oförmodat måste fara till Fredrikshamn igår. Ni har säkert hört att Kostja sprang bort från Barck. Vi förmodar dels på grund av hemlängtan, dels på grund av kränkt hederskänsla eftersom han inte kunnat hålla jämna steg med de andra pojkarna när det gäller inlärningen. Den stackars pojken måste väl ha känt sig mycket olycklig då han har kunnat fatta ett så förtvivlat beslut. Som tur var fick Barck fast honom redan på första stationen då han, med tanke på den fruktansvärda kylan som vi hade då, lätt skulle ha kunnat frysa ihjäl. Min svägerskas skräck kan Ni föreställa Er och för att någorlunda lugna henne erbjöd sig Nikolai genast att hämta Kostja. Och han tänker vara tillbaka med honom redan i natt då begravningen äger rum imorgon. Så kämpar också min stackars svägerska konstant med bekymmer och sorger. Hon är helt rådlös nu och vet inte vad hon skall göra med pojken. Han har svårt att fatta och därför kan man inte lämna honom någonstans, men att låta honom ta privatlektioner leder inte till någonting heller då bara samvaron med kamrater förmår att ruska upp honom ur sitt drömmande tillstånd. Med vår Pockus går det gudskelov helt bra. Han tycker mycket om att läsa med kamrater. Han klagar nog på att han måste lära sig väldigt mycket, men fritiden kompenserar för det. Då nappas de med varandra och han får nog en eller annan kännbar knuff. Men han verkar vara botad från det där gråtandet och han säger själv att i så fall kastar sig alla över en. Om man håller sig tapper istället så blir man vän med alla och det verkar han också vara. Emeleus har hittills varit mycket nöjd med honom. Han är också mycket bestämd och tillåter till exempel inte att Pockus går ut innan han har läst sina läxor. Överlag skall han inte gå någonstans under veckan och först på lördag eftermiddag, om han har läst sina läxor till måndag, blir han permitterad hem. Och då är glädjen inte liten. Söndag kväll när han förs tillbaka igen fälls nog några tårar men jag hoppas att han kommer att finna sig i det. Detta gläder Er säkert lika mycket som oss. Överlag kan jag bara berätta glädjande saker om oss och vårt hemliv. Det kommer väl mycket överraskande för Er då Ni är så van att bara höra klagolåtar från mig. Men det har gudskelov skett en glad förändring hos oss och välsignad är den stund då Eneberg lämnade oss. Sedan denna dag är mitt sorgebarn som förändrat. Inget spår av passionen längre – vid bästa humör – trivs han hemma och vill ha mitt sällskap och överlag är han meddelsam och till och med kärleksfull (men delikat), och man känner inte alls igen honom. Detta skulle göra mig lycklig om inte en störande sak skulle komma i vägen – och den saken är: att han inte besöker mina föräldrar, och att han inte heller vill att de kommer på besök. Nu tycker jag bestämt att den Gamla tagit löfte av honom att han inte går dit. Han pratar nämligen inte med bitterhet om dem, och på mina frågor svarar han bara att han inte vill gå dit. Jag vill inte heller pressa honom ytterligare. Jag tackar Gud att han åtminstone för ögonblicket betvingat sin passion. Jag vågar dock inte hänge mig åt hoppet att det alltid kommer att vara så. Men jag gläder mig över den nuvarande tiden – så som den är nu – jag är levnadsgladare igen och vill inte tänka på de trista dagar som kanske snart nalkas igen. –
Förra veckan kände jag stor glädje över Emelie Björksténs ankomst. Hon kom helt oväntat till sina nära och kära på besök. Eftersom jag önskade se henne sade Nikolai att jag skulle låta hämta henne till Karhusuo på några dagar. Men Emelie kunde inte gå med på det då hon hade blivit förkyld på resan och därför fick hon inte vara ute i friska luften. Det fanns alltså ingen annan möjlighet – om jag ville se henne så måste jag fara dit, och fastän det var svårt för mig att beträda hans hus så beslöt jag mig för det till slut. Som tur var så var hon ensam – och bara hon blev vittne till min upprördhet. Efter en timme kom frun och hennes syster hem och då hade jag redan lugnat mig till den grad att jag kunde samtala helt naturligt och glatt. Samma kväll spelades teater för andra gången. Han, Emelie och jag kände att en gång var helt tillräcklig och därför stannade vi hemma. Men de två andra damerna gick dit och lämnade oss ensamma på tre man hand, och jag ångrar inte att jag stannat kvar där. Han är samma deltagande vän som förr. Han pratade fritt om mina nuvarande förhållanden och gav mig ett eller annat välment råd. Och till slut menade han att barnen är den bästa trösten och det bästa skyddet. Om man har barn står man tåligt ut med allt. Barnen förljuvar livets bitterhet och förkortar en eller annan ensam stund. Samtidigt presenterade han sin lilla dotter för mig. En liten, rar varelse som han verkar avguda och jag gladde mig hjärtligt över hans lycka – bara då och då stal sig en tanke in i mitt hjärta ”Du hade kunnat dela denna glädje – om Du skulle ha varit mindre lättsinnig.” På min fråga om de kommer att hälsa på oss sade han helt uppriktigt ”Jag tror inte. Den Gamla skulle få stoff till påhittade historier igen och så blir ni väl syndabocken igen.” Han har säkert rätt men jag vet inte vad jag skall säga till Nikolai som förväntar sig besök av dem! Vi pratade mycket om Er och jag berättade vilken deltagande och käre vän jag fått i Er. Båda varnade mig därpå att inte känna en ömsesidig och för varm vänskap för varandra. Det blev inte lätt att övertyga dem båda att vi är brandförsäkrade! Han skrattade över det – men Emelie tyckte att det vore helt omöjligt att inte känna en svaghet för mig om man under ett år är tillsammans med mig varje dag. Och det var förgäves att bevisa att två unga människor njutit av denna lycka utan att känna någonting. Den goda Emelie känner en svärmisk passion för mig och tycker att alla måste dela den. Jag tycker också mycket om henne eftersom hon alltid säger sanningen och hon pratar också helt uppriktigt om mina fel. Jag skulle vara så glad om jag skulle kunna ha henne här. Ofta längtar jag nämligen efter en förtrogen väninna! Jag befarar att jag redan tråkat ut Er med denna långa berättelse, och jag ber om ursäkt för det. Till en annan sak nu; vad är det med Eneberg, varför har han inte skrivit till oss? Det är inte så att jag längtat efter nyheter från honom, nej verkligen inte! Jag tycker bara att Nikolai med rätt kan vänta sig en sådan uppmärksamhet! Förmodligen är han så upptagen av sina vänners varma välkomnande (bara i en annan form än när det gäller Er) att han inte hinner skriva. Ni tycker väl att jag är elak – men jag kan inte göra någonting åt det att jag känner en oövervinnerlig antipati för honom och jag är verkligen glad över att han är borta. Jag har inte heller saknat honom en enda sekund och Nikolai lika lite. Han klagar bara över hans dåliga vanor. Maiko pratar också bara om onkel Lejo. Om onkel Waldemar bara då hon härmar hans högljudda snytande. –
Jag har just läst Ert intressanta brev för tredje gången och jag vet inte vad jag skall svara på Era frågor även om jag förstår alla. Bara en sak står klar för mig: att Ni är på god väg att bränna Er för andra gången. Ni har nämligen helt rätt i att man inte kan förbli likgiltig för ett vänligt tillmötesgående, framför allt då ett par vackra ögon tittar så vänligt och betydelsefullt på en. Därför skulle jag alltför gärna vara iakttagare, men eftersom det inte är möjligt vill jag istället göra Er uppmärksam på några farliga uppmuntringar (som man själv ofta är ovetande om). – Till exempel: dansa aldrig kotiljongen med henne då det vanligtvis får de unga damerna att tro att man är den utvalda. För det andra: prata lika mycket med andra som med henne. Ge henne aldrig någon komplimang, inte ens den minsta. Följ inte med på någon promenad med henne, men framför allt undvik varje sentimentalt samtal med henne. Om Ni nu följer alla dessa försiktighetsåtgärder så behöver Ni inte ha samvetsförebråelser. När Emelie kommer så har Ni ju en uppmärksam iakttagare i henne och av henne kan Ni få goda råd, ifall Ni anförtror Er åt henne. Det kommer att bli en glad tid för Er igen och jag gläder mig med Er! Men hur går det med studierna och hur är det med penningpungen? Den skriker säkert aj, aj? Men nu räcker det med pladdret. Min skrivelse är ju nästan lång som evigheten och Ni har all rätt att bli uttråkad av den. Men så blir det då man håller sina vänner på sträckbänken för länge. Därför råder jag Er att vara försiktigare nästa gång – och att inte låta vänta mig så länge. Jag tackar innerligt för de deltagande och fina verserna och jag är övertygad om att sådana ord, då de kommer från hjärtat, visst bönhörs. Lev rätt väl och skriv snart till
Er trogna väninna Lilly.
Maiko har just sagt god natt och hon skickar många hälsningar till sin onkel Lejo.
Hälsa också Emelie och Torsten.
Skriv mig om Ni reste i sällskap med E. till Helsingfors?
Om sommarn redan vore här, då skulle man kunna börja vänta på Er. –