6.2.1867 LM–Adolf Mechelin

Todistaisi todellakin epätavallisen suurta anteeksiantavaisuutta,jos Setä ei olisi jomoneen kertaan ollut valmis tuomitsemaan minua kirjeenvaihtajana tarkasteltuna. Onhan mennyt monta kuukautta siitä kun sain Sedän viimeisimmän kirjeen – lukemattomat kerrat olen aikonut vastata – jonkin kerran jopa kirjoittanut yhden sivun – ja sitten on taas tullut kaikenlaisia keskeytyksiä ja esteitä tarkoituksen toteuttamisen tielle. Tiedän kyllä tarkoin, että kun on kysymys tietojen välittämisestä, niin tahtoa eivielä voi pitää tekemisenä.Harvoin joskoskaan olen ollut niin töiden rasittama kuin viime aikoina. Ja se on tullut aina vain pahemmaksi. Kun nyt lopultakin pyydän Sedältä anteeksi pitkää vaikenemistani, en voi täysin pätevänä syynä vedota näihin töihini, mutta voin kuitenkin mainita niitä. Nykyiset tehtäväni ovat – senaatin virka – Törngrenin konkurssin omaisuudenhoitaja – naisyhdistyksen rahastonhoitaja – Helsingfors Dagbladetin osakeyhtiön johtaja – Tampereen pellava- ja rautaosakeyhtiön johtokunnan jäsen – Puotilan tilan hoitaja – ja nyt, viime viikolla, säätyjen suostunta- ja valtiovaliokunta valitsi minut sihteerikseen. Viimeksi mainittu tehtävä on sangen työläs, sillä valiokunta istuu joka päivä noin kello 4 alkaen noin7–9 asti iltapäivällä, ja minun tehtäväni on työstää parin kuukauden aikana 8 tai 9 valiokunnan mietintöä. Minun ei tarvinne sanoa, että vaikka tuo työn palkkaus on sangen niukka, 600 markkaa kuussa valtiopäivien kestoaikana, niin olin kuitenkin iloinen, että valiokunta yksimielisesti valitsi minut ennen kaikkia muitaehdokkaita. Olin toivonut saavani sen sijaan vapaata senaatista, mutta se onnistui vain osittain, ja nyt Snellman haluaa lisäksi turvautua minuun eräiden tulliuudistusta koskevien ehdotusten valmistelemiseksi.

Törngrenin konkurssin valvominen ei ollut minulle epämieluista, koska sillä voin ansaita hyvän summan, muttaa noin kolmen miljoonan arvoisen pesän selvittelyyn liittyy varmasti paljon hankaluutta ja epämiellyttävää. On vielä vaikea arvioida, kuinka edullisesti realisointi saadaan tehtyä – mutta olen kuitenkin varautunut 50–60 000 markan tappioihin. Kukaan, joka omistaa jotain, ei nykyaikana voi välttyä tappioilta; meidän liike-elämämme ei liene koskaan elänyt yhtä vaikeaa kriisiä kuin tämä nykyinen. Eräät merkit viittaavat siiihen että kulminaatiopiste on jo ohitettu, mutta jos emme saa vuosiin hyviä vientisuhdanteita, niin toipuminen voi tapahtua vain hitaasti.

Ja nyt, jotten liian pitkään puhuisi vain ikävistä asioista, siirryn kerralla äskettäin sattuneeseen, kaikkein iloisinta lajia olevaan tapaukseen: Torstenin kihlaus minun pikku kälyni neiti Henriette Lindroosin, pikku Jettaksi kutsutun kanssa. Mikään kihlaus ei koskaan ole, omaani lukuunottamatta, ilahduttanut minua niin kuin tämä, sillä minulla on molempien osapuolten tuntemiseen perustuva vankka käsitys, että he sopivat täysin yhteen ja että heistä tulee onnellinen pari. Torsten on nuorentunut kerralla kymmenen vuotta – ja nuo kaksi nuorta säteilevä kuin kevätaurinko. Häät eivät ole ennen kuin elokuun alussa – anopin on hieman vaikea erota pikku tytöstään aikaisemmin. Muutoin hän näyttää kaikin puolin tyytyväiseltä uuteen vävypoikaansa. Omasta pienestä kodistani minulla ei onneksi ole muuta kuin hyvää kerrottavaa. Alexandra ei tosin ole ollut niin terve kuin olin toivonut, mutta kuitenkin reippaampi kuin useimmat nuoret äidit meidän aikanamme. Ja pikku Cely on niin suurenmoinen lapsi, että hän ei ole tuonut meille tähän asti mitään muuta kuin iloa – aina terve ja iloinen, ei ”ronaa” – ruusuposket ja loistavat silmät. – Koti onkin meille kaikki, meillä ei juurikaan ole halua etsiä parempia huvituksia kun mitä kotielämä tarjoaa. Eukkoni tosin toisinaan arvelee, että minulla pitäisi olla vähän enemmän aikaa myös häntä varten – mutta sitä ei voi auttaa. Jos mies ei minun iässäni työskentele ja hanki sitä kokemusta mitä on tarjolla, niin se jää tekemättä. Minun periaatteeni on, että koetan niin liike-elämässä kuin hallinnollisessakin toiminnassa kouluttaa itseäni taloudellisessa mielessä: ehkäpä se tuottaa hyvää hedelmää. Ja toivon, että Puotilan kesäisessä rauhassa voin jälleen solmia myös tieteellisen työni aukirevenneet langat yhteen.

Kiltit siskomme Mili ja Alma ovat omat itsensä: tekevät työtä, yrittävät ja ovat yhtä lämminsydämisiä kuin ennenkin – vaikkeivat kosijat ole sitä vielä ymmärtäneetkään. – Luja ystävyys heidän sekä Alexandran ja Jettan välillä luo osaltaan sitä luottamuksellisuuta, joka levittää harvinaislaatiuista viihtyvyyttä näin yhtyneiden perheiden kesken. – Milin laulutunneilla on runsaasti kävijöitä. Adun kehitys on mennyt merkittävästi eteenpäin –en ole kuullut Mustialasta sanottavan hänestä mitään muuta kuin hyvää. Joulun hän vietti minun luonani ja kävi samalla konfirmoitavana. Kesällä hän jättänee Mustialan etsiäkseen käytännön toimintaa omassa ammatissaan. Robert elää edelleen toivossa, ettei hänen tarvitsisi hakeutua takaisin venäläiseen rykmenttiin. Komitea, joka tammikuun puolivälistä lähtien on työskennellyt Suomen sotalaitoksen uudistamiseksi, ja johon myös Torsten kuuluu, esittänee pian ehdotuksensa, jonka mukaan tulisi mahdolliseksi, että Robert jonkin uuden pataljoonan komentajana voisi jäädä ja jatkaa siinä. Eikä häneltä voi sitä hevin evätä, sillä hänen on tunnustettu olevan paras vertaistensa joukossa.

Valtiopäivistä ja täkäläisen sisäpolitiikan tilanteesta olisi kyllä paljonkin sellaista kerrottavana, joka voisi kiinnostaa Setää – mutta on jo myöhä ja minulla on vielä paljon kirjoitettavaa. Myöskään tilanne ei ole vielä oikein arvioitavissa.

Jos Setä nyt haluaa oikein hyväätekevällä tavalla ojentaa minulle anteeksiantavan käden niin tekee sen kirjeellä, jossa kertoo tietoja Teistä siellä vapaassa, onnellisessa Norjassa!

Koko minun väkeni lähettää teille sydämellisiä terveisiä

ja minä pyydän lopuksi, että Setä edelleen osoittaisi ystävyyttään kuten ennenkin