Kronikka
Viikon päällimmäisin, joskin jo jokseenkin vanhentunut uutinen on luettavissa tämän numeron kotimaan politiikan katsauksessa. Seuraavaksi tärkeimmän päivän puheenaiheen tietää jokainen, joka ei vietä täydellistä erakon elämää. Suuri Snellmanin–Schaumanin sota on levinnyt uusiin ulottuvuuksiin, vaikka sen toivottiin ”vajoavan unholan syvyyksiin”, ja on nyt väitteiden ja vastaväitteiden ehtymätön lähde. Ruttopaiseen lailla se on jatkanut kohoamistaan, saavuttaen nyt vihdoinkin kulminaatiopisteensä: puhkeaako se?
Viime maanantaina saatiin jatkoa tohtori Dietrichsonin eloisaan ja kiehtovaan esitelmään keskeytyneeseen kirjallisten iltamien sarjaan Helsingissä. Esitelmän aiheena oli tällä kertaa historia. Esitelmöitsijä, maisteri K. E. F. Ignatius aloitti käymällä läpi Kaarle XII:nnen aikakauden sekä viime vuosisadan myrskyisän alun, jolloin suuri osa Euroopasta natisi liitoksissaan. Sen jälkeen hän siirtyi kertomaan omasta historiastamme juuri ennen tätä surullisen kuuluisaa ajanjaksoa sekä sen aikana, eritellen katovuosien, nälänhädän ja tautien riivaaman Suomen kärsimyksiä vuosina 1695–1698 ja keskittyen sen jälkeen esitelmöinnissään sarkasodaksi kutsuttuun Suuren Pohjan sodan vaiheeseen, jossa venäläinen sotajoukko valtasi ja tuhosi Kajaanin linnan. Vaikkei esitelmöintityyli tällä kertaa ollutkaan edellisen esitelmöitsijän tavoin ylitsevuotavaisen koreileva ja vivahteikas, isänmaallishistoriallinen aihevalinta herätti yleisön mielenkiinnon. Se, että osanottajien joukko oli harvalukuinen, toisin sanoen vain 80–100 henkilöä, voitaneen lukea sen syyksi, että tieto tästä iltamasta tuli julkisuuteen tavallista myöhemmin. Voittoa tilaisuudesta ei siis paljoa kertynyt, mutta muutaman peruskiven lisää sillä saa ostettua ylioppilastaloa, tuota Baabelin torniamme varten. Illan päätteeksi ei tällä kertaa kuultu ylioppilaskuoron laulua, eikä sitä silmin nähden tunnuttu sen kummemmin kaivattavankaan. Syytä siihen voivat laulajaherrat itse pohdiskella.
Edellä mainittu laulu-uutinen ei kuitenkaan estä meitä iloitsemasta kuulemastamme huhusta, jonka mukaan viime kesänä mainetta niittänyt kahdentoista miehen kvartetti suunnittelee ensi viikolle konserttia, jota varten se parhaillaan harjoittelee. Olemme vakuuttuneita siitä, että kyseisessä konsertissa saisi sen toteutuessa nauttia laadukkaammasta ja sopusointuisemmasta laulannasta, kuin mitä viime aikoina on tullut kuunneltua. Joku saattaisi pitää moista julkista kritiikkiä tähän aiheeseen liittyen turhana yleistämisenä yksittäistapausten pohjalta, mutta kun ylistyssanojakin irtoaa niin herkästi, ei pientä, totuutta mukailevaa ja mielenkiinnosta aihetta kohtaan kumpuavaa moitetta sovi pitää minään pyhäinhäväistyksenä. Laulutaitohan on sitä paitsi lahja, joka oikein käytettynä tuo kunniaa ei vain yksilölle, vaan koko yhtyeelle, mistä syystä sen kunnon tulisi olla jokaiselle tärkeää.
Yliopistolla väitellään parhaillaan innokkaasti, mutta painosta on kuitenkin tullut vain yksi tieteellinen väitöstyö. Sen otsikko kuuluu ”Några ord om vissa inflammationer i högra höftbensgropen” (Perityphlitis)” (Muutama sana tietyistä oikean lonkkaluun tulehduksista). Se on 50 sivua pitkä ja kokoa 8:o. Sen on kirjoittanut lääketieteen kandidaatti K. O. Gadd. Tutkielman väitöstilaisuus järjestetään professori F. von Willebrandin valvonnassa joulukuun 4. päivänä.
Kaasuvalaistus sai arvaamattoman kansansuosion osakseen vain lyhyeksi ajaksi monien muiden ilmiöiden tavoin. Kaasuvalo loisti ja katosi ja kansalaisten mielissä on nyt toinen asia. Mikäli on jonain näistä pimeistä ja myrskyisistä illoista erehtynyt lähtemään ulos vaivalloisesti haparoimaan, huomaa, miten syvälliseen kokemukseen kyseinen ilmaisu voi viitata. Monesta lyhdystä ei ole kulkijan ohjaajaksi: ne ovat kuin uinuvia posteljooneja, jotka täyden unohduksen ja epätietoisuuden vallassa vievät väärään osoitteeseen. Muut, kirkkaammat lyhdyt taas sijaitsevat varsin kaukana ja loistavat nekin vain puoliteholla. Mitähän kaasuvaloyhtiö luulee voittavansa moisella kitsastelulla? Valaistuksesta tuleekin mieleen, että useat kaupungin ikkunat näyttivät viime tiistaina olleen tavallista paremmin valaistuja.
Venäjällä ja Ruotsissa riehui jokin aika sitten suoranainen univormunvaihtomania. Ruotsissa sitä jopa parodioitiin edesmenneen runoilijan, W. von Braunin runoissa. Riehan jälkijäristykset tuntuvat nyttemmin myös Suomessa, joskin paljon rauhallisemmin. Koko alemman poliisivirkamiehistön puvut punaisine kauluksineen ovat käyneet läpi tarkoituksenmukaisen muodonmuutoksen ja poliisit esiintyvät nyttemmin sivistyneemmissä asuissa.
Teatterissa esitettiin keskiviikkona kolmatta kertaa Benvenuto Cellini. Katsomo oli suunnilleen puolilleen täynnä. Esiripun noustessa kuului yhtäkkiä koko yleisön parista huuto ”Maamme!” ja orkesteri soitti kyseisen kuolemattoman laulun, johon moni innokkaasti yhtyi mukaan.
Krönika.
Veckans mest framstående, ehuru redan något gamla nyhet står att läsa i denna nummers inhemskt politiska öfversigt. Hvad dernäst flyter öfverst bland dagens frågor vet en hvar, som icke lefver ett fullkomligt eremitlif. Den stora Snellman-Schaumanska ofreden har vidgat sina dimensioner i stället för att, som man hoppats, ”sjunka i tidernas bölja” och är för närvarande en ymnigt framqvällande källa till förklaringar och resonnemanger pro et contra; likt en giftig pestböld har denna fråga stigit och stigit tills den nu omsider nått sin kulmination – skall den ej spricka också?
Sistlidne måndag återknöts den sedan Doc.Docent Dietrichsons lifliga och fängslande föredrag afbrutna tråden af Litt.Litterära soiréer i Helsingfors. Föredraget var historiskt. Efter en kort, inledande framställning af Karl den tolftes tidehvarf och de stormar, hvilka i början af sista seklet satte en stor del af Europa i svallning, öfvergick föreläsaren, Mag. K. E. F. Ignatius, till vår egen historia kort före och under denna sorgligt minnesvärda period, skildrade de härjningar missväxt, hungersnöd och sjukdom anställde i Finland åren 1695–1698 och koncentrerade sedan sin afhandling kring den episod af det stora nordiska kriget, som berör Kajaneborgs intagande och förstöring af en rysk hord, det så kallade sarka sota. Ehuru icke smyckadt med den yppigt glänsande färgprakt, som utmärkte den förenämnde talarens framställningssätt var ämnet för detta föredrag dock egnadt att väcka intresse genom den fosterländskt-historiska grundval, hvarpå det var baseradt. Att åhörarekretsen emellertid var till antalet ringa, d. v. s. bestående af endast åttatio à hundra personer, torde få tillskrifvas den omständigheten, att tillkännagifvandet om denna soirée mera sent kom allmänheten tillhanda. Behållningen var således icke stor, men några stenar till kunna ju dermed ändå fogas till vårt Babels torn, studenthuset. Ingen studentsång slutade aftonen denna gång och dess frånvaro tycktes icke heller väcka någon synbarare saknad: hvarföre, må HrrHerrar sångare sjelfva fundera på.
Det sist anförda hindrar emellertid icke, att vi med nöje lyssnat till ett rykte, som förkunnar att den sedan sommaren väl bekanta tolfmanna qvartetten är betänkt på en koncert i nästa vecka och för detta ändamål som bäst håller på att inöfva sig. Vi äro öfvertygade om, att då få njuta af en mera vårdad och symfonisk sång än den, som på senare tid beståtts. Någon kunde väl måhända betrakta en offentligare kritik i denna fråga såsom ett otillbörligt inträngande inom enskilda förhållandens område, men då berömmet är en så vanlig och privilegierad sak, bör också ett ord i motsatt mening, dikteradt af sanning och intresse, icke få upptagas som någon hädelse. Sången är dessutom en gåfva, hvilken, rätt använd, icke blott pryder den enskilda utan äfven länder hela korporationen till ära och dess goda ståndpunkt bör således också ligga hvardera om hjertat.
Vid universitetet disputeras ganska ifrigt för närvarande, ehuru endast en vetenskaplig disputation kommit af trycket. Dess titel är: ”Några ord om vissa inflammationer i högra höftbensgropen” (Perityphlitis) 50 sidd.sidor 8:o, utgifven af K. O. Gadd, med.medicine Kandidat. Afhandlingen ventileras under inseende af Prof. F. v. Willebrand den 4 nästkommande Dec.
Gaslysningen var en af dessa efemeriska företeelser, hvilka endast en kort tid emottagas och uppbäras af den nyckfulla folkgunsten. Nu har man annat att tänka på: ”den lyste och försvann”. Men då man någon af dessa mörka och stormiga qvällar förirrat sig ut och mödosamt trefvar framåt, finner man, att denna ordvändning äfven kan ha sin djupare tillämpning och betydelse. Mången lykta lemnar ingen ledning alls; likt en slumrande postkarl sköter den sin tjenst och drömmer, fullkomligt glömsk och omedveten af sin tillvaro. De andra åter, som icke sofva, äro emellertid på god väg derhän och lysa endast med halfva ljus. Hvartill tjenar det, att bolaget sätter sitt ljus under ena skäppo? – Af ljus påminna vi oss äfven, att åtskilliga fönster i staden senaste tisdag om aftonen tycktes betydligt mera upplysta än vanligt.
Uniformförändringsmanin, hvilken en tid rigtigt rasade såväl i Ryssland som Sverige, der den äfven i en af den afl.aflidne skalden W. v. Brauns poemer på ett humoristiskt sätt blifvit gisslad, har såsom en efterdyning yttrat sig äfven här, ehuru likväl på ett ganska förnuftigt sätt. Hela den lägre, förut rödhalsade, polistjenstemannapersonalen har nemligen till sin yttre skepnad undergått en ändamålsenlig metamorfos och presenterar sig nu i en mera civiliserad drägt.
I onsdags gafs på Theatern Benvenuto Cellini för tredje gången och för något mer än halft hus. När ridån uppdrogs, höjdes af publiken hastigt och enhälligt ropet: ”Wårt land!” och orchestern spelade denna odödliga sång, hvari mängden enthusiastiskt instämde.