20.2.1872 Lantdagen
Finsk text
Itseverotusoikeuden laajentaminentillagt av utgivaren
Puheenvuoron pyydettyään herra Mechelin esitteli sananmuodoltaan seuraavan pyyntöesitysehdotuksen:
Korkeasti kunnioitettu Porvarissääty!
Helmikuun 21. ja huhtikuun 3. päivänä 1789 julkaistun Yhdistys- ja Vakuuskirjan 5. kohdassa oleva periaate on epäilemättä yksi Suomea koskevien perustuslakien tärkeimmistä säädöksistä. Näillä sanoilla: Koska todellinen vapaus merkitsee vapaata antamista Valtakunnan ylläpitoon, siten kuin on tarpeen, niin Ruotsin kansalla on myös kiistaton oikeus neuvotella, muuttaa, hylätä ja sopia Kuninkaan kanssa, ei ole pelkästään vahvistettu kansan omaverotusoikeutta, vaan myös tunnustettu oikeus tarkistaa valtion menojen tarpeellisuus. Jos näitä sanoja tulkattaisiin sellaisenaan ottamatta niiden soveltamista huomioon, kuten de facto on tapahtunut, niin tämä tulkinta tuskin olisi voinut sisältää muuta, kuin että edustajien on vahvistettava valtion budjetti.
Koska me kuitenkin hyvin tiedämme, että ne rauhattomat ajat, jolloin Yhdistys- ja Vakuuskirja laadittiin, ja se hallinto, joka Ruotsin valtakunnassa vallitsi vuoteen 1809 asti, vaikuttivat yhdessä siihen, että myös käsitys tämän säädöksen rajoittavasta luonteesta sai painoarvoa. Ja itsestään selvää on, että yhtä vähän kuin voi tulla kysymykseen, että tämän dokumentin sananmuodon perusteella yritetään tulkitsemalla puoltaa säädyille tähänastista laajempaa oikeutta puuttua finanssiasioihin, niin yhtä vähän voidaan aliarvioida sanotun perustuslain pykälän painoarvoa ja merkitystä, edes siten kuin on tehty, eli että se vain vahvistaisi säädyille oikeuden myöntää tai torjua uusia tai tilapäisiä veroja ja hyväksyä tai hylätä uusia tai tilapäisiä menoja.
Sitä vastoin yhteiskunnalliset olosuhteemme ovat kuitenkin sen jälkeen kehittyneet niin, että sellainen säädyille annettu laajennettu oikeus puuttua valtiontalouteen olisi sekä toivottava että tarpeellinen.
Samoissa määrin kuin maan kehittämistyö on edennyt, ovat myös valtionkassalle asetetut vaatimukset kasvaneet. Pelkästään hallitusvallan käyttöön kuuluviksi katsotut, niin kutsutut valtion varsinaiset tulot on Hallitus jo ilmoittanut riittämättömiksi, ei pelkästään parannettujen kulkulaitosten yhä vilkkaammaksi ja monipuolisemmaksi käyvän tarpeen tyydyttämiseksi, vaan myös kaikkien sellaisten täysin normaalien ja aina välttämättömien menojen kattamiseen, kuten vaikkapa kansakoululaitokseen tarvittaviin panostuksiin. Sen vuoksi on myös Hallitus pyytänyt jo kaksilla tätä edeltävillä valtiopäivillä suostuntaveroa tähän ja muihin kohteisiin, ja näyttää siltä, että nyt kokoontuneille säädyille on asetettu vaatimuksia uusista suostuntaveroista.
On tosin säätyjen kiistaton oikeus vastustaa uusien tai korotettujen lisäverojen määräämistä, jos ne sen hyväksi näkevät. Mutta jos tarkoitukset, joihin suostuntaveroa pyydetään, ovat sellaisia, joiden edistämistä maan etu kiistattomasti vaatii, on säädyillä edessään vain vaikea valinta kahden yhtä hankalan vaihtoehdon välillä: ne voivat joko antaa mainitunlaisen toimenpiteen raueta ja siten laiminlyödä jonkin maalle tärkeän kehitysaskeleen edistämistä tai sitten rasittaa maata uusilla verotaakoilla pystymättä osoittamaan, että ne ovat väistämättömiä. Mutta päädyttiin sitten kumpaan tahansa näistä vaihtoehdoista, niin tästä seuraa luonnollisesti, että maassa kysytään huolestuneina: oliko silloin todella mahdotonta, ettei käytettävissä olevista valtion tuloista olisi voinut löytää varoja kyseiseen määrärahaan, kun se hylättiin? Vai eikö olisi mahdollisesti valtion menojenkin joukossa ole sellaisia, jotka voitaisiin peruuttaa tai supistaa kenenkään niitä erityisesti kaipaamatta?
Sellaisista kysymyksistä, joihin ei sitä paitsi tarvinnekaan vastata todisteita esittämällä ja kumoamalla, on vain liian lyhyt askel valtiontalouden säästäväisyyttä koskevaan epäluuloon ja epäröintiin. Ja olivat sellaiset epäröinnit miten perusteettomia ja aiheettomia hyvänsä, niitä ei häivytetä pelkillä sanoilla ja vakuutuksilla, vaan ne itävät ihmisten mielessä ja tuottavat vähitellen katkeran ja huolestuneen mielialan, joka lopulta saa kaikki, myös tarpeellisimmat ylimääräiset suostuntaverot tuntumaan vastenmielisiltä.
Ei kuitenkaan olisi vaikea ehkäistä tällaisen mielialan syntymistä jo ennakolta. Siihen tarvittaisiin vain kansan oikeuden täydellinen tunnustaminen, että sillä on oikeus edustajiensa kautta yhdessä hallituksen kanssa ”neuvotella, muuttaa, hylätä ja sopia” valtion menojen määrästä ja keinoista niiden torjumiseksi. Kyseessä on tähän tarkoitukseen vetoava nöyrä pyyntöesitys, jonka pyydän kunnioittavasti saada ehdottaa kunnianarvoisan Porvarissäädyn hyväksyttäväksi.
Uuden valtiopäiväjärjestyksen avulla on otettu oleellinen askel perustuslakien ajanmukaiseen kehittämiseen muun muassa siinä, että valtiopäivien periodisuus on nyt turvattu. Hänen Keisarillinen Majesteettinsa on sen armollisesti hyväksynyt, ja siksi säädyt päättivät heti kokoontumisensa jälkeen ilmaista siitä lämpimästi ja yksimielisesti Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen Suomen kansan sydämellisen kiitollisuuden. Kun näin ei vielä ollut, ei myöskään valtion budjetista päättäminen voinut olla Hallituksen ja säätyjen välisen säännöllisen yhteistyön kohde. Mutta nykyään näyttää itse asiassa siltä, että kaikki puhuu säätyjen tehtävien ja valtuuksien laajenemisen puolesta nimenomaan tätä silmällä pitäen. Hallituksen ja kansan keskinäistä luottamusta pitäisi entistä voimakkaammin vahvistaa, yhteiskunnan kehittymistä kaikkiin suuntiin olisi voitava väkevämmin edistää, Valtion Luottolaitosta ja sen rahoitusresurssien hoitoa tulisi rakentaa entistä varmemmalle pohjalle, jotta valtion talous olisi vuosi vuodelta kuin avoin kirja kansakunnan silmien edessä, maan edustajien tutkimana, hyväksymänä ja vahvistamana. Koska näihin lyhyesti käsiteltyihin perusteisiin tulee vielä lisää, osittain siksi, että Hänen Keisarillisen Majesteettinsa valtiopäivien avajaisissa syyskuussa 1863 lausumat ylevät sanat oikeuttavat olettamaan, että meidän armollinen Suuriruhtinaamme on jo kiinnittänyt oman huomionsa tähän suuntaan menevään perustuslain uudistukseen – osittain taas siksi, ettei tämän kyseisen uudistuksen tulisi sisältää loitontumista siitä tärkeästä periaatteesta, joka tarjoaa meille mahdollisuuden uskollisesti vaalia ja säilyttää perustuslakimme yrittämättä aiheuttaa sille toistuvia ja syvälle luotaavia muutoksia, varsikin kun tämä uudistus ei nimittäin merkitsisi mitään uudelleen muokkaamista, vaan ainoastaan yhden perustuslaissa jo olevan säädöksen johdonmukaista ja ajantasaista kehittämistä. Siksi ei mielestäni voisi olla mitenkään arveluttavaa perustella sitä, että säätyjen tulisi nyt lähestyä Hallitsijaa ja anoa alamaisesti, että ne saisivat tästä lähtien ottaa osaa Suomen valtion budjetin vahvistamiseen.
En suinkaan unohda tässä niitä vaikeuksia, joita voidaan puhtaasti finanssinäkökulmasta esittää liittyviksi budjetin määräoikeuden myöntämiseen säädyille. Koska valtiopäiväjärjestyksen mukaan lainmukaiset valtiopäivät kokoontuvat vain joka viides vuosi, olisi välttämätöntä, että budjetin säätäminen käsittäisi joka kerta pitkän viiden vuoden ajanjakson eli periodin, joka alkaisi valtiopäivien järjestämistä seuraavan vuoden alusta ja jatkuisi vuoteen, jona seuraava säätyjen kokoontuminen päättyy. Mutta joskin menoista päättämiseen ja tulojen laskemiseen niin pitkälle eteenpäin liittyisi vaikeuksia, ne eivät mitenkään ole voittamattomia. Jos valtion tilejä verrataan monen vuoden ajalta, niin siten voidaan luotettavasti selvittää, mitä tulee tuloihin ja menoihin, millä positioilla on pyrkimys nousta tai laskea ja mitkä puolestaan ovat vakaampia. Näiden perusteella ja ottamalla etukäteen huomioon kyseisen periodin taloudelliset mahdollisuudet ja tarpeet, joita ilman maan Hallitus ja edustajat eivät tule toimeen, pitäisi valtiontalouden sääntelyn olla laadittavissa ilman oleellisten virheiden tai puutteiden uhkaa, varsinkin jos jätetään tietty liikkumavara satunnaisille menoille ja Hallitukselle annetaan mahdollisuus pankkiluottoon, jota käytettäisiin katokauden tai sodan vuoksi tilintekovelvollisuutta vastaan.
Koska katson, että asian lähempi selvitys, joka päätöksentekoon voidaan tarvita, olisi parhaiten ja varmimmin saatavissa jättämällä pyyntöesitysehdotus Valtiovarainvaliokunnan käsiteltäväksi, minun on syytä rajoittaa aiheen esitteleminen siihen, mitä olen jo sanonut, ja lopetan sen kunnioittavaan anomukseen, että kunnianarvoisa Porvarissääty tahtoisi esittää Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen, Suomen Suuriruhtinaalle, alamaisen vetoomuksen, koska se kuuluu Hänen Majesteetilleen yksin hänelle perustuslakikysymyksiin kuuluvana aloitteena. Tässä pyyntöesitykessä vedotaan Hänen Majesteettiinsa, että tämä antaisi armollisesti maan säädyille lakiehdotuksen, joka koskee sellaista kansan omaverotusoikeuden kehittämistä, että Suomen säädyillä olisi kaikilla laillisilla valtiopäivillä oikeus vahvistaa Suomen valtionbudjetti ajalle, joka alkaa järjestettyä säätyjen istuntoa seuraavan vuoden alusta ja jatkuu seuraavien valtiopäivien päättymisvuoteen; sekä että Porvarissääty, mikäli se hyväksyy tämän pyyntöesitysehdotuksen, tarjoaisi siihen osallistumista kunnioitetuille muille säädyille.
Helsingissä 20. helmikuuta 1872
L. Mechelin
Herra Tengströmin ehdotuksesta Porvarissääty päätti herra Puhemiehen muotoileman esityksen jälkeen lähettää tämän pyyntöesitysehdotuksen Valtiovarainvaliokuntaan, minkä lisäksi muut säädyt kutsuttaisiin yhtymään tähän pyyntöesitysaloitteeseen toimittamalla niille ote pöytäkirjasta.
[Porvarissäädyn istunto 23.5.1872]tillagt av utgivaren
Puheenvuoron tästä aiheesta pyysi
herra Mechelin, joka lausui seuraavaa: Pyydän kunnioittavasti saada esittää kunnianarvoiselle Porvarissäädylle pyynnön.
Kun minulla oli näiden valtiopäivien alussa kunnia nostaa tässä säädyssä esiin ehdotus alamaisesta pyyntöesityksestä, joka koski säätyjen osallistumista valtion budjetin vahvistamiseen, tein sen, koska olin vakuuttunut siitä, että vaikka Suomen kansalla on edustajiensa kautta ollut jo kauan omaverotusoikeus, sen laajentamisesta ei olisi vahvana keinona hyötyä vain sellaiselle yhteiskunnalliselle kehitykselle, joka on riippuvainen uusista määrärahoista, vaan sen täytyy myös osoittaa olevansa välttämätön, jos halutaan estää rahoituksen epäkohtien syntyminen. Ne taas voisivat häiritä sitä yksimielistä ja luottamuksellista yhteistyötä Hallituksen ja säätyjen välillä, jota isänmaan edistymiseen niin kipeästi tarvitaan.
Olen tästä yhä edelleen vakuuttunut, ja käsitykseni on vain vahvistunut ja lujittunut, kun olen osallistunut Valtiovarainvaliokunnan työhön. Edelleen minun on väkisinkin nähtävä, että mainitussa tarkoituksessa esitetty mielipide perustuslain uudistamisesta kuuluu perustuslaillisessa yhteiskunnassa kaikkein itsestään selvimpiin ja luonnollisimpiin käsityksiin.
Ja samoin katson, että minulla on nyt oikeus pyyntöön, että saan ottaa uudelleen esiin kyseisen pyyntöesitysehdotuksen.
Syy tähän ei ole missään yhteydessä pyyntöesityksen sisältöön tai kohteeseen. Ne ovat kokonaan ulkonaisia ja toivoni mukaan tilapäisiä luonteeltaan.
Tämän Porvarissäädyn istunnon piirissä on tuskin myöskään unohdettu, millaisia vastalauseita muista säädyistä nousi, kun yleiseksi yllätykseksi torjuttiin sen Porvarissäädyn pöytäkirjanotteen esille ottaminen, jossa tarjottiin osallistumista budjettia koskevaan pyyntöesitykseen.
Omasta puolestani minun on epäiltävä, voiko sellaisia olosuhteita olla todella olemassa, joihin sisältyisi pätevä syy tuollaiseen kieltämiseen. En voi nimittäin uskoa, että meidän Armollinen Suuriruhtinaamme olisi luovuttanut jollekin toiselle, oli se kuka tahansa, oikeutensa itse ratkaista, pitäisikö säätyjen pyyntöesitys hyväksyä vai hylätä. Mutta tässä tapahtuu ainakin välillisesti puuttuminen monarkin veto-oikeuteen, mikäli jo etukäteen torjutaan pyyntöesitystä, joista säädyt voisivat haluta olla yksimielisiä, puhumattakaan näin tapahtuvasta, kyseenalaisesta valtiopäivien vetoomusoikeuden ja keskustelunvapauden rajoittamisesta.
Mutta sitä paitsi minun on pakko epäillä, ettei kategorisin toimenpitein edistetä mitenkään sitä järkeä ja kohtuullisuutta, joka maan poliittisten olosuhteiden tähden on toivottavaa, ja jota tietämäni mukaan Suomen valtiopäivät ovat aina mahdollisimman hyvin noudattaneet. Nämä toimenpiteet nostattavat väistämättä protesteja ja reklamaatioita, joista sitten tulee tarkoituksellisten kommentointien ja virheellisten tulkintojen kohteita. Todellisuudessa ei voi edes ajatella, että tuollaiset seuraukset olisivat poliittisen suskeptiivisuuden kannalta hyödyllisempiä kuin rauhallinen ja avoin keskustelu, jonka tuloksena olisi joko päätös pyynnöstä, alamaisesta vetoomuksesta monarkkiin, tai päätös olla pyyntöä esittämättä.
On kuitenkin olemassa tiettyjä tosiasioita, joita olen lisäksi kuullut muulta varmalta taholta vastaavanlaisesta tapauksesta. Ne kaikki yhdessä pakottavat minut myös otaksumaan täysin tietoisesti, että sellainen mietintö pyyntöesitykestä, joka koskee monia, ja jonka Valtiovarainvaliokunta esittäisi kaikille säädyille Porvarissäädyn aihetta käsittelevän lähetteen pohjalta, johtaisi siihen, että joku tai jotkut säädyt ottaisivat sen samalla tavalla vastaan kuin 20. helmikuuta päivätyn pöytäkirjanotteen. Ja mikäli minusta riippuu, katson velvollisuudekseni yrittää ehtiä sellaisen tapauksen edelle.
Sillä tässä Säätyjen istunnossa, jossa uutta valtiopäiväjärjestystä sovelletaan ensimmäisen kerran, on ilmiselvästi erityisen tärkeää ja merkityksellistä, että tätä isänmaalle arvokasta asiakirjaa tulkitaan niin huolellisesti ja puolueettomasti kuin suinkin antamatta satunnaisten tai ajankohtaisten olosuhteiden vaikuttaa millään tavoin tähän tulkintaan. Jos rajoittavia tai poikkeavia näkökantoja tässä suhteessa esitettäisiin, siitä aiheutuva vahinko olisi paljon vakavampi, koska ennakkopäätöksillä on suuri vetovoima myöhempiin laintulkitsijoihin.
Tällaisista syistä ja pyrkiäkseni omalta vähäiseltä osaltani ehkäisemään jo ennakolta mainitunlaisia uusia ennakkopäätöksiä rohkenen nyt pyytää kunnianarvoiselta Porvarissäädyltä, että se suostuisi hyväntahtoisesti palauttamaan voimaan ehdotukseni nöyräksi pyyntöesitykseksi, että säädyt saisivat osallistua valtion budjetista päättämiseen.
Mikäli tämä kunnioittava esitykseni saavuttaa kannatusta, mihin on aihetta myös siksi, ettei tämän pyyntöesityksen tule oikeudenmukaisestikaan olla yksinomaan Porvarissäädyn, eikä se edellä selostetuissa olosuhteissa voi sellaiseksi jäädäkään, vaan säätyjen yhteinen vetoomus – olisi Valtiovarainvaliokunnalle ilmoitettava muutoin Valtiovarainvaliokunnalle kuuluvan toimenpidepyynnön peruutuksesta.
Tämän johdosta herra Puhemies ilmoitti, että koska esitys sen päätöksen vetämisestä takaisin, jonka Porvarissääty oli tehnyt 20. päivänä edellistä helmikuuta, ja joka koski kyseisen pyyntöesitysehdotuksen lähettämistä Valtiovarainvaliokunnan valmisteltavaksi, perustui olosuhteisiin, jotka olivat ilmenneet päätöksen tekemisen jälkeen, ei herra Puhemies nähnyt esteitä sille, ettei Porvarissääty voisi ottaa asiaa uudelleen käsittelyyn, vaikka herra Puhemies ei katsonut voivansa sallia keskustelua itse pyyntöesityksen sisällöstä.
Herra Höckert lausui ehdotuksen, eikö Porvarissääty voisi yhtyä herra Mechelinin yllä olevaan esitykseen.
Herra Öhrnberg kannatti herra Höckertin ehdotusta.
Tällöin kaikki muut Porvarissäädyn jäsenet nousivat seisomaan ja kannattivat samoin herra Mechelinin juuri tekemää ehdotusta, minkä jälkeen todettiin, että Porvarissääty oli hyväksynyt esityksen, ja että siitä ilmoitettaisiin pöytäkirjanotteella sekä muille säädyille että Valtiovarainvaliokunnalle.
Original (transkription)
Ingen transkription, se faksimil.
Utvidgning av självbeskattningsrättentillagt av utgivaren
|151|Herr Mechelin framställde, efter förutgången anmälan, ett petitionsförslag af följande lydelse:
Till Välloflige Borgareståndet!
Den uti 5:te punkten af Förenings- och Säkerhetsakten af den 21 Februari och 3 April 1789 uttalade grundsats utgör utan tvifvel ett af de vigtigaste stadganden i de för Finland gällande grundlagar. Genom dessa ord: ”Som then rätta friheten består, at fritt gifva till Rikets underhåll hvad finnes nödigt, så äger Svenska folket derom en ostridig rätt, at med Konungen rådslå, jemka, afslå och öfverenskomma,” är icke blott folkets sjelfbeskattningsrätt fastställd, utan ock rättigheten att pröfva statsutgifters behöflighet erkänd. Skulle dessa ord tolkas i och för sig, och utan afseende å den tillämpning af desamma, som de facto egt rum, så skulle denna tolkning svårligen kunna blifva annan, än att de innebära, att Statens budget skall fastställas af representationen.
Emellertid veta vi det nogsamt, att den oroliga tid, under hvilken Förenings- och Säkerhets akten tillkom, och den regime, som rådde i Svenska riket ända till 1809, samverkade derhän, att en restriktiv uppfattning äfven af anförda stadgande gjorde sig gällande. Och att på grund af ordalagen i detsamma numera söka, i tolkningsväg, vindicera åt Ständerna en vidsträcktare befogenhet i finansielt hänse|152|ende, än hittills egt rum, kan sjelffallet likaså litet ifrågakomma, som att underskatta änsagde grundlagsparagrafs vigt och betydelse, äfven så uppfattad som den det är enligt häfd, nemligen att den endast tillförsäkrar Ständerna rättighet att bevilja eller vägra nya eller tillfälliga skatter, och godkänna eller förkasta nya eller tillfälliga utgifter.
Men deremot hafva våra samhällsförhållanden efterhand utbildat sig derhän, att en sådan vidsträcktare befogenhet för Ständerna i afseende å Statshushållningen vore både önsklig och behöflig.
I samma mån, som landets utvecklingsarbete fortgått, hafva också anspråken på statskassan vuxit.
De såkallade ordinarie statsinkomsterna, hvilkas disposition betraktats såsom uteslutande tillhörande regeringsmakten, hafva allaredan af Styrelsen förklarats otillräckliga icke blott för tillgodoseendet af det allt lifligare och mångfaldigare behofvet af förbättrade kommunikationsanstalter, utan ock för bestridande af sådana alldeles normala och för alla tider oundvikliga utgifter, som anslagen för folkskoleväsendet. Derföre har ock Regeringen, vid de tvenne landtdagar som föregått denna, redan äskat bevillning för dessa och andra ändamål, och på de nuförsamlade Ständerna synas anspråk på ytterligare bevillningar blifva ställda.
Det är visserligen Ständernas obestridliga rätt att motsätta sig nya eller ökade gärders utgörande om de så för godt finna. Men om de ändamål, för hvilka bevillning begäres, äro sådana, att omtanken om landets väl oafvisligen kräfver deras befrämjande, föreligger för Ständerna endast det svåra valet emellan tvenne lika bekymmersamma alternativ: att antingen låta en åtgärd af antydd art falla och dymedelst underlåta befordrandet af ett vigtigt framsteg för landet, eller ock att belasta landet med nya skattebördor, utan att kunna ådagalägga att de äro oundvikliga. Men hvilketdera alternativ representationen än må besluta sig för, så blir den naturliga följden deraf, att man i landet med oro frågar: var det då verkligen omöjligt att i de förhanden|153|varande statsinkomsterna finna medel till det ifrågasatta anslagets bestridande? Förekomma ej, måhända, ibland statsutgifterna äfven sådana, som utan synnerlig afsaknad kunde indragas eller förminskas?
Från sådana frågor, på hvilka dessutom intet bevisande och vederläggande svar torde följa, är steget blott alltför kort till misstroende och tvifvelsmål rörande sparsamheten i statshushållningen. Och huru ogrundade och obefogade sådana tvifvelsmål än kunna vara, de låta sig icke förskingras af blotta ord och försäkringar, de gro uti sinnena och framkalla småningom en bitter och bekymrad sinnesstämning, som slutligen gör alla, äfven de mest behöfliga, extra bevillningar förhatliga.
Det vore emellertid ej svårt att förebygga uppkomsten af en slik sinnesstämning. Dertill behöfdes blott ett fullständigt erkännande af folkets rätt, att, genom sina representanter, med Styrelsen ”rådslå, jemka, afslå och öfverenskomma” angående Statsutgifternas belopp och medlen för deras bestridande. Det är en underdånig petition i detta syfte, jag härmed vördsamt utber mig att få hos Välloflige Borgareståndet till antagande föreslå.
Genom den nya landtdagsordningen, för hvars nådiga stadfästelse Ständerna omedelbart efter sitt sammanträdande varmt och enhälligt beslöto att till Hans Kejserliga Majestät frambära ett uttryck af det finska folkets lifliga tacksamhet, har det väsentligaste steget blifvit taget till en tidsenlig utveckling af grundlagarne, i det att, bland annat, landtdagarnes periodicitet nu är betryggad. Sålänge detta icke var fallet kunde ej heller Statsbudgetens fastställande vara föremål för regelbunden samverkan emellan Regering och Ständer. Men numera synes i sjelfva verket allt tala för en utsträckning i antydda syfte af Ständernas uppgift och befogenhet. Förtroendet emellan Styrelse och Folk skulle än starkare befästas, samhällets framåtskridande i alla riktningar kraftigare kunna befrämjas, Statens Kredit och vården om dess finansiella resurser bygga på ännu säkrare grund, om Statshushållningen, år för år, låge som en öppen bok|154| inför nationen, pröfvad, godkänd och fastställd af Landets representanter. Då till dessa i korthet berörda skäl ännu lägges, dels, att de högsinnade ord, som Hans Kejserliga Majestät uttalade vid öppnandet af landtdagen i September 1863, berättiga till det antagande, att vår nådige Storfurste allaredan täckts egna uppmärksamhet åt en grundlags reform i denna riktning, – dels åter att den här ifrågasatta reformen icke skulle innebära ett frångående af den vigtiga grundsats, som bjuder oss att trofast vårda och bevara grundlagarne och icke söka föranleda upprepade eller genomgripande ändringar i desamma, enär nemligen denna reform icke skulle utgöra någon omgestaltning, endast en följdriktig och lidsenlig utveckling af ett i grundlagarne redan befintligt stadgande, så synes mig några betänkligheter icke kunna hysas rörande det motiverade deri, att Ständernă nu skulle nalkas Monarken med en underdånig anhållan om att hädanefter få deltaga uti fastställandet af finska Statens budget.
Jag förbiser härvid ej de svårigheter, som ur rent finansiel synpunkt kunna framhållas såsom förknippade med budgetbestämningsrättens inrymmande åt Ständerna. Då, enligt landtdagsordningen, lagtima landtdag sammanträder endast hvart femte år, blefve det nödvändigt, att budgetens reglering hvarje gång omfattade denna långa tid af fem år, eller perioden från och med året näst efter det då landtdag hålles till och med det år under hvilket påföljande Ständermöte afslutas. Men om ock utgifternas fastställande och inkomsternas beräknande för så lång tid framåt är förenadt med svårigheter, så äro dessa dock ingalunda oöfvervinnerliga. Jemföras Statsverkets räkenskaper för en längre följd af år, så kan derigenom med tillförlitlighet, såväl hvad inkomster som utgifter vidkommer, utredas, hvilka titlar hafva en tendens att stiga eller falla och hvilka åter hålla sig mera stationära. Med ledning deraf och med det förutseende angående den beträffande periodens finansiella chancer och behof, som hos landets Styrelse och deputerade icke gerna kan saknas, torde en Statsreglering för fem år kunna uppgöras utan äfventyrandet af väsentligare fel eller brister,|155| isynnerhet om för tillfälliga utgifter en viss latitud inrymmes och Regeringen förses med kreditiv på banken, att t. ex. i händelse af missvext eller krig begagnas, emot redovisningsskyldighet.
Då den närmare utredning i detta ärende, som för beslutsfattande kan finnas behöflig, bäst och säkrast torde vinnas genom petitionsförslagets öfverlemnande till beredning hos Statsutskottet, anser jag mig böra inskränka min framställning i ämnet till det redan anförda, slutande med den vördsamma anhållan, att Välloflige Borgareståndet ville till Hans Kejserliga Majestät, Finlands Storfurste, ingifva underdånig petition derom, det täcktes Hans Majestät, enligt det honom allena tillkommande initiativ i grundlagsfrågor, i nåder förelägga landets Ständer lagförslag rörande sådan utveckling af folkets sjelfbeskattningsrätt, att Finlands Ständer egde vid hvarje lagtima landtdag fastställa finska statsbudgeten för tiden från och med året efter hållet Ständermöte till och med det år, då nästföljande landtdag afslutas; samt att Ståndet, derest detta petitionsförslag af detsamma godkännes, måtte till deltagande deri inbjuda de ärade Medstånden.
Helsingfors, den 20 Februari 1872.
L. Mechelin.
På förslag af Herr Tengstöm beslöt Ståndet, efter af Herr Talmannen framställd proposition, att remittera detta petitionsförslag till Statsutskottet, jemte det Medstånden skulle genom utdrag ur protokollet inbjudas att i petionen sig förena.
[Borgareståndets session 23.5.1872]tillagt av utgivaren
|1423|Ordet begärdes härå af
Herr Mechelin, som yttrade: Jag utber mig vördsammast att få till vällofliga Ståndet framställa en anhållan.
Då jag i början af denna landtdag hade äran i detta Stånd väcka förslag om en underdånig petition rörande Ständernes deltagande i fastställandet af statsbudgeten, skedde detta i den öfvertygelse, att en utsträckning af den sjelfbeskattningsrätt, som af ålder tillkommit det finska folket genom dess representanter, icke blott vore af väsendtligt gagn såsom ett kraftigt vehikel för all sådan samhällsutveckling som är af nya anslag beroende, utan ock måste framstå såsom en nödvändighet, derest man vill hindra uppkomsten af finansiella missförhållanden, hvilka kunna störa den endrägtiga och förtroendefulla samverkan emellan Regering och Ständer, som för fäderneslandets framåtskridande så väl behöfves.
Denna öfvertygelse hyser jag fortfarande; den har genom mitt deltagande i Statsutskottets arbeten endast vunnit ökad styrka och fasthet, jemte det jag fortfarande måste anse yrkandet på en grundlagsreform i antydda syfte höra till de mest sjelffallna och naturliga i ett konstitutionelt samhälle.
Och likväl finner jag mig nu föranlåten till den anhållan att få återtaga ifrågavarande petitionsförslag.
Skälen härtill stå icke i något samband med innehål|1424|let af eller föremålet för petitionen. De äro helt och hållet af yttre och som jag hoppas tillfällig natur.
Det torde äfven inom denna församling ännu icke vara glömdt, hvilka protester det väckte inom de tre öfriga Stånden, då föredragning af Borgareståndets protokolls|1425|utdrag, med inbjudning till deltagande i budgetpetitionen, till allmän öfverraskning vägrades.
Huruvida omständigheter verkligen kunna förefinnas, som skulle innebära en giltig anledning till sådan vägran, måste jag för min del betvifla. Jag kan nemligen icke tro, att vår Nådige Storfurste åt någon annan, eho det vara må, gifvit ifrån sig sin rättighet att sjelf afgöra om en Ständernes petition skall bifallas eller afslås. Men i denna, monarkens rätt till veto, sker åtminstone medelbart intrång ifall petitioner, om hvilka Ständerne kunde vilja förena sig, på förhand undertryckas; att icke tala om den betänkliga inskränkning i landtdagens petitionsrätt och diskussionsfrihet som dervid eger rum.
Men jag måste dessutom betvitla, att den sans och moderation, som med afseende å landets politiska förhållanden är önskvärd och som, mig veterligen, de finska landtdagarne städse i möjligaste måtto iakttagit, lämpligen befrämjas genom kategoriska åtgärder, hvilka oundvikligen framkalla protester och reklamationer, de der sedan blifva föremål för tendentiösa kommentarier och vantolkning. Det förefaller i sanning otänkbart, att dylika påföljder vore, med afseende å den politiska susceptibiliteten, nyttigare än en lugn och öppen diskussion, hvars resultat blefve att antingen besluta eller icke besluta till en bön, en underdånig petition hos monarken.
Emellertid föreligga bestämda fakta, som i förening med hvad jag för öfrigt i likartad fråga från säkert håll förnummit, nödga mig att med full visshet antaga, att det betänkande angående merberörda petitionsförslag, som Statsutskottet ålåge till alla Stånd afgifva på grund af Borgareståndets remiss af ärendet, skulle komma att i något eller några Stånd röna enahanda emottagande som åberopade protokollsutdrag af den 20 Februari. Och en sådan händelse finner jag mig manad att, såvidt på mig beror, söka förekomma.
Ty vid detta Ständermöte, då den nya landtdagsordningen första gången tillämpas, är det uppenbarligen af särskild vigt och betydelse, att denna för fäderneslandet dyrbara författning tolkas med den sorgfälligaste objektivitet, och utan att tillfälliga omständigheter eller tidsförhållanden på denna tolkning må utöfva något inflytande. Vådan deraf, on restriktiva och afvikande åsigter i detta hänseende göra sig gällande, är så mycket betänkligare, som praejudikater vanligen utöfva en stor dragningskraft på senare lagtolkare.
Det är på sådana skäl och för att i min ringa mån förebygga tillkomsten af ytterligare praejudikat i antydda riktning, jag nu vågar hos Vällofliga Borgareståndet anhålla om benägen tillåtelse att för denna gång återkalla mitt förslag till underdånig petition om Ständernes deltagande i statsbudgetens fastställande.
Derest denna min vördsamma framställning vinner bifall, hvartill anledning förekommer äfven deri, att denna petition rätteligen borde blifva icke ett Stånds enskilda, utan hvad den under anförda förhållanden icke kan blifva, en Ständernes gemensamma petition, – torde Statsutskottet derom underrättas i afseende å inställande af den annars på Utskottet ankommande åtgärd.
I anledning häraf förklarade Herr Talmannen, att då den gjorda framställningen om återtagande af Ståndets den 20 sistlidne Februari fattade beslut att till Statsutskottet, i afseende å beredning, remittera ifrågavarande petitionsförslag, grundade sig å förhållanden, som efter detta besluts fattande yppats, fann Herr Talmannen hinder för Ståndet icke förekomma att ärendet till öfverläggning upptaga, ehuru Herr Talmannen ansåg sig icke kunna tillåta diskussion om sjelfva föremålet för petitionen.
Herr Höckert hemställde om icke Ståndet ville förena sig i Herr Mechelins ofvanstående framställning.
Herr Öhrnberg förenade sig med Herr Höckert.
Samtlige öfrige Ståndets medlemmar uppstego härvid|1426| och instämde jemväl i Herr Mechelins nyss gjorda framställning, i följd hvaraf densamma förklarades vara af Ståndet antagen; och skulle ej mindre Medstånden än Statsutskottet härom underrättas genom protokollsutdrag.