Maaverosta
I
Maaverosta ja sen mahdollisesta lakkauttamisesta edellisvuoden aikana niin valtiopäivillä kuin lehtien sivuilla käyty keskustelu jatkunee vielä tämänkin vuoden puolella. Aiheesta tuskin saadaan vielä pitkään aikaan aikaiseksi niin vastaansanomattomin argumentein varustettua selvitystä, että yleinen mielipide asettuisi yksimielisesti sen tueksi ja sallisi siirtymisen keskustelusta käytännön toimenpiteisiin.
Maaveron lakkauttamista on perusteltu ennen kaikkea sillä, että vero kuormittaa maanviljelystä taloudellisilla rasitteilla ja haittaa sen kehitystä. Maaverotaakka myös jakautuu maassa epätasaisesti ja rasittaa siten tiettyjä alueita kohtuuttoman paljon. Maavero olisi lisäksi vielä helposti korvattavissa muilla esimerkiksi paloviinaveron kaltaisilla epäsuorilla veroilla. Maaveron puolustajat taasen ovat muistuttaneet maaveron lakkauttamiseen liittyvistä käytännön hankaluuksista: valtiontaloudelle olisi turmiollista vaihtaa maaveron kaltainen vakaa ja luotettava tulonlähde epäsuoriin ja epävakaisiin veroihin, joiden tuotto olisi arvioitavissa ainoastaan summittaisesti. Maaveron puolustajat ovat lisäksi ainakin osittain kiistäneet maaverotuksen maanviljelyksen kehitystä haittaavan vaikutuksen ja katsovat sen taakanjaon epätasaisuuden olevan helposti lievennettävissä veronvähennysten avulla. Maaveron mahdollisesta lakkauttamisesta käydyssä keskustelussa on siis pääosin keskitytty veron etuihin ja haittoihin. Aiheen periaatteellinen puoli on sen sijaan jäänyt vähemmälle huomiolle, vaikka perimmäisten tarkoitusperien pohtimisen luulisi itsestään selvästi kuuluvan punnittuun päätöksentekoon.
Onko maavero järkevän verotuksen periaatteiden mukainen vero vai ei? Tähän kysymykseen on tärkeä saada selkeä vastaus, jotta maaveron mahdolliseen lakkauttamiseen olisi mahdollista muodostaa kanta.
Kyse on eräästä finanssitieteen kiistakysymyksestä. Enemmistön mielipiteen muodostanevat ne kirjoittajat, jotka vastaavat edellä esitettyyn kysymykseen kielteisesti. Heidän teoreettiset todistelunsa nauttivat tieteenalan parissa vastapuolta suurempaa kannatusta, ainakin toistaiseksi. Finanssitiedepiireistä löytyvät maaveron kannattajat tapaavat nojata argumentaatiossaan maaverotuskäytännön vakiintuneisuuteen sen sijaan, että arvioisivat asiaa johdonmukaisen tieteellisen ajattelujärjestelmän kautta. Heidän tulkintansa puolesta puhuu se tosiasia, että maavero on Englantia ja Norjaa lukuun ottamatta edelleen käytössä kaikissa Euroopan valtioissa. Kysymykseen siitä, kumman näkemyksen kannalle olisi syytä asettua, ei siis vaikuta löytyvän selkeää vastausta. Finanssiopissa on kuitenkin voimassa nyttemmin selviönä pidetty perusperiaate, joka kuuluu seuraavasti: valtion jokaisen kansalaisen on osallistuttava valtion menojen kattamiseen mahdollisuuksiensa, eli käteen jäävien nettotulojensa mukaisesti. Siirtykäämme seuraavaksi arvioimaan maaveroa siltä kantilta, toteutuuko tämä edellä mainittu periaate sen kohdalla.
Maaveron suuruuden määrittelyssä ei olla sovellettu eri maissa mitään yhtenäistä järjestelmää. Verotettavia summia on määritelty osin arvioimalla rajattujen maa-alueiden eli tonttien rahallista arvoa niiden luonnonrikkauksia havainnoimalla ja osin laskemalla verotettavan kaikkien maaomistusten nettotulot ja suhteuttamalla verosumma niihin. Joissain maissa, kuten Ruotsissa ja Suomessa, on maaverotuksen kehitys edennyt hiljalleen ja ollut siten epätasaista. Epätasaista verotusta on tasoitettu vasta sen jälkeen, kun maavero on muutettu kiinteäksi. Kaikkea maaverotusta*)Kuten näette, käsitämme tässä yhteydessä ”maaveroksi” ainoastaan itse maasta kannettavan veron, emmekä lue siihen mukaan useissa valtioissa vallitsevaa käytäntöä verottaa saman veronimikkeen alla myös rakennuksia. yhdistää se, että vero kannetaan itse maasta riippumatta sen vaihtuvien omistajien välisistä varallisuuseroista. Valtiontaloudesta vastaavat ovat olleet varsin innokkaita määräämään tai ylläpitämään maaveroa silloinkin, kun ovat karsastaneet muunlaisia pääomaan tai tuloihin kohdistuvia veroja. Tämän taustalla piilee useiden kansantaloustieteilijöiden aikanaan ylistämä, mutta nyttemmin kokonaisuudessaan kumottu näkemys siitä, että maa poikisi sen työstämiseen käytetyn pääoman ja työvoiman suuruisen summan ohella luonnollisten ominaisuuksiensa kautta omistajalleen myös eräänlaista ylimääräistä ”ilmaistuottoa”, kuin myös maaomaisuuden kiinteä, vai sanoisimmeko kouriintuntuva luonne. Maaveron keskeisyys ei ole mikään ihme, kun huomioimme sen, että kansantulo koostui ennen vanhaan poikkeuksetta lähes yksinomaan maaomistusten tuotoista. Useimmissa valtioissa suurin osa kansantulosta saadaan edelleen maaomistuksista. Sivuuttakaamme tässä yhteydessä se, ettei maavero edellä mainitun perusperiaatteen mukaisesti ole jokaisen kansalaisen verottamista suhteessa tämän tuloihin ja pohtikaamme sen sijaan seuraavaa kysymystä: koskeeko vero ainoastaan nettotuloja ja niitäkin suhteellisesti, kuten kaikkien suorien verojen pitäisi? Jo maaveron nimestä voi päätellä, että kyseessä on pääomasta kannettava vero. Maaveron kaltainen pääomavero voi toimia hyvinkin samalla tavalla kuin tulovero, mikäli verotettava summa ei ylitä kohtuuden rajoja minkään nettotulomäärän kohdalla. Näin on asian laita esim. useissa Sveitsin kantoneissa, joissa kannetaan kiinteää, suoraa 1–2 frangin veroa omaisuuden jokaisesta tuhatluvusta. Maaveron toimiminen tuloveron lailla edellyttäisi niin ikään, että yhtä suurten pääomien oletettaisiin tuottavan yhtä paljon tai, vaihtoehtoisesti, että pääomien suuruus arvioitaisiin tulojen kautta. Matala ja suhteellisuudeltaan eheä maavero olisi siis myös järjellä perusteltavissa. Finanssiopista kirjoittanut Passy ei näe maaverossa huomautettavaa, kunhan sen määräytymisen kriteerit noudattavat kohtuuden rajoja. Maavero täyttää silloin Passysta kaikki suhteellisuuden vaatimukset riippumatta siitä, kannetaanko sitä suoraan maanviljelyksestä saatavista nettotuloista vai ranskalaiseen tapaan omistetun maa-alueen luonnollisista ominaisuuksista ja pinta-alasta.
Lupaavalta siis näyttää: tuloverojen kannattajien on mahdollista sietää maaveroa, kunhan se käytännöllisesti katsoen toimii järkevän tuloveron lailla. Käytännön esimerkkejä moisella tavalla toimivista maaveroista saa kuitenkin etsiä kuin neulaa heinäsuovasta ja kaavailut sellaisesta taitavat jäädä pelkkien kaavailujen tasolle.
Lukuisten tahojen mielivaltaiseksi ja epätasa-arvoiseksi moittimaa maaverotusta on useimmissa valtioissa pyritty tämän vuosisadan alusta lähtien uudistamaan oikeudenmukaisemmaksi. Ranskassa tämä työ alkoi jo vuonna 1791. Monenmoisten epäonnistuneiden kokeilujen jälkeen päädyttiin lopulta ottamaan käyttöön katasteri eli maarekisteri, jonka avulla maata siirryttiin verottamaan tarkan kartoituksen, mittauksen ja laskennan perusteella. Se olikin sitten helpommin sanottu kuin tehty työn osoittautuessa käytännössä hyvin vaikeaksi ja kustannusten riistäytyessä käsistä. Tuskin on olemassa ainuttakaan maata, jossa uudistuksella saavutettuihin tuloksiin oltaisiin tyytyväisiä. Maarekisterissä on havaittu useita puutteita. Sen ei katsota saaneen aikaiseksi täysin objektiivista ja kaikissa maankolkissa yhtäläisesti sovellettavissa olevaa maaomaisuuden ja tonttien arvonmittaustapaa. Maarekisteriasteikon on mahdollista sisältää niin paljon yksityiskohtia, että kaikkia maaomaisuuden arvoon vaikuttavia tekijöitä on mahdotonta tietää ennalta. Asteikon käyttötavasta vallitsevat useat käsitykset mahdollistavat lisäksi sen, että arvonmittaustavat vaihtelevat erityisesti aikakaudesta ja paikasta toiseen. Maaomaisuuden arvo on maarekisterin käytön aikana osoittautunut kaikkea muuta kuin vakaaksi. Maan arvo heittelehtii nykyään jatkuvasti uusien viljelytapojen käyttöönoton, parannettujen ja muutettujen liikenneyhteyksien sekä kasvaneiden markkinoiden takia. Samalla on maarekisterin alta sortumassa sen käyttöönottoa alun perin puoltanut tasapuolisuuden ja oikeudenmukaisuuden perusta. Maarekisterin käyttöönotolla ei ole saatu aikaan kaikille yhteistä, suhteellista maaveroa kuten alun perin oli tarkoitus. Sen soveltamisessa jälkikäteen ilmenneet verotuksen epätasaisuudet ovat päinvastoin poikineet vaatimuksia järjestelmän uudistamisesta ja korjaamisesta. Maarekisterin käyttöönotosta ja sen käytön jatkamisesta koituneita valtavia kustannuksia onkin lopulta kaiken edellä mainitun valossa pidettävä silkkana tuhlailuna – lukuun ottamatta työsaran yksinkertaisinta ja halvinta osaa, eli tarkasti suoritettua maan ja omistusten mittausta, mikä onkin jäävä ainoaksi maarekisteristä saaduksi pitkäkestoiseksi hyödyksi. Esimerkiksi Ranskassa siirtymä maarekisterin käyttöön aloitettiin tämän vuosisadan alkuvuosina ja saatiin valmiiksi vasta muutama vuosi sitten. Uudistuksen hinta kohosi lähes 200 miljoonaan frangiin ja maavero vaihteli yhdeksästä 27 prosenttiin nettotuloista useissa maarekisterin käyttöön siirtyneissä departementeissa jo vuonna 1817. Jollain yksittäisillä seuduilla maavero vaihteli maaomistuksittain 50 prosentista yhteen kuudeskymmenesosaan nettotuloista. Itävallassa taas on vuosikymmenten puurtamisen jälkeen vasta vajaa puolet maasta rekisterissä, vaikka rahaa on palanut jo 22 miljoonan floriinin edestä. Vastaavanlaisia tuloksia on todettavissa myös muista maista.
Vaikka maaveron kannattajat eivät ole kyenneet osoittamaan, että maaverotaakka olisi jaettavissa kaikkien kesken tasapuolisesti, saatikka että sen suhteellisten osuuksien laskemisessa sovellettavat metodit johtaisivat toivottuun lopputulokseen, on heillä kuitenkin jäljellä vielä viimeinen oljenkorsi, jolla argumentoida maaveroon edellä mainituista syistä kohdistettua arvostelua vastaan. Kunhan maavero pysyy muuttumattomana, rasittaa se heidän mukaansa epätasaisesti perittynä maanomistajia vain alkuvaiheessa, sillä maanomistajien on mahdollista ostaa myöhemmin lisää maata, jolloin ostohinnasta vähennetään aina kyseiselle maalle määrättyä veroa vastaava summa maanomistajan hyväksi. Ikuisiksi ajoiksi muuttumattomaksi määrätty maavero onkin sen kannattajille suoranainen uskonkappale, dogmi.
Käykäämme seuraavaksi läpi ja arvioikaamme keskeisiä väittämiä, joiden perusteella maaveroa pidetään muuttumattomana.
Maavero ei ensinnäkään ole varsinainen maavero olematta henkilöiden sijaan niin sanotusti itse maahan kiinnitetty ja siitä perittävä vero, jonka seurauksena – kuten jo ehdittiin mainita – hinta määräytyy maaomistuksesta käytävissä kaupoissa ainoastaan nettotuloista, joista vähennetään maaveron kokoinen summa. Maaverorasite kevenee täten ostaessa lisää maata riippumatta siitä, kuinka suurta veroa omistetuista maa-alueista maksetaan. Edellä mainittu argumentti pätisi kuitenkin vain siinä tapauksessa, että nykyinen kiinteä maavero todellisuudessa perittäisiin vain maasta itsestään, eikä veron tuotto syntyisi mistään muusta. Asian laita ei kuitenkaan ole näin, sillä kaikki maasta saatava tulo edellyttää työvoimaa ja käyttöpääomaa. Maavero on näin ollen mitä suurimmissa määrin henkilökohtainen ja mikäli vero on suhteettoman korkea, tuntuu se raskaalta siitä huolimatta, että maa on saatu ostettua pilkkahintaan. Nettotulot ovat silti suorastaan hävyttömän pienet verrattuna niiden eteen uhrattuihin varoihin ja työtunteihin. Mikäli lisämaan ostaminen todella helpottaisi moista tilannetta, merkitsisi se, että olisi taloudellisesti kannattavaa maksaa esim. viidestä kuuteen tuhanteen markkaa maa-alueesta, jonka tuotto olisi tuhat markkaa, joista puolestaan menisi 700 markkaa veroihin ja jäisi käteen 300 markkaa voittoa. Maa-alueen alhainen ostohinta ei kuitenkaan tässä yhteydessä riitä kompensoimaan sitä valtavaa määrää työtä ja kuluja, joita 700 veromarkan maksaminen vuosittain edellyttää – ei, vaikka hinta olisi vieläkin alhaisempi. Maanomistaja on käytännössä kruununtalonpojan asemassa viljellessään omissa nimissään olevaa maata valtaosin valtion hyväksi ja vieläpä varsin kovin ehdoin. Edellä mainitun kaltaiset tapaukset lienevät kuitenkin onneksi todellisuudessa harvinaisia, mutta jos maaverotaakka kerran kevenee ostaessa lisää maata, tulisi sen päteä myös niissä tapauksissa, joissa veroa maksetaan absurdin paljon tuloihin nähden.*)Hollannissa kävi viime vuosisadan puolivälin paikkeilla niin, että useat maanomistajat tarjoutuivat lahjoittamaan tilansa valtiolle maaveron kahmiessa niiden tuotoista liian suuren osan. Moiset rahanielut eivät valtiolle kuitenkaan lahjoiksi kelvanneet ja sellaisten lahjoittaminen kiellettiin lopulta kokonaan.
Edellä mainittu osoittaa, ettei veronmaksajien kesken epätasaisesti jakautunut maaverotaakka suinkaan tasoitu ajan myötä. Nykyisen maaveron säilyttämistä kannattavat ovat kuitenkin sitä mieltä, että maaverotuksen uudistaminen tasaisemmaksi olisi – Passyn sanoin – vain yhden henkilön auttamisen varjolla harjoitettua toisen henkilön riistoa, ”oikeudenmukaisuudeksi” verhoiltua perinteistä oikeustajua ja yksityishenkilöitä vastaan rikkomista. Kaikki maaveroon tehtävät muutokset on toki tehtävä harkitusti, sillä ne vaikuttavat maaomistusten arvoihin, mutta mikäli valtio on epämääräisellä maarekisteröinnillä kuitenkin saanut aikaiseksi räikeän epätasa-arvoisen maaverotuksen, jonka tuotto vielä saadaan itse maan sijasta veronmaksajien ponnisteluista ja koetaan siten epäoikeudenmukaiseksi, tulisiko sen ikuisiksi ajoiksi pidättäytyä oikaisemasta tätä vääryyttä? No ei tietenkään! Maarekisterihän otettiin käyttöön nimenomaan siksi, että maaverotaakan haluttiin jakautuvan tasaisemmin ja jos siinä ei onnistuta, on maarekisteriä edelleen uudistettava verotuksen tasoittamiseksi. Eihän maarekisterille tai minkään tarkemman maan arvon mittaustavan käyttöönotolle olisi alkuunkaan koettu tarvetta, jos vallitsevassa maaverossa ei olisi katsottu olevan vikaa. Pohtikaamme seuraavaksi skenaariota, jossa valtio tarvitsee jostain syystä lisää rahaa ja päätyy siksi korottamaan maaveroa – suhteellisesti tietenkin – olettaen maanviljelyn tuoton kehittyneen linjassa muun kansantalouden kanssa. Noh, kaikki ennestään maltillista maaveroa maksaneet ja kasvavaa voittoa maanviljelyllään tuottavat tilat suoriutuisivat raskaammista veroista arvatenkin vaikeuksitta, mutta kaikilta niiltä maanomistajilta jälkeläisineen, joille on umpimähkään siunaantunut kohtuuttoman raskas maaverotaakka selkä vääränä henki pihisten kannettavaksi ilman suurempia mahdollisuuksia viljelymenetelmien kehittämiseen, sen sijaan ylittyy veronmaksukyky tästä suhteellisestakin veron nostosta kerta kaikkiaan. Heidän on luultavasti lakkautettava maatilansa ja myytävä maansa pois ikään kuin viimeisenä sanana siitä, miten erinomaisen hyvin ja lainkaan maanviljelijöitä rasittamatta itse maahan kiinnitetty maavero toimii.
Moisten kauhukuvien ei maaveron kannattajien mukaan kuitenkaan tarvitse käydä toteen, sillä maaverotaakkaa on heistä oltava mahdollista vähentää armosta. Tällainen myönnytys olisikin paikallaan varsinkin käytännöllisessä mielessä, vaikka se onkin räikeässä ristiriidassa maaverojärjestelmään nähden. Kyseessä on kuitenkin vain puolivillainen ja varsin rajallisesti käytettävissä oleva korjausliike, mikäli samanaikaisesti ei ole mahdollisuutta liian alhaisten maaverojen korottamiseen. Jokaista yliverotettua tilaa kohden on nimittäin olemassa toinen, jos useampikin tapaus, jota suositaan suhteettoman alhaisella verotaakalla tai jossa verotus on muuttumattomana pysyessään jäänyt jälkeen suotuisten olosuhteiden poikimasta voiton kasvusta. Jos valtio esimerkiksi rakentaa rautatien, jonka myötä tuhannen maatilan tuotot nousevat 50 prosentilla ilman maanomistajien panosta, onko silloin epäoikeudenmukaista nostaa niiden verotusta kasvaneiden tulojen mukaisesti? Ei tietenkään ole, sillä verotuksen on oltava suhteessa veronmaksajan maksukykyyn. Epänormaalin suuruisille maaveroille kannatetaan ainoastaan vähennysoikeutta eikä korotusmahdollisuutta siitä syystä, että jokaisesta tulonnoususta seuraavan ”rangaistuksenomaisen” veronkorotuksen katsotaan haittaavan maanviljelyksen kehitystä, siinä missä maanomistajien on kiinteän maaveron vallitessa mahdollista kaikessa rauhassa työstää ja sijoittaa maihinsa pelkäämättä, että niiden kantamat hedelmät ryövätään valtionkassaan. Moinen järkeily vaikuttaakin perustellulta – tulkitessa asiaa yksinomaan onnekkaiden maanomistajien näkökulmasta. Ohittakaamme tässä se, ettei mitään veroa, ellei sitä sitten peritä täysin epäsuhdassa veronmaksajien maksukykyyn nähden, voida pitää rangaistuksena perustuslaillisesti hallitussa valtiossa, jossa kansakunnan edustajat ovat päättäneet sen määrästä ja jossa se käytetään yleistä etua edistäviksi tulkittujen menojen kattamiseen ja pohtikaamme, säikyttääkö tieto korkeammasta verotuksesta todella tavoittelemasta suurempia tuloja. Järjen jättiläinen ei tarvitse olla ymmärtääkseen vaivatta elävänsä mukavammin esim. 2 000 markalla miinus neljä prosenttia, eli 1 920 markalla, kuin 1 000 markalla miinus kolme prosenttia, eli 970 markalla. Sekin puhuu kaikille ikuisiksi ajoiksi lukkoon lyötyä maaveroa vastaan, että valtion menot ovat kaikkialla nousussa sitä mukaa, kun ihmiskunta edistyy. Valtion menot näyttävät kasvavan normaaliolosuhteissa tietyssä suhteessa kansantulon kasvuun ja mikäli verotus ei kaikilla kansantulon osa-alueilla yhtäläisesti kasva tulojen mukana, on verotus sen myötä luonnehdittavissa vain ja ainoastaan epätasaiseksi ja epäoikeudenmukaiseksi vaikutuksiltaan.
Pahoin pelkäämme, että maaveroa puoltavien ja sitä vastaan puhuvien asianhaarojen tarkastelun jatkaminen vielä tästä eteenpäin osoittautuisi lukijalle liian raskaaksi. Tässä kirjoituksessa edellä mainitun voisi vielä lopuksi summeerata seuraavasti:
Maaverossa ei ole järkeä, sillä se kannetaan kiinteästä omaisuudesta huomioimatta kuitenkaan sitä, ettei kyseisen kaltainen pääoma tuota omistajilleen voittoa mitenkään itsestään. Vaikka maaverotusta on yritetty suhteuttaa maaomistuksista saataviin tuloihin, on tuloihin kertaluontoisesti suhteutetun ja sittemmin kiinteäksi jääneen maaverotuksen suhteellistava vaikutus jäänyt lyhytikäiseksi maan viljelytapojen ja arvon kehityksen vuoksi. Mikäli maaverotusta yritettäisiin jälleen suhteellistaa tasauksilla ja tarkistuksilla, olisi siinä kustannusten puolesta kyse valtion rahojen suoranaisesta viskelemisestä harakoille ja vaikka suhteellistamisessa jotenkin onnistuttaisiinkin, ei se poistaisi maaveron toista haittapuolta, eli sitä, ettei se määräydy veronmaksajien todellisen maksukyvyn ja todellisten tulojen mukaisesti. Edelleen olisivat mahdollisia esim. sellaiset epäkohdat, että miljonääri ja maatilaansa miljoonavelkansa vakuutena käyttävä maksaisivat samankokoisista ja ominaisuuksiltaan samankaltaisista maaomistuksista yhtä paljon suoraa veroa.
Siinä oli muutamia näkökohtia, jotka tulisi mielestämme huomioida arvioitaessa maaveron lakkauttamisen tai säilyttämisen mielekkyyttä maassamme. Palaamme lähitulevaisuudessa tämän kysymyksen pariin lehdessämme.
L. M.
Viitteet
*)Kuten näette, käsitämme tässä yhteydessä ”maaveroksi” ainoastaan itse maasta kannettavan veron, emmekä lue siihen mukaan useissa valtioissa vallitsevaa käytäntöä verottaa saman veronimikkeen alla myös rakennuksia.
*)Hollannissa kävi viime vuosisadan puolivälin paikkeilla niin, että useat maanomistajat tarjoutuivat lahjoittamaan tilansa valtiolle maaveron kahmiessa niiden tuotoista liian suuren osan. Moiset rahanielut eivät valtiolle kuitenkaan lahjoiksi kelvanneet ja sellaisten lahjoittaminen kiellettiin lopulta kokonaan.
Om Grundskatten.
I.
Den diskussion som under förlidet år såväl vid landtdagen som inom pressen förefallit rörande grundskatten, dess aflyftande eller bibehållande, torde ännu icke kunna anses afslutad. Och det kan väl räcka länge nog innan så tillfyllestgörande utredning i ämnet presterats, att opinionen derom blir stadgad, och frågan förflyttas från diskussionens på handlingens, åtgärdernas gebit.
De som yrkat på grundskattens aflyftande ha såsom skäl dertill förnämligast framhållit dess för jordbruket tryckande och hämmande beskaffenhet, ojemnheten i dess fördelning, tillföljd hvaraf vissa delar af landet äro öfvermåttan högt beskattade, samt slutligen lättheten att genom andra, indirekta pålagor, såsom t. ex. en förändrad bränvinsskatt, ersätta densamma. Grundskattens försvarare åter ha påmint om de stora svårigheter aflyftandet af denna skatt skulle möta och den betänkliga skadan för statskassan af att måsta utbyta en så säker och pålitlig inkomstkälla, som grundskatten, emot indirekta, variabla och blott approximativt beräkneliga skatter, äfvensom de, åtminstone till en del förnekat, att jordskatten skulle vara en hämmsko för jordbrukets förkofran; ojemnheterna åter i dess fördelning kunde, mena de, genom skatteförmedlingar lätteligen afhjelpas. Man har sålunda vid diskuterandet af frågan om grundskattensoriginal: grunskattens aflyftande hufvudsakligen fästat sig vid de dermed förenade fördelar eller olägenheter. Frågans principiella sida har deremot föga kommit under ompröfning. Men att äfven detta sker, torde dock, för vinnande af ett säkert resultat, vara oeftergifligt.
Är grundskatten öfverensstämmande med principerna för en rationel beskattning, eller icke? – Det är af vigt att ha denna fråga definitivt besvarad när det gäller att, i det konkreta fallet, uttala sig för eller emot grundskattens aflyftande.
Frågan har varit mycket omtvistad inom finansvetenskapen. De författare, som besvara densamma nekande, torde väl utgöra flertalet, äfvensom deras bevisning kan anses inom theorin ha vunnit, eller åtminstone komma att vinna segern. Grundskattens anhängare inom vetenska|198|pen äro förnämligast sådana, som, icke eftersträfvande ett konseqvent, vetenskapligt system, gå mera ackomodationsvis tillväga. Och dessa ha på sin sida det faktum, att grundskatten ännu, med undantag af England och Norge, existerar i alla europeiska stater. Man kunde således möjligen tveka, hvilkendera åsigten man bör ansluta sig till. Det finnes emellertid en kardinalprincip i finansläran hvilken icke mera af någon bestrides, utan gäller som axiom. Den lyder: hvarje medborgare i en stat bör i förhållande till sina tillgångar, d. ä.det är sin behållna inkomst, bidraga till statsutgifternas bestridande. Det är med anknytande vid denna princip, och med densamma såsom kriterium, vi gå att närmare betrakta grundskatten.
Vid grundskattens åläggande har icke öfverallt samma system blifvit följdt. Dels har man uppskattat vissa jordområden, parceller, till deras värde, deras naturliga fördelar, och derefter bestämt skatten, dels sökt beräkna nettorevenyn å de existerande jordegendomarne och proportionera skatten dertill; dels har jordens beskattning, såsom i Sverige och Finland, försiggått och utbildat sig småningom, och derunder uppkomna ojemnheter, sedan skatten slutligen blifvit fix, efterhand jemkats. – Gemensamt för all grundskatt*)Vi afse här, såsom synes, med ordet grundskatt endast skatt å jord, icke den, i flera stater, under samma namn införda skatt å byggnader. att den är skatt, lagd å jorden sjelf, utan afseende å de vexlande innehafvarnes bättre eller sämre förmögenhetsvilkor. Den äfven af åtskillige nationalekonomer hyllade, numera fullständigt vederlagda, åsigten, att jorden genom sina naturliga egenskaper framalstrar en viss gratisränta utom den reveny som motsvarar det å jorden nedlagda arbete och kapital, har, jemte jordegendomens solida och, så att säga, handgripliga natur, gjort financiererne synnerligen benägna för att införa eller upprätthålla grundskatten, äfven der direkt skatt å andra slag af kapital eller inkomst icke kom i fråga. Och detta är icke att undra på, då ju jordegendomen fordom representerade nästan hela nationalförmögenheten och ännu, i de flesta stater, utgör den största delen deraf. Men, om vi här förbise huruvida grundskatten lämpar sig till principen det hvarje medborgare bör proportionelt beskattas, – månne densamma, såsom hvarje direkt skatt det bör, träffar endast den behållna inkomsten, och det proportionelt? Grundskatten är, såsom redan namnet ger tillkänna, en skatt å kapitalet. En sådan kan visserligen, der den är så låg att den i intet fall komme att borttaga mer än en måttlig del af nettoinkomsten, – såsom t. ex. fallet är med den i flera schweiziska kantoner fastställda direkta skatt af 1 à 2 per mille af förmögenheten, – i det närmaste motsvara en verklig inkomstskatt, om man föröfrigt får antaga att lika sto|199|ra kapitaler rendera lika mycket, eller om inkomsten tages till norm för uppskattandet af kapitalet. En låg grundskatt, hvars proportionalitet bibehålles orubbad, skulle således äfven ur rationel synpunkt kunna försvaras. ”Skatten å jord”, säger en förf.författare i finansläran, Passy, ”blott den icke blifvit alltför felaktigt åsatt, lemnar icke rum för någon anmärkning. Vare sig att den direkte träffar nettobehållningen af jordbruket, eller att den, såsom i Frankrike, är baserad på jordens naturliga egenskaper och vidd, motsvarar denna skatt, erlagd i förhållande till de med den egande jorden förknippade förmåner, alla proportionalitetens fordringar.”
Godt och väl. Der grundskatten, på namnet när, skulle motsvara en rationel inkomstskatt, kunde den väl af dennas anhängare tolereras. Men en såbeskaffad grundskatt torde man förgäfves söka i verkligheten, om den ock funnes i möjlighetens rike.
Sedan början af detta sekel har man i de flesta stater, i Frankrike sedan 1791, bemödat sig att reformera jordbeskattningen, för att afhjelpa dess godtycklighet och ojemnhet, hvaröfver så mycken klagan höjts. Efter mångfaldiga misslyckade försök beslöt man sig för att inrätta en kataster, d. ä.det är en på noggrann geometrisk mätning grundad affattning, gradering, taxering och beskattning af jorden. Detta arbete var emellertid förenadt med ofantliga svårigheter och kostnader. Knappt i något land torde man vara belåten med resultaterna deraf. Man har emot katastern anmärkt: att den icke åstadkommit och icke kunnat åstakomma en fullt riktig och öfver alla delar af ett land analog uppskattning af jordegendomens, resp. parcellernas, värde, emedan i en katasterskala, den må vara än så detaljerad, omöjligen kunna inrymmas och förutses alla de omständigheter som inverka på en jordlägenhets värde, hvarförutom subjektiva åsigter vid denna skalas tilllämpning måste åstadkomma differenser i uppskattningssättet, isynnerhet då denna sker på olika, från hvarandra ofta långt aflägsna, tider och orter; – att jordens värde ingalunda är stabilt, utan nuförtiden, genom nya methoders införande, genom förbättrade och förändrade kommunikationer och utvidgad afsättning, befinner sig i en liflig fluktuation, hvarföre den på katastern baserade grundskatten, om den ock vid katasterns första inrättande skulle varit jemn och rättvis, snart nog förlorar dessa nödvändiga egenskaper; – att således det med katastern åsyftade ändamålet, att engång för alla fastställa en proportionel grundskatt, förfelats, enär de efterhand uppkomna ojemnheterna i beskattningen kräft ändringar, revisioner af katastern; – att slutligen, på grund af allt detta, de enorma kostnaderna i och för katastern kunna anses förslösade, så när som på den enklaste och billigaste delen af detta arbete, jordens noggranna uppmätning och egornas begränsning, hvilken qvarstår såsom|200| ett varaktigt resultat af katastreringen. – Exempelvis må anföras att katastreringen i Frankrike, som vidtog i första åren af detta århundrade och ännu för några år tillbaka icke var afslutad, kostat inemot 200 miljoner francs; hvarjemte resultatet icke varit dess bättre än att redan 1817, i särskilda katastrerade departementer, skatten varierade mellan 9 och 27 % af nettorevenyn, – ja att orter funnos der några gods betalade 50 proc., andra blott 1/60 % af sin inkomst. – I Österrike var efter decenniers arbete ännu blott närmare hälften af jorden katastrerad, för en kostnad af 22 miljoner floriner. O. s. v.
Då nu grundskattens anhängare icke förmå visa att denna skatt kunnat jemnt fördelas, eller att de för densammas proportionerande använda methoder leda till åsyftadt resultat, ha de ett argument till hands som skall nedslå de, tillföljd af anförda omständigheter, mot grundskatten gjorda invändningar. De säga: om ock en ojemnt åsatt grundskatt för de först deraf drabbade jordegarne kännes orättvis och tryckande, så försvinner detta dock snart, blott grundskatten är oföränderlig, ty vid senare transaktioner af jorden afdrages från köpesumman ett kapital motsvarande grundskatten såsom ränta. Grundskattens anhängare proklamera derföre såsom en trosartikel, att denna skatt bör vara oföränderlig, en gång för alla fixerad.
Låtom oss söka referera och bemöta de förnämsta af de skäl, på hvilka man vill basera grundskattens oföränderlighet.
När grundskatten, heter det, är fix, så blir den först en verklig grundskatt, d. ä.det är öfvergår från de skattdragande personerna på sjelfva jorden, blir en vid denna fästad ränta, i följd hvaraf, såsom redan antyddes, vid de transaktioner, för hvilka jorden kan blifva föremål, priset bestämmes blott efter nettorevenyn minus grundskatten, så att den som betalt ett sålunda modifieradt pris för sin jord icke mera har någon känning af denna skatt, vare sig att densamma är hög eller låg. – Men denna argumentering skulle blott då hålla streck, om skatten genom att fixeras verkligen öfverginge på jorden sjelf, så att denna utan vidare frambragte skattebeloppet. Då emellertid detta icke är fallet, utan all reveny af jord måste åstadkommas genom arbete och rörelsekapital, är det påtagligen ändå personerna som drabbas af grundskatten. Är denna oproportionerligt hög, skall den kännas tryckande om ock priset för jorden varit än så ringa, ty då uppkommer ett alldeles abnormt förhållande emellan nettobehållningen samt den kostnad och det arbete som användts för dess erhållande. Om den åberopade egenskapen hos grundskattens oföränderlighet vore verklig, skulle det t. ex. måsta anses som en fördelaktig affär, att för en egendom som renderar 1 000 mark, men hvaraf 700 mark utgå som grundskatt, betala 5 à 6 000|201| mark, hvarå de behållna 300 mark skulle utgöra ränta. Men det låga inköpspriset kan här icke, äfven om det vore ännu lägre, motväga det tryckande i det arbete och de utgifter som årligen äro af nöden i och för frambringandet af de såsom skatt utgående 700 mark. Jordegaren kommer här i den ställning, att han blott likasom för statens räkning, och det på rätt hårda vilkor, förvaltar den jord som ändå heter hans egen. Exempel, sådana som det anförda, torde väl lyckligtvis i verkligheten höra till sällsyntheterna. Men om det vore en sanning, att grundskatten, när den tages i betraktande vid bestämmandet af priset å jord, upphör att vara kännbar, så borde detta alltid ega rum, äfven vid det absurdaste förhållande mellan skattens och inkomstens belopp.*)I Holland inträffade mot medlet af förra århundradet, att en mängd jordegare erbjödo sina gods till skänks åt kronan, emedan skatten uppslukade en så stor del af inkomsten. Kronan ville dock icke ha så ofördelaktiga gåfvor, utan förbjöd slutligen alla sådana offerter.
Af det sagda framgår äfven att icke heller ojemnheten i grundskattens fördelning under tidens längd af de skattdragande upphör att kännas. De som ifra för grundskattens oföränderlighet mena dock, att ett jemkande och förändrande af grundskatten vore att taga från den ena för att gifva åt den andra och, under ett bedrägligt sken af rättvisa utöfvad mot tingen begå en verklig orättvisa mot personerna.” (Passy.) Erkännas bör väl att alla förändringar af grundskattens belopp böra ske med varsamhet, emedan detta belopp influerar på egendomsprisen. Men om en stat genom prekär katastrering åstadkommit en skriande ojemnhet i beskattningen, hvilken, enär grundskatten icke alstras af jorden sjelf utan måste åstadkommas genom de skattdragandes ansträngningar, kännes som en verklig orättvisa mot personerna, – månne staten ändå bör för alltid afsvärja sig rättigheten att reparera denna orättvisa? Ingalunda. Man tillgrep katastreringen just för att erhålla skatten jemnt fördelad; lyckas det icke, så söker man genom katasterrevisioner afplana ojemnheterna. Hade man trott på den undergörande förmågan hos grundskattens fixité, skulle ingen noggrannare uppskattning, ingen kataster varit af nöden. Låtom oss tänka oss följande fall: staten behöfver förökade inkomster, af hvad orsak kan här vara likgiltigt. Man skrider då till ett, naturligtvis proportionelt, stegrande af grundskatten, antagande att jordkulturen utvecklat sig liksom nationalförmögenheten i öfrigt. Välan, alla de lägenheter, som burit en måttlig skatt, ha blifvit upparbetade till förökad afkastning och skola säkert utan svårighet utgöra drygare utskylder. Men alla de jordegare, hvilka tillföljd af dem händelsevis ålagd alltför dryg grundskatt fortfarande, de och deras efterkommande, blott med möda uppehållit sig, men kunnat|202| vidtaga inga eller högst ringa förbättringar å sitt jordbruk, – de kunna nu absolut icke bära denna proportionella tillökning i utskylder, – de måste då troligen undergå exekution och lemna gård och grund, för att bevisa förträffligheten af grundskattens immutabilitet, – för att rätt tydligen ådagalägga, att den fixerade grundräntan är fixerad vid jorden sjelf, icke drabbar personerna.
Dock, sådana olyckor behöfva icke inträffa, mena grundskattens anhängare, ty nedsättning af skattebeloppet bör, vid ömmande fall, vara tilllåten. Detta medgifvande är, praktiskt sett, mycket riktigt, ehuru en bjert inkonsequens emot systemet. Men det är blott en halfmesyr, som måste röra sig inom ganska tränga gränser, om icke derjemte förhöjning af skatten, der denna är för låg, får ega rum. Ty lika ofta, som att skattebeloppet är öfverdrifvet högt, ja ännu oftare, torde det inträffa, att lägenheter favoriserats med alltför låg skatt, eller att denna, när den förblir oförändrad, icke mera motsvarar den förökade afkastning, egendomen genom gynnande omständigheter erhållit. Ett exempel: staten bygger en jernväg. 1 000 jordegendomar stiga derigenom, utan egarens tillgörande, i värde, så att deras reveny blir 50 proc. större än förut. Är det oberättigadt att då beskatta dem högre i mån af den större inkomst de gifva? Ingalunda. Ty skatten bör ju vara proportionel till de skattdragandes ressurser. – Orsaken hvarföre man vill medgifva endast nedsättning, icke förhöjning, af grundskatten å lägenheter der den icke är normal, är den, att man anser, att det skulle verka hämmande på jordbrukets utveckling om en förhöjd skatt ”lik ett straff” följde på hvarje förbättring i inkomster, hvaremot en fixerad grundskatt tillåter jordegaren att i lugn nedlägga arbete och kapital å sin jord, utan befarande att frukterna häraf skulle beröfvas honom för statskassans räkning. Ensidigt sedt, kan detta resonnemang väl synas motiveradt. Men – utom det, att skatten i konstitutionella stater, der den utgår till det belopp nationens representanter beslutit och till bestridande af de utgifter som för det allmänna bästa ansetts nödiga, aldrig, om icke all proportionalitet åsidosatts, kan betraktas såsom ett straff – månne verkligen medvetandet, att högre skatt betalas af en större inkomst, kan afskräcka från eftersträfvandet af denna? Det är föga troligt, ty enhvar inser lätteligen att han dock lefver bättre med t. ex. 2 000 mark, minus 4 proc. deraf, d. ä.det är med 1 920 mark, än med 1 000 minus 3 proc. eller 970 mark. – Och att statsutgifterna i alla stater, hand i hand med kulturens framsteg, äro i stigande, äfven detta talar emot en engång för alla fixerad grundskatt. Antagligtvis tillvexa statsbehofven, under normala förhållanden, i en viss proportion till nationalförmögenhetens tillvext. Är då icke beskattningssystemet sådant, att den|203| nödvändiga successiva förhöjningen af skatterna analogt träffar alla brancher, alla delar af nationalförmögenheten, måste ovilkorligen ojemnhet, orättvisa i beskattningen deraf blifva en följd.
Ett vidare utredande af de omständigheter, som kunna tala för eller emot grundskatten, skulle, frukta vi, alltför mycket trötta läsaren. Resultatet af det anförda torde kunna sammanfattas sålunda:
Grundskatten är icke en rationel skatt, ty den är lagd å fasta kapitalet utan afseende å de verkliga tillgångarne hos innehafvarne af detta kapital. Har man velat göra den proportionel till revenyerna af jorden, så har denna proportionalitet, der grundskatten varit fix, dock snart gått förlorad, tillföljd af föränderligheten hos jordens kultur och värde. Söker man åter genom jemkningar och revisioner hålla densamma proportionel, blir detta så dyrt, att statens fördel af densamma till en stor del förspilles. Men skulle också detta, bibehållandet af proportionaliteten, kunna genomföras, qvarstår likväl det gravamen emot grundskatten, att den icke träffar de skattdragandes verkliga tillgångar eller behållna inkomst; hvarföre sådana missförhållanden kunna ega rum som att t. ex. tvenne personer, hvilka ega lika stora och lika beskaffade jordlägenheter, betala lika stor direkt skatt, om ock den ena af dem är millionär och den andra har än så stor skuld intecknad på sin lägenhet.
Och härmed ha vi angifvit några af de synpunkter dem vi anse böra vidhållas i frågan om grundskattens aflyftande eller bibehållande i vårt land, till hvilken fråga vi härnäst skola återkomma.
L. M.
Noter
*)Vi afse här, såsom synes, med ordet grundskatt endast skatt å jord, icke den, i flera stater, under samma namn införda skatt å byggnader.
*)I Holland inträffade mot medlet af förra århundradet, att en mängd jordegare erbjödo sina gods till skänks åt kronan, emedan skatten uppslukade en så stor del af inkomsten. Kronan ville dock icke ha så ofördelaktiga gåfvor, utan förbjöd slutligen alla sådana offerter.