8.3.[1861] Lilly Steven-Steinheil–LM
Finsk text
8. maaliskuuta
Kallis ystäväni!
Kun lähetin teille edellisen kirjeeni, toivoin että sitä seuraisi vielä jokunen iloinen toivorikas kirje, ja miltä nyt näyttää iloisuuden, toivon osalta – voih, uskon että ne ovat pitkäksi aikaa, ehkä iäksi poissa. Velvollisuutemme käskee meitä olemaan menettämättä rohkeuttamme, haluan myös yrittää tulla vahvaksi – joskin tällä erää mielialani on murtunut, tulevaisuus näyttää synkältä, ja nykyhetki on sitä. Uskonnosta on toki minulle jotain lohtua mutta siitä ei ole täyttämään sitä ääretöntä tyhjyyttä, joka minua ympäröi täällä ja kaikkialla – siihen pystyy vain kaikkea lieventävä aika. Ennen kuin siirryn kuvailemaan lähemmin onnettomuuttamme, lausun molemminpuolisen, mitä sydämellisimmän kiitoksemme sydämellisistä, lohduttavista sanoistanne. Nikolai haluaa kirjoittaa Teille myöhemmin mutta sanoo nyt ettei voi vielä. Toivon kuitenkin että ette unohda meitä, sillä rakkaat kirjeenne ovat minulle nyt tarpeen, enemmän kuin koskaan, niin, jopa lohduksi.
Kuinka rauhoittavaa minulle olisikaan, jos olisitte nyt täällä, mutta ymmärrän toki ettei se ole mahdollista, ja minun on oltava kärsivällinen näkemään ystäväni ja lohduttajani jälleen vasta kesällä, mikäli Jumala meille elonaikaa suo. Emme ainoastaan me, vaan myös Roth-poloiset ovat eläneet hirveää aikaa, sillä heillä on maannut tulirokossa kolme lasta, joista nelivuotias Wilhelm joutui tämän hirveän taudin uhriksi. Samana päivänä kuin hän menehtyi sairastui meidän Maikomme juuri tähän tautiin, ja kaikessa onnettomuudessamme minua vielä lohduttaa se, ettei minun tarvitse syyttää itseäni mukanani tuomasta tartunnasta, sillä vasta maanantaina, kun pikkuinen menehtyi, menin ensimmäistä kertaa kaupunkiin lohduttamaan sisarraukkaani. Ja tuskin olin tullut sieltä kun Nikolai ilmestyi hakeakseen lääkärin, koska Maiko oli kohta lähtöni jälkeen sairastunut hyvin rajusti. Pelossani otin heti vossikan ja tapasin Maikon hirveän korkeassa kuumeessa ja melko voipuneena. Stevenin ilme kävi heti hyvin mietteliääksi, sillä tulirokkoon liittyi kurkkumätä, kumpikin niin hengenvaarallinen tauti, se rakas lapsi oli niin kärsivällinen kärsimyksissään ja teki kaiken mitä vaadittiin, mutta mikään ei tehonnut ja hän huononi niin, että pyysimme illalla Alexander Franckenhauserin neuvonpitoon, mikä oli myös Stevenin toive. Kun herrat saapuivat, olivat leukapielet jo niin turvonneet, ettei lapsiraukka kyennyt enää avaamaan suutaan eikä lopulta enää nielemään edes vesipisaroita, joita niin kauheasti janosi, ja hänelle valutettiin niitä koko ajan teelusikalla. Franckenhaeuser kertoi heti, ettei mikään apu olisi enää mahdollista, mutta alkoi kuitenkin hieroa päähän etikkaa ja laittoi pään päälle jäätä, koska kumpaankin tautiin liittyy vielä aivotulehdus, mutta kaikki oli turhaa, tuskat pahenivat tunti tunnilta, ja torstaiaamuna neljältä rakas suloinen lapsemme menehtyi.
Oi ystäväni, kuinka julmaa onkaan nähdä omalla lapsellaan sellaisia kärsimyksiä eikä pystyä auttamaan tätä. Emilie Dillendorf ja rouva hoitivat häntä koko ajan kanssani ja lopulta myös painoivat pienen enkelimme silmät kiinni, sillä itse en enää kyennyt olemaan siellä ja rukoilin vain pikaista vapautusta kärsivälle lapselleni.
Sunnuntaihin asti meillä oli pieni enkelimme luonamme, voi! Kuinka raskas ero olikaan – hän oli niin suloinen kukkakoristeisessa pikku myssyssään. Täällä olivat vain sukulaiset, ja Relander piti suomenkielisen puheen, koska N. oli pyytänyt kaikkia talonpoikiaan, jotka eivät halunneet luopua kantamasta Maikoa pajalle asti, missä Nikolai otti hänet kelkan kyytiin ja niin mentiin Ristimäelle, mihin Nikolai toivoi hänet haudattavan, siksi hän toi päivää aiemmin Olgammekin sinne, ja siellä kumpikin lapsi laskettiin muurattuun hautaan. Kirkkomaalle olivat saapuneet kaikki tuttavamme, ja kauniin kuorolaulun säestyksellä Maikokin kätkettiin ikuiseen rauhaan. Hyvä hänelle – hän on onnellinen, pieni unohtumaton enkelini, voi! Kunpa hän olisi edelleenkin, kuten niin monta kertaa aiemminkin, nyt niin onnettoman äitinsä suojelusenkelinä.
Steger piti kirkkomaalla lyhyen mutta ihmeen kauniin puheen, jopa anoppini ja Nikolai pitivät sitä erittäin hyvänä. Nikolai oli aluksi poissa tolaltaan lemmikkinsä kuolemasta, mutta hänen kepeä luonteensa pääsi pian yli tästä tuskasta, nyt hän on taas se sama vanha ja pystyy jopa laskemaan leikkiä E. Dillendorfin kanssa. Olen hyvälle Emilielle niin kiitollinen, ettei hän jättänyt minua surussani, se on hyväksi myös Nikolaille, sillä hän on tämän seuraan varsin tyytyväinen, ja toivomme, että hän jää luoksemme vielä täksi kuukaudeksi. Jännite vanhempieni ja N:n välillä on Luojan kiitos nyt lientynyt, sillä Maikon kuoleman johdosta jää hänen sydämensä ympäriltä suli, ja hän itse lähti sinne ilmoittamaan asiasta vanhemmille, vanhusparat ovat näiden kuolemantapausten vuoksi niin uupuneita eivätkä siksi pysty tulemaan sieltä. Fritzin on samoin pitänyt pysytellä vuoteessa, koska hän sai voimakkaan rintayskän, joten emme näe Karhusuolla ketään emmekä ole vielä uskaltaneet noutaa Pockustakaan, joka on nyt ainoa ilomme ja lohtumme. Poikaparallakin menee huonosti, sillä ajatelkaa että Emeleuksella on tulirokko, ja Pockus asuu nyt anoppini luona, joka muutti sen vuoksi kaupunkiin, sillä vanhemmat eivät voineet ottaa poikaa luokseen, koska ovat päivittäin Rotheilla. Pockus kuulemma oppii hyvin ja opettajat ovat häneen tyytyväisiä, kunpa vanharouva vain ei taas pilaisi häntä kun on niin onnellinen saatuaan hänet taas luokseen. Anoppi on nyt ollut oikein ystävällinen ja käynyt useaan kertaan meitä tapaamassa. Pockus itki hirveästi kun hänelle kerrottiin että Maiko on kuollut, mutta hän ei ole vielä ollut täällä ja tulee varmaan kaipaamaan häntä täällä, joten emme siksikään ole halunneet hakea häntä vielä.
Mieluiten olisin nyt kaupungissa, sillä täällä on niin tyhjää – niin autiota – toki N:lla on täällä omat puuhansa ja on siten luonnollista ettei hän lähde täältä mielellään, enkä tahdo enkä voi jättää häntä. Roth-raukoilla on yhä vielä varsin murheellista, kumpikin lapsi on kyllä jo paranemaan päin, myös Willi joka oli kahdeksan päivää todella sairas, voi nyt paremmin. Sisarparalla sen sijaan on kovia tuskia rinnassaan, koska siihen muodostui kovettuma hänen vierotettuaan lapsen, ja nyt tulee haava toisensa jälkeen, mikä ei ole kovin kivuliasta mutta voi kuitenkin olla hyvin pitkäkestoista. Tästä varmaan näette kuinka surulliselta perheessämme nyt näyttää, ja se sananlasku tosiaan pitää paikkansa että ”onnettomuus ei tule koskaan yksin”. Niin, Jumala suokoon, että säästymme enemmiltä onnettomuuksilta, sillä raskaasti on meitä tänä vuonna koeteltu, ja toivon vain aina että nämä koettelemukset kenties tuovat mukanaan hyvääkin – sillä minkä takia Kaikkivaltias muuten näin rankaisisi!
Ja nyt voikaa hyvin, kallis ystävä. Jumala vain pitäköön Teidät terveenä, pelkään nyt kaikkien puolesta jotka ovat minulle rakkaita. Kirjoittakaa minulle pian, se on aina yksi niistä harvoista iloista joita on tullut
ystävätärraukkanne osaksi.
Jos näette Enebergiä, kertokaa meiltä terveisiä ja pyytäkää Nikolain puolesta anteeksi ettei tämä ole vielä ilmoittanut hänelle Maikon kuolemasta. Nikolai meni tänä aamuna Ihantalaan ja antoi tehtäväkseni lähettämään Teille terveisiä. Myös vanhempani ja Fritz pyysivät sitä. Sunnuntaina olin Tolleilla, mikä surullinen jälleennnäkeminen! Äiti on jo jalkeilla mutta on yhä kovin raukea ja surkea, mutta lapset ovat taas terveitä kaikkien sairasteltua. Pockukselta samoin paljon terveisiä.
Original (transkription)
Den 8ten März.
Mein theurer Freund!
Als ich Ihnen meinen letzten Brief zu-
sandte, da hoffte ich – daß noch man-
cher heitere hoffnungsreiche Brief ihm
folgen würde, und wie sieth es jetzt,
mit der Heiterkeit – der Hoffnung –
aus – ach, ich glaube – die sind für lange
vielleicht für immer dahin; unsere
Pflicht gebiethet uns wohl, nicht zu ver-
zagen, auch will ich versuchen starck
zu werden – doch für den Augen-
blick ist mein Muth gebrochen, die
Zukunft scheint mir düster, und die
Gegenwart – ist – es. Wohl hat die Reli-
gion für mich einigen Trost, nur
vermag sie nicht die unendliche
Öde, auszufüllen, die mich hier
und überall umgiebt – dieses
vermag nur – die alles lindernde Zeit.
|2|
Bevor ich zu der näheren Beschreibung
unseres Unglücks schreite, sag ich Ihnen
unsern beiderseitigen innigsten Danck
für Ihre herzlichen tröstenden Zeilen
Nicolay will Ihnen später schreiben, jetzt
sagt er, kann er es noch nicht.
Daß Sie uns aber nicht vergeßen wer-
den hoff ich, denn Ihre lieben Briefe
sind mir jetzt, mehr als je, ein Bedürf-
niß, ja, sogar ein Trost. Wie beruhi-
gend wäre es für mich, Sie jetzt,
hier zu haben, doch sehe ich ein,
daß dieses nicht möglich ist, und
muß ich mich gedulden, meinen
Freund und Tröster erst im Sommer
wiederzusehen, wenn Gott uns Leben schenkt.
Nicht allein wir, auch die armen Rothes
haben eine schrecklichen Zeit erlebt,
denn drei Kinder haben bei ihnen
am Scharlach gelegen, von Denen der
vierjahrige Wilhelm ein Opfer dieser schreck-
lichen Kranckheit wurde, am selben
Tage als er verschied, erkranckte un-
sre Maiko an eben dieser Kranckheit,
|3|
und bei all unserm Unglück ist es
noch ein Trost für mich, daß ich mir
keine Vorwürfe wegen mitgebrachter
Ansteckung zu machen habenstruket denn
erst am Montag wo der Kleine ver-
schied, fuhr ich zum ersten male
zur Stadt meine arme Schwester zu
trösten, und kaum da angekommen,
erscheint Nicolay um den Arzten
abzuholen indem Maiko bald nach mei-
ner Abfahrt sehr heftig erkranckt,
in meiner Angst setzt ich mich gleich
auf einen Iswoschik und fand Maiko
im stärcksten Fieber und ziemlich aus-
geschlagen. Steven machte gleich eine
sehr bedenckliche Mine denn mit
dem Scharlach vereinte sich die Bräune,
beides so lebensgefährliche Kranckheiten,
das liebe Kind war so geduldig bei seinen
Leiden und that alles was man verlang-
te doch nichts wirckte, und sie ver-
schlimmerte sich so, daß wir den
Abend Alexander Franckenhauser zum
consultiren baten, welches auch Steven
seine Wunsch war. Als die Herren kamen
|4|
da waren die Kinnladen schon
so geschwollen daß das arme Kind den
Mund nicht mehr öffnen konnte und
zuletzt auch dasstruket die Wasser Tropfen
nicht mehr schlucken konnte wonach
sie so sehr lechtzte und die man
ihr mit einem Theelöffel immer eingoß.
F. erklärte gleich daß keine Hülfe
mehr möglich wäre, unternehm aber
doch Eßig Einreibungen und Eis auf den
Kopf indem eine Gehirn Inflammation
sich noch nochstruket zu den beiden anderen
Kranckheiten gesellte, doch alles war
vergebens, von Stunde zu Stunde
vermehrten sich die Plagen und
am Donnerstag Morgen – vier Uhr ver-
schied unser theures süßes Kind.
Ach – mein Freund – wie gräßlich ist es
solche Leiden bei seinem Kinde zu
sehen und ihm nicht helfen zu können.
Emilie Dillendorf und die Madame
pflegten die ganze Zeit mit mir zuletzt
drückten sie auch unserm kleinen Engel
die Augen zu, denn ich konnte es nicht mehr
dorten aushalten und betete nur um baldige
Erlösung für mein leidendes Kind.
Bis zum Sonntag hatten wir unsern
kleinen Engel bei uns, ach! wie war
die Trennung schwer – sie war so
lieblich in ihrem mit Blumen besäten
Häubchen. Nur die Verwandten waren
hier, und Relander hielt eine finische
Rede da alle N: seine Bauern gebeten
waren die unsermstruket es sich auch nicht
nehmen ließen Maiko bis zur
Schmiede zu tragen, dorten nahm
Nicolay sie in den Schlitten und
so ging es nach Ristmäcki, wo
Nicolay sie zu beerdigen wünschte,
daher brachte er den Tag zuvor unsere
Olga auch hin, und da wurden beide
Kinder in ein gemauertes Grab
gesenckt. Auf dem Gottes Acker hatten
sich alle unsere Bekannte eingefun-
den und mit einem schönen Chor-
Gesang wurde auch unsere Maiko zur
ewigen Ruhe bestattet. Wohl ihr –
sie ist glücklich, meine kleiner unver-
geßlicher Engel oh! mögenstruket sie auch fer-
ner wie so manches mal früher, der
Schutz Engel ihrer jetzt so unglücklichen Mutter sein.
|6|
Steger hielt auf dem GottAcker eine
kurzetillagt doch wunderschöne Rede, sogar meine
Schwiegermutter als Nicolay fanden sie
sehr gut. Nicolay war anfangs außer
sich über den Tod seines Lieblings,
doch sein leichter Charackter hat
diesen Schmerz bald überwunden,
jetzt ist er wieder der Alte und
kann sogar mit E: Dillendorf scherzen.
Ich bin der guten Emilie so danckbahr
daß sie mich in meiner Trauer nicht
verlaßen auch ist es für Nicolay gut
denn er ist mit ihrer Gesellschaft ganz
zufrieden und hoffen wir daß sie die-
sen Monat noch bei uns bleibt.
Die Spannung zwischen meinen
Eltern u N: ist jetzt Gottlob ge-
löst denn bei Maiko ihrem Tode
brach die EisRinde um seinem
Herzen und fuhr er selbst hin
um es den Eltern mittzutheilen,
die armen Alten sind durch diese
Todesfälle so angegriffen und können
daher auch nicht hinaus kommen.
|7|
Fritz hat ebenfalls das Zimmer
hüten müßen, da ertillagt einen starcken
BrustHusten gehabt, so sehen wir
denn in Karhusuo niemanden
und Pockus der unsere einzige Freude
und Trost jetzt ist, haben wir auch
noch nicht gewagt hinaus zu holen.
Mit dem armen Jungen geht es auch
schlimm denn dencken Sie sich, Emeleus
hat das Scharlach Fieber, und Pockus wohnt
jetzt bei meiner Schwiegermutter, die
deshalb zur Stadt gezogen denn die
Eltern konnten ihn nicht zu sich
nehmen da sie täglich bei Rothes sind
Pockus soll gut lernen und sind die
Lehrer mit ihm zufrieden möchte
die Alte ihn nur nicht wieder ver-
derben die ganz glücklich ist ihn bei
sich zu haben. Sie ist jetzt sehr freund-
lich gewesen, und hat uns mehrmals
besucht. Pockus weinte sehr als man
ihm sagte daß Maiko gestorben,
noch ist er aber nicht hier gewesen
und wird er sie wohl hier vermißen
daher haben wir ihn auch noch nicht abholen
wollen.
Am liebsten wäre ich jetzt in der
Stadt, denn hier ist es so leer – so öde –
doch N: hat hier seine Beschäftigungen
und ist es daher natürlich daß er sich
hiervon nicht gern entfehrnt, und ihn
verlaßen, will und kann ich nicht.
Bei den armen Rothes ist es noch
immer recht traurig die beiden
Kinder sind wohl in der Beßerung
auch Willi der acht Tage recht kranck
gewesen ist jetzt beßer, die arme
Schwester leidet aber sehr, mit ihrer
Brust, indem sich eine Verhärtung
bildete, wonach sie das Kind ent-
wöhnte, und nun kommt eine
Wunde nach der andern, welches ob-
gleich nicht sehr schmerzhaft, doch sehr
langwierig werden kann, daraus sehen
Sie wohl wie traurig es in unserer
Familie aussieth, und ist das Sprich-
wort wohl wahr ”ein Unglück kommt
nie allein”. Ja Gott gebe, daß wir
vor fernerem Unglück bewahrt blieben,
denn schwer sind wir in diesem
Jahre geprüft worden, und ich hoffe nur
immer daß diese Prüfungen vielleicht auch ihr
Gutes mitbringen – denn wozu sollte wohl
der Allmächtige einen sonst so heimsuchen!
Und nun leben Sie wohl theurer
Freund. Gott erhalte Sie nur gesund,
ich fürchte jetzt für alle die mir
lieb sind. Schreiben Sie mir bald
daß ist immer eine von den
spährlichen Freuden die Ihrer armen
Freundin zu Theil geworden.
Wenn Sie Eneberg sehen so grüßen
Sie ihn von uns und entschuldigen
Sie N: daß er ihm Maiko ihren Tod noch
nicht angekündigt.
N: fuhr Nicolaystruket heute Morgen nach
Ihantalo und trug er mir auf Sie zu
grüßen. Auch meine Eltern als Fritz
haben mich darum gebaten.
Sonntag war ich bei Tolls, welch ein
trauriges Wiedersehen! die Mutter
geth schon auf doch ist sie noch sehr
matt und elend, die Kinder sind aber
wieder gesund nachdem sie alle gekränkelt.
Von Pockus ebenfalls viele Grüße.
Den 8 mars.
Min dyre vän!
När jag skickade mitt senaste brev till Er, då hoppades jag att flera muntra och hoppfulla brev skulle följa ännu. Men hur ser det ut med munterheten – hoppet – nu. Ack, jag tror att de är borta för en lång tid framöver, kanske för alltid. Vår plikt fordrar väl att vi inte tappar modet och jag vill också försöka att vara stark. Men för ögonblicket är mitt mod brutet. Framtiden verkar dyster och samtiden – är – det. I religionen finner jag nog någon tröst men den förmår inte att fylla ut den oändliga tomhet som omger mig här och överallt. Detta förmår bara – den allt lindrande tiden. Innan jag skrider till en närmare beskrivning av vår olycka tackar jag Er innerligt från oss båda för Era hjärtliga och tröstande rader. Nikolai vill skriva till Er senare. Han säger att han inte ännu kan göra det.
Men jag hoppas att Ni inte kommer att glömma oss då jag nu, ännu mer än tidigare, är i behov av Era kära brev som är en tröst för mig. Vad det vore lugnande för mig om jag skulle ha Er här nu. Men jag förstår att det inte är möjligt och jag måste ge mig till tåls och måste inse att jag först på sommaren kommer att se min vän och tröstare igen. Om Gud skänker oss liv. Inte bara vi utan också de stackars Rothes har gått igenom en fruktansvärd tid. Tre barn har legat i scharlakansfeber och av dem föll den fyraårige Wilhelm offer för denna fruktansvärda sjukdom. Samma dag som han gick bort insjuknade vår Maiko i just denna sjukdom. Oaktat vår olycka är det ändå en tröst för mig att jag inte behöver förebrå mig att jag medfört smittan då jag först på måndag, när den lille gick bort, för första gången åkte till staden för att trösta min stackars syster. Och jag hade knappt kommit dit förrän Nikolai dyker upp för att hämta läkaren då Maiko kort efter min avresa häftigt insjuknat. I min ångest tog jag genast en istvostjik och när jag kom tillbaka låg Maiko i den starkaste febern och var ganska utmattad. Steven gjorde genast en mycket orolig min då halsfluss förenade sig med scharlakansfebern, två så livsfarliga sjukdomar. Det kära barnet hade så mycket tålamod trots sitt lidande och gjorde allt vad man ville. Men ingenting verkade och hon blev bara sämre, till den grad att vi på kvällen bad att konsultera Alexander Franckenhaeuser vilket också Steven önskade. Då herrarna kom var käkarna redan så uppsvullna att det stackars barnet inte längre kunde öppna munnen. Och till slut kunde hon inte ens längre svälja vattendropparna som hon törstade så mycket efter och som man alltid hällde i henne med en tesked. Franckenhaeuser förklarade genast att det inte fanns något hopp längre. Men han började ändå gnida in ättikaliniment och lade is på huvudet då även en hjärninflammation sällade sig till de andra två sjukdomarna. Men allting var förgäves. Från timme till timme ökade plågorna och torsdag morgon – klockan fyra gick vårt dyra söta barn bort.
Ack – min vän – det är så hemskt att se sådana lidanden hos sitt barn då man samtidigt inte kan hjälpa. Emilie Dillendorf och madamen vårdade henne tillsammans med mig hela tiden och till slut slöt de också vår lilla ängels ögon. Jag stod inte ut med att vara där och bad bara om mitt lidande barns snara befrielse.
Till söndag hade vi vår lilla ängel hos oss, ack! Skilsmässan var svår – hon var så rar med sin lilla blomsterprydda hätta. Bara släktingarna var här och Relander höll ett tal på finska då Nikolais samtliga bönder var inviterade och de ville inte avstå ifrån att bära Maiko ända till smedjan. Där satte Nikolai henne på släden och så gick det av till Ristmäki där Nikolai önskade begrava henne. Därför förde han också vår Olga dit dagen innan och där lades båda barnen i en murad grav. På kyrkogården infann sig alla våra bekanta och med en fin körsång lades vår Maiko till den eviga vilan. Den lyckliga – hon är lycklig, min lilla oförglömliga ängel, åh! Hoppas att hon också framöver, precis som en och annan gång förr, blir sin nu så bedrövade moders skyddsängel.
Steger höll ett kort men mycket fint tal på kyrkogården. Till och med min svärmor och Nikolai tyckte att det var mycket bra. I början var Nikolai helt utom sig över sin älsklings död. Men hans lätta karaktär gjorde att han snart kom över denna smärta. Nu är han samma gamla människa igen och han kan till och med skämta med Emilie Dillendorf. Jag är så tacksam mot den goda Emilie att hon inte lämnat mig i min sorg. Det är också bra för Nikolai som är helt nöjd med hennes sällskap. Vi hoppas att hon stannar hos oss månaden ut. Spänningen mellan mina föräldrar och Nikolai är gudskelov löst. I samband med Maikos död brast isbarken kring hans hjärta och han åkte själv dit för att meddela föräldrarna. De arma gamla föräldrarna har blivit så medtagna av dessa dödsfall att de inte orkar komma ut. Fritz måste också hålla sig inne då han haft en stark brösthosta. Därför ser vi ingen i Karhusuo och Pockus som nu är vår enda glädje och tröst har vi inte ännu vågat hämta. Det går också dåligt för den stackars pojken. Kan Ni tänka Er, Emeleus har scharlakansfeber och Pockus bor hos min svärmor nu. På grund av detta har hon flyttat till staden. Föräldrarna kunde inte ta honom till sig då de dagligen är hos Rothes. Pockus lär lära sig bra och lärarna är nöjda med honom. Måtte bara inte den Gamla fördärva honom igen. Hon verkar vara glad över att ha honom hos sig. Nu har hon varit mycket vänlig igen. Hon har hälsat på oss några gånger. Pockus grät mycket när man sade till honom att Maiko hade dött. Men han har inte ännu varit här och här kommer han säkert sakna henne. Därför har vi inte ännu velat hämta honom.
Helst skulle jag vara i staden nu. Det är nämligen så tomt – så öde – här; men här har Nikolai sina sysselsättningar. Därför är det naturligt att han ogärna vill fara härifrån, och jag vill och kan inte lämna honom. Hos de stackars Rothes är det ännu rätt dystert. Båda barnen är väl på bättringsvägen, också Willi som varit rätt sjuk i åtta dagar mår bättre nu. Men den arma systern lider mycket av bröstbesvär då det bildats en förhårdnad varefter hon avvande barnet och nu får hon alltid nya sår. Även om det inte är särskilt smärtsamt så kan det bli mycket långvarigt. Av detta märker Ni väl hur sorgligt det står till i vår familj och ordspråket ”en olycka kommer aldrig ensam” är väl sant. Ja, Gud give att vi bevaras från framtida olyckor då vi har prövats hårt i år. Alltid hoppas jag bara att dessa prövningar kanske också medför något positivt – varför skall den allsmäktige annars hemsöka en på det här viset!
Farväl nu, dyre vän. Måtte bara Gud bevara Er frisk. Just nu oroar jag mig för alla som jag har kära. Skriv snart till mig. Det är alltid ett av de få glädjeämnen som kommit Er stackars
väninna till del.
Hälsa Eneberg från oss om Ni ser honom och be om ursäkt å Nikolais vägnar att han inte ännu underrättats om Maikos död.
I morse åkte Nikolai till Ihantala och han gav mig i uppdrag att hälsa till Er. Mina föräldrar och Fritz ber också hälsa.
I söndags var jag hos Tolls. Vilket sorgligt återseende! Modern är uppe igen men hon är ännu mycket trött och eländig. Men barnen är friska igen efter att alla var lite krassliga.
Många hälsningar från Pockus också.