Hajamietteitä
Suurten valtiomiesten merkitys kansan kehitykselle ja edistykselle on mittaamaton aivan kuten kansallisrunoilijoiden ja sankarillisten tiedemiestenkin. He eivät vaikuta ainoastaan teoillaan, kaikella sillä minkä itse ennättävät saada aikaan, vaan myös asettamalla korkeita tavoitteita, joiden saavuttamisen he tietävät innoittavan ja yhdistävän kansalaisiaan; eikä ainoastaan omia aikalaisiaan vaan myös tulevia sukupolvia.
Kaikkien aikakausien ja kaikkien maiden historia on osoittanut: valtiomiestaito tuottaa pysyvämpiä hedelmiä kuin asein saavutetut voitot. Niin rauhan kuin sodankin aikoina poliittinen viisaus saattaa järjestykseen ja kokoaa maan voimat lujittaen niitä; tajuaa aikansa vaatimukset, osaa kohdata ne ja avaa portit vapaammille tuulille sekä valoisammalle auringolle, jotka tuovat mukanaan paremman tulevaisuuden.
Niin on ollut ja niin on edelleen, vaikka kansa on saavuttanut itsehallinnon, vaikka kansanedustuslaitokset osallistuvat ratkaisevasti päätöksentekoon. Hallituksissa tarvitaan edelleen valtiomiehiä. Valtiomiehet voivat toki toimia ja vaikuttaa hallituksen ulkopuolellakin, sillä heillä on hallussaan sanan mahti, puhuttuna ja kirjoitettuna, virallisina ja henkilökohtaisina ohjeina. Heillä ei silloin ole kuitenkaan käytössään samoja keinoja kuin hallituksen jäsenillä, he voivat johtaa mutta eivät määrätä niin kuin hallituksessa. Heiltä puuttuu poliittinen vastuu, joka lepää ministerin tekemisten ja tekemättä jättämisten yllä ja kasvattaa hänen kutsumuksensa suuruutta ja kunniaa.
Harvassa ovat ne nerokkaat valtiomiehet, jotka ymmärtävät tietäjän katseellaan nähdä läpi nykyhetken usvan, jotka luovat urallaan historiaa ja jotka tempaavat mukaansa kaikki jalot mielet omistautuneina ja ihaillen. Toimivat he sitten suuressa tai pienessä maassa, he tuovat sille onnea ja kunniaa. Mutta ylhäisimmän ja alhaisimman välillä on monta astetta. Muiden runoilijoiden ei pidä vaieta, vaikka Shakespeare ja Runeberg ovat myös runoilleet. Valtiomiehenkin tehtävän voi täyttää arvonsa mukaisesti myös ilman ylivertaista neroutta. On kuitenkin ominaisuuksia, joita valtiomieheltä ei saa puuttua: terävää arvostelukykyä, monipuolista tietämystä, lujaa vakaumusta, neuvokasta päättäväisyyttä, lain kunnioitusta, jaloa mieltä ja lämmintä isänmaallisuutta. Ja lisätään vielä: selvä ja määrätietoinen tavoite, jota politiikassa sanotaan ohjelmaksi.
Julkeaa on tavoitella ministerin virkaa ilman näitä ominaisuuksia. Kun keskinkertaisuus ja pinnallisuus pääsevät ohjaksiin, tulos tiedetään ennalta: siitä syntyy ontuvaa harhailua, epäselvyyttä ja sekaannusta, velttoutta ja oikullisuutta, pientä suuren, taka-askeleita edistymisen sijaan.
Kaikki etevyys on työn ja vaivannäön, harjoituksen ja kokemuksen tulosta. Valtiomiehenkin on käytävä koulunsa. Eikä sillä tarkoitella tavanomaista virkamiesuraa. Saattaisi kuvitella, että valtiomiestaidon voisi saavuttaa puuhailemalla vuosikymmeniä valtion asioiden kirjaamisen ja hallinnoinnin parissa. Vain hyvin harvojen onnekkaiden on suotu suoriutua virkamiesrutiineista jähmettymättä hedelmättömään muotoseikkojen tuijottamiseen. Kun harjaantuu toteuttamaan erinomaisen pikkutarkasti toisten tahtoa ottaa riskin, että kyky itsenäiseen päätöksentekoon kuroutuu vähitellen umpeen, näkökenttä supistuu ja askeleet käyvät epävarmoiksi. Ei, valtiomiehen ymmärrys ja luonne muodostuvat ja kypsyvät elämän koulussa, julkisessa toiminnassa sosiaalisen elämän ja politiikan piirissä.
Ne ajat ovat ohi, kun loistava syntyperä ja sulava hovimiehen eleganssi olivat valtiomiesuran välttämättömiä ehtoja. Ennakkoluulot ja monopolit ovat sortuneet. Sielun aatelisuus, sivistys ja ihmisyys merkitsevät syntyperää enemmän, eikä niitä kasvateta enää yksinomaan hoveissa. Eikä valtiomiehen kelvollisuutta mitata enää seremonioiden eikä ulkoisen hienostuneisuuden mittapuulla. Ymmärtääkö hän aikaansa, tietääkö hän parannuskeinon yhteiskuntaruumiin vaivoihin, mikä on hänen ohjelmansa ratkaisua vaativissa kysymyksissä ja onko hänellä rohkeutta, voimaa ja epäitsekkyyttä myös toteuttaa se? – nyt kysytään kaikkea tätä. Ja jos yleinen mielipide, maan valitsijoiden keskuudessa vallitseva mielipide vastaa suotuisasti näihin kysymyksiin, hän saa ottaa harteilleen päättäjän vastuun. Siinä tapauksessa hänellä on mahdollisuus onnistua; sillä hän saa tukea ja apua, maan ajattelevat ihmiset kannattelevat hänen pyrkimyksiään. Ja siitä tulee siunauksellisen kehityksen aikaa, koska sen merkittävin edellytys, yksimielisyys ministerin ja kansanedustuslaitoksen, kansakunnan ajatusten ja tahdon laillisen tulkitsijan, välillä, on silloin totisinta totta.
Niin sanotussa byrokraattisessa hallinnossa puolestaan keskinkertaisuudet kukoistavat ja nousevat esiin. Mukautuvaisuus ja uutteruus, joustavuus ja mielisteleväisyys avaavat tien paikoille, joilla vaadittaisiin itsenäisyyttä, voimaa ja päättäväisyyttä. Asema ja tulot houkuttelevat. Onhan niiden tavoitteleminen ohjelma sekin. Lait ja ennakkotapaukset tunnetaan läpikotaisin; virastotyyli on tullut tutuksi, on osoittaa pitkä ansioluettelo uskollisesta palveluksesta, joten miksipä ei soveltuisi valtiomieheksi? Tai salkkua ei ole edes tavoiteltu vaan sitä tarjotaan. Miksi kieltäytyisi siitä? Luovuttaisi kuin houkka konsanaan. Taidot kyllä riittävät siihen, että osaa noudattaa rutiinia ja pitää huolen siitä – että kaikki paperit toimitetaan niin kuin asiaan kuuluu. Ja sitä paitsi: ”virka antaa ymmärrystä”.
Tällaisen byrokraattisen keskinkertaisuuden ja todellisen valtiomiehen välillä on samanlainen ero kuin riiminikkarilla ja todellisella runoilijalla. Siinä missä riiminikkarin kuivakkaat tuotokset vahingoittavat vain häntä itseään; niille hymyillään ja ne viskataan pois, epäonnistuneesta valtiomiehestä ei pääsekään eroon yhtä helposti. Toimettomana hänestä koituu vähiten vahinkoa. Silloin edessä on lamaantumisen ja pysähtyneisyyden aika. Ehkä hän uskottelee olevansa periaatteesta ”konservatiivi”; mutta samalla hän ei ymmärrä, etteivät valtion asiat voi olla pysähdyksissä taantumatta samalla vakavasti, että on mahdollista toimia ”konservatiivisesti” pysäyttämättä silti kaikkea kehitystä.
Pahinta on kuitenkin se, jos keskinkertaisuus haluaa tehdä itsestään merkittävän voimatoimin ja uudistuksin. Silloin hän päätyy juonittelijoiden palloteltavaksi ja toisten yksityisten etujen välikappaleeksi. Ilman näkemystä ei ole vakaumusta, ilman ohjelmaa ei suunnitelmaa eikä johdonmukaisuutta. Kenties hän haluaa myös osoittaa luonnetta. Se tapahtuu silloin ”uhmaamalla yleistä mielipidettä.” Kuuluuhan byrokratian olemukseen uskoa ymmärtävänsä kansaa itseään paremmin, mikä on parhaaksi sen rauhalle ja hyvinvoinnille. Niin saatetaan pian käynnistää monia toimia, jotka sisältävät yhtä monia virheitä ja laiminlyöntejä. Järjestys horjuu, vapautta loukataan, edistyksen pyörä suistuu raiteiltaan.
Ihminen, joka haluaa esiintyä valtiomiehenä, vaikka kelpaakin vain statistiksi, vihelletään tietenkin pois lavalta – jos julkinen mielipide on olemassa. Jos se on tukahdutettu, tyytymättömyys kasvaa salassa, ja isänmaan ystävä joutuu harmissaan ja katkerana todistamaan, kuinka hänelle rakkain, korkein ja pyhin – isänmaan vapaus, sen sivistyksen ja hyvinvoinnin edistyminen – lyödään laimin ja ajetaan turmioon – koska hallituksesta puuttuu valtiomiehiä.
On poliitikkoja, jotka haluavat häätää luottamuksen politiikasta. Siinä he ovat väärässä. Siellä missä vallitsee terve poliittinen elämä, sen johtavat miehet saavat myös voimakasta tukea kansalaistensa luottamuksesta. Ei sokeaa, lapsellista luottamusta; vaan kypsän miehen avointa luottamusta siihen henkilöön, jonka vahvoille käsivarsille lippu on uskottu kannettavaksi. Se on – onneksi maalle, kun se voi täydestä vakaumuksesta antaa valtiomiehilleen vastuuvapauden. Ja hallitsijalle on onneksi, jos hän on ymmärtänyt valita neuvonantajansa siten, että tämä vastuuvapaus myös annetaan.
Strödda tankar.
Stora statsmäns betydelse för folkens utveckling och framåtskridane är omätlig liksom nationalskaldernas ock heroernes bland vetenskapsmännen. De verka icke blott genom sina gerningar, genom det som de hinna sjelfva utföra, utan ock genom de höga mål de uppställa och för hvilkas ernående de veta att lifva och förena sina medborgare; icke blott för sin tid, utan äfven för kommande slägten.
Alla tiders och alla länders historia visar oss detta: Statsmannavisheten bär varaktigare frukter än vapnens segrar. Så i fredens som i krigets tidehvarf är det den politiska tanken, som ordnar, samlar och stärker landets krafter; som fattar samtidens kraf och vet att gå dem tillmötes; som öppnar porten för den friare luft och den ljusare sol, varmed en bättre framtid skall komma.
Det har så varit och det är så ännu, oaktadt folkens sjelfstyrelse begynt, oaktadt folkrepresentationerna bestämmande ingripa. Behof göres likaväl, som förut, af statsmän inom styrelserna. Statsmän kunna väl finnas och verka äfven utan att ingå i regeringen. De kunna verka genom ordets makt, det talade ock det tryckta ordets, i offentliga och enskilda rådslag. Men de hafva då icke samma medel till sitt förfogande som männen i regeringen, de kunna leda, men icke styra som dessa. De hafva icke detta politiska ansvar som hvilar öfver ministerns görande och låtande och som ökar storheten och äran af hans kall.
Sällsynta äro de väl dessa statsmannasnillen, hvilkas siareblick vet att genomtränga det närvarandes töcken, hvilkas bana gör epok och som rycka till sig alla ädla sinnens hängifvenhet och beundran. Stort eller litet, skall det land, der de verka, genom dem vinna lycka och ära. Men mellan det högsta och det lägsta finnas många gradationer. Derföre att Shakespeare och Runeberg diktat, skall ej sången förstummas på öfriga skalders lyror. Statsmannens värf kan värdigt fyllas äfven utan att de högsta snillegåfvor finnas. Det gifves dock vissa egenskaper, som en statsman icke kan sakna: skarpt omdöme, mångsidigt vetande, fast öfvertygelse, rådig beslutsamhet, vördnad för lagen, ädel håg och varm patriotism. Och lägg dertill: ett klart och bestämdt mål, hvad man i politiken kallar ett program.
Förmätet är att utan dessa egenskaper rigta sin ärelystnad på ministerplatser. När medelmåttan och ytligheten sitta vid styret, är följden gifven: det blir ett haltande och vacklande, förvirring och oreda, slapphet och ombytlighet, det lilla i stället för det stora, kräftgång i stället för framåtskridande.
All duglighet är en följd af arbete och bemödande, öfning och erfarenhet. Äfven statsmannen måste ha genomgått sin skola. Och denna är icke den vanliga embetsverksamheten. Man kunde tro att decenniers sysslande med statsaffärers protokollering och expedition borde gifva statsmannaskicklighet. Det är dock endast få lyckligt lottade naturer, som icke genom embetsmannaroutinen stelna till en ofruktbar formalism. Öfningen att med utmärkt noggrannhet verkställa andras vilja, qväfver efterhand förmågan af sjelfständig beslutsamhet, gör synkretsen trång och stegen osäkra. Nej, det är uti lifvets skola, i den offentliga verksamheten på det sociala och det politiska området, som statsmannens insigt och karaktär danas och mogna.
Förbi äro de tider då lysande börd och smidig hofmanna-elegans voro oeftergifliga vilkor på statsmannabanan. Fördomar och monopoler hafva ramlat. Själens adel, bildningen och humaniteten bero ej mera på börd, fostras ej mera vid hofven blott. Och statsmannens duglighet pröfvas ej mer efter ceremonielers och en yttre förfinings måttstock. Fattar han sin tid, vet han bot för samhällskroppens skador, hvilket är hans program i de problem hvars lösning väntas, har han mod och kraft och oegennytta att det genomföra? – det är så man frågar. Och om opinionen, den upplysta opinionen i landet gynsamt besvarar dessa frågor, må han då taga en styrandes ansvar uppå sig. Han skall då hafva möjligheten för sig att lyckas; ty han skall hafva medhåll och medverkan, hans sträfvanden skola uppbäras af de tänkande i landet. Och det skall blifva en tid af välsignelserik utveckling: den kraftigaste faktor härför, samdrägt emellan minister ooh representation, denna den lagliga tolken för nationens tanke och vilja, skall då göra sig gällande.
Det är i den så kallade byråkratismens regime, som medelmåttorna frodas och förmå tränga sig fram. Beskedlighet och nit, böjlighet och inställsamhet bana vägen till platser, der sjelfständighet, kraft och bestämdhet skulle erfordras. Rang och inkomster locka. Att eftersträfva dem är ju ock ett program. Man känner författningar och prejudikater; man är öfvad i den kuriala stilen, man vet sig hafva en lång meritlista på trogen tjenst, hvarföre skulle man icke vara lämplig till statsman? Eller, man har icke ens eftersträfvat portföljen, men den bjudes. Hvarföre skulle man icke taga emot den? Det vore ju en narraktig försakelse. Nog har man ändå tillräcklig skicklighet att följa routinens spår och se till – att alla papper behörigen expedieras. Och dessutom: ”embete ger förstånd”.
Mellan en slik byråkratisk medelmåtta och den verklige statsmannen är samma skilnad som emellan en rimsnidare och en verklig skald. Men rimsnidarens torra alster skada blott honom sjelf; man ler åt dem och kastar dem bort. Den misslyckade statsmannen slipper man deremot ej så lätt. Den minsta skada han kan göra är när han är overksam. Det blir då till en tid lamhet och stillastående. Han låtsar kanske vara ”konservativ” af princip; men begriper dervid icke att statsaffärer ej kunna stå stilla utan att tillika gå tillbaka, att man kan ”konservera” utan att qvarhålla äfven utvecklingen i sin gång.
Men värst är när medelmåttan vill göra sig bemärkt genom kraftåtgärder och reformer. Han blir då en lekboll för intriger, ett redskap för andras privat-intressen. Utan insigt finnes ingen öfvertygelse, utan program ingen plan och konseqvens. Måhända vill han äfven visa karaktär. Det sker då i formen af att ”trotsa opinionen.” Det ligger ju i byråkratismens väsende, att tro sig bättre än folket sjelft begripa hvad dess frid och dess väl tillhörer. Så kunna inom kort en mängd åtgärder företagas, som äro lika många fel och förbiseenden. Ordningen rubbas, friheten kränkes, framåtskridandets hjul stjelpes ned från sitt spår.
När man så vill spela rolen af statsman, ehuru dugande blott till statist, så blir man naturligtvis uthvisslad och affärdad från scenen – derest offentlighet finnes. Der denna är förqväfd, der gror missnöjet i det fördolda, patrioten bevittnar med harm och bitterhet hur det käraste, det högsta, det heliga ste – fäderneslandets framåtskriande i frihet, bildning och välstånd – försummas och vanvårdas – emedan det saknas statsmän i styrelsen.
Det finnes politici som vilja totalt bannlysa förtroendet från politiken. De hafva orätt deri. Der ett friskt politiskt lif finnes, der kunna ock de ledande männen erhålla det kraftiga stödet af sina medborgares förtroende. Icke det blinda, barnsliga förtroendet; men den myndiga mannens öppna tillit till den åt hvars starka arm fanan är anförtrodd att bäras. Det är – lyckligt för ett land när det med full öfvertygelse kan gifva sina statsmän decharge. Och det är lyckligt för en monark om han förstått så välja sina rådgifvare att denna decharge icke uteblifver.