Helsingissä helmikuun 9. päivänä
Olemme parissa edeltävässä artikkelissa pyrkineet osoittamaan uuden kirkkolain myötä voimaan astuvia muutoksia maamme kirkollisiin oloihin. Maassamme niin pitkään vallinnut evankelisluterilaisen kirkon ja valtiolliset instituutiomme käytännössä yhdeksi ja samaksi sulauttanut intiimi kytkös on nyt lähestulkoon katkaistu – ainakin siinä määrin, että kyse on jatkossa kahdesta eri asiasta. Suomen valtio ja maamme evankelisluterilainen kirkko eivät enää ole se ja sama. Suomen valtion päättävät elimet eivät enää päätä evankelisluterilaisen kirkon opista saatikka sen hallinnosta, eikä evankelisluterilaisen kirkon jäsenyys ole enää edellytys Suomen kansalaisuudelle. Evankelisluterilainen kirkkomme on jatkossa valtiossamme eräs yhteisö, johon Suomen kansalaisilla on mahdollisuus kuulua tai olla kuulumatta vakaumuksensa mukaisesti.
Huolimatta tästä valtion ja evankelisluterilaisen kirkon avioerosta ja sen syvällisestä juurruttamisesta kirkkolain henkeen, rajautuu valtion ja kirkon ero muodollisesti ainoastaan uuden lain johdannossa kumottuihin vanhoihin säädöksiin ja jättää näin ollen voimaan useita muita lainkohtia, jotka eivät lievästi sanottuna ole uudistuksen kanssa sopusoinnussa. Olemme jo käyneet nämä epäkohdat lävitse: evankelisluterilaisesta kirkosta eronneilla ei ole oikeutta perustaa virallisesti tunnustettuja uskonnollisia yhdyskuntia tai järjestää julkisia jumalanpalveluksia tai muita uskonnollisia tilaisuuksia, perustuslaeissa säädetään edelleen, että virkamiesten on kuuluttava evankelisluterilaiseen kirkkoon ja avioliitto on mahdollista solmia yksinomaan kirkollisen vihkimisen kautta, eli toisin sanoen ainoastaan kirkollisen yhteisön jäsenten kesken.
Nämä epäkohdat on oiottava jo pelkästään siitä syystä, että ne ovat loogisia seurauksia jo hyväksytystä valtion ja kirkon toisistaan erottamisesta.
Ensiksi mainitun epäkohdan korjaaminen edellyttää eriuskolaislain säätämistä. Laissa määriteltäisiin muiden uskonnollisten yhdyskuntien kuin evankelisluterilaisen kirkon perustamisen ehdot ja proseduuri sekä niiden oikeudet.
Toiseksi mainitun epäkohdan korjaaminen edellyttää muutosta hallitusmuotoomme. Siihen sisältyvä säännös virkamiehiltä edellytettävästä kirkon jäsenyydestä on poistettava.
Kolmannen epäkohdan korjaaminen puolestaan edellyttää ns. siviiliavioliittoja koskevan lainsäädännön säätämistä.
Mitä eriuskolaislakikysymykseen tulee, ollaan asian suhteen jo ryhtymässä toimeen Hänen Majesteettinsa tahdosta. Hänen Majesteettinsa on huhtikuun 24. päivän 1865 nyttemmin hyväksyttyä kirkkolakia ja ”erinäisiä muita siihen liittyviä asioita” koskevassa keisarillisessa julistuksessa säätyjen ilmaisemasta toivomuksesta määrännyt senaatin laatimaan asiasta esityksen uutta kirkkolakia koskevan esityksen lopullisesti valmistuttua ja saatua hyväksynnän ja vahvistuksen. Näin on jo käynyt, joten eriuskolaisia koskevaa lakiesitystä ei pitäisi joutua odottelemaan kauaa.
Hänen Majesteettinsa on niin ikään kahdelle viimeisimmille valtiopäiville pitämissään valtaistuinpuheissa tuonut julki aikomuksensa antaa esitys hallitusmuodon edellä mainittujen säännösten muuttamisesta. Säätyjen anomuksesta on tunnetusti uutta ja nyttemmin hyväksyttyä valtiopäiväjärjestystä koskevan esityksen kanssa samanaikaisesti laadittu myös esitys uudesta hallitusmuodosta. Toivottavasti tämä lakiesitys joskus myös annetaan valtiopäiville hyväksyttäväksi, jotta voimassa olevaan hallitusmuotoon sisältyvä virkamiehiä koskeva pakollinen jäsenyys kirkossa saadaan kumottua.
Siviiliavioliittoja koskevista lakihankkeista ei sen sijaan ole vielä mitään tietoa. Siviiliavioliitto on kuitenkin itsestään selvä ja pakollinen seuraus nyt tapahtuneesta valtion ja kirkon välisen suhteen muutoksesta, joten sen laillistamisen soisi mielellään tapahtuvan säädyllisessä ajassa.
Helsingfors den 9 Febr.
I ett par föregående artiklar ha vi försökt att antyda den förändring i våra kyrkliga förhållanden, hvilken inträder genom den nya kyrkolagens utfärdande. Det så länge bestående sambandet emellan stat och kyrka i vårt land, ett samband så intimt att den evangelisk-lutherska kyrkan och våra samhällsinstitutioner varit rent af sammanblandade till ett, har blifvit upplöst, visserligen icke fullkomligt, men dock så att de icke mera utgöra samma sak. Vår finska stat och den evangelisk-lutherska kyrkan i vårt land sammanfalla icke mera. Den finska statens politiska och borgerliga auktoritetet äro icke mera de, som bestämma om den evangelisk-lutherska kyrkans bekännelse samt organisation, och att qvarstå i den evangelisk-lutherska kyrkan är icke mera något obligatoriskt vilkor för att vara medborgare i den finska staten. Vår evangelisk-lutherska kyrka är numera endast ett samfund inom staten, hvilket finska statens medlemmar kunna tillhöra eller undandraga sig, allt efter som deras öfvertygelse bjuder dem.
Men oaktadt denna skilsmessa mellan staten och den evangelisk lutherska kyrkan och så djupt den än är rotad i sjelfva andan af kyrkolagen, grundar den sig i formelt afseende endast på det i inledningen till den nya lagen uttalade upphäfvandet af de gamla rådande bestämningarne. Derföre qvarstå äfven åtskilliga förhållanden, hvilka föga harmoniera med den inträdda förändringen. Dessa äro redan af oss förut framhållna förhållanden: att personer, hvilka utträda ur evangelisk-lutherska kyrkan icke kunna bilda offentliga religiösa samfund med offentlig kult och gudstjenst; att grundlagarnes föreskrift, att embetsmän böra tillhöra evangelisk-lutherska läran qvarstår; samt att äktenskap kan ingås endast genom kyrklig vigsel, d. v. s. emellan personer tillhörande kyrkliga samfund.
Att ändra och reglera dessa förhållanden är derföre en uppgift, hvilken framstår såsom en omedelbar och nödvändig konseqvens af den skilda förändringen.
Det första af de anförda förhållandena påkallar en dissenterlag, som bestämmer gränserna, vilkoren och formaliteterna för bildande af andra religiösa samfund, än den evangelisk-lutherska kyrkan, samt de rättigheter dem tillkomma.
Det andra af dem erfordrar en revision af vår Regeringsform, sålunda att de deri ingående stadganderna om embetsmännens kyrkliga qvalifikationer borttagas.
Den tredje omständigheten åter påkallar införandet i vår borgerliga lag af bestämningar och föreskrifte om s. k. civila äktenskap.
Hvad frågan om en dissenterlag beträffar, så är saken redan af H. M:tHans Majestät bestämd att upptagas. I kejs. kungörelsen af den 24 april 1865 rörande förslaget till den numera antagna nya kyrkolagen ”äfvensom särskilda dermed sammanhängande frågor” har nemligen H. M:tHans Majestät med anledning af ständernas uttalade önskningsmål i saken anbefallt senaten att inkomma med framställning i ämnet, då det nya kyrkolagsförslaget blifvit slutligen granskadt och antaget samt vunnit fastställelse såsom gällande lag. – Detta har nu skett, och ett förslag om dissenterlag kan väl derföre icke låta vänta på sig.
I afseende å Regeringsformen har H. M:tHans Majestät äfvenledes i sina till ständerna vid de tvenne sednaste landtdagarne hållna throntal uttalat sin afsigt att förelägga förslag till ändring i dithörande bestämningar, och det är bekant att också ett förslag till ny regeringsform, uppgjordt samtidigt med förslaget till den numera antagna nya landtdagsordningen, blef till följd af ständernas petition ut arbetadt. – Att detta förslag engång skall blifva landtdagen förelagdt såsom proposition, måste man hoppas och då kan man äfven vänta att de för embetsmännen qvarstående religionsqvalifikationerne skola blifva upphäfde.
Om några tillämnade lagbestämningar angående civila äktenskap har man deremot ännu icke hört något. Men de äro så sjelfklara och nödvändiga konseqvenser af den nu skedda förändringen i statens och kyrkans ställning till hvarandra, att man icke gerna kan tvifla, att ej saken skall blifva införd inom ej alltför lång tid.