21–24.2.1860 Lilly Steven-Steinheil–LM
Finsk text
21. helmikuuta 1860
Rakas ystävä!
Viime kirjeenne oli rakas yllätys, sillä en voinut toivoa saavani sitä niin pian, kun olitte vasta äskettäin kirjoittanut. Toki kaksin verroin rakas se oli minulle luettuani sisällön. Vilpitön vakuutuksenne, että kirjeeni ovat Teille niin rakkaita, ilahdutti minua niin kovasti ja innostaa jatkamaan samalla innolla tämän niin rakkaan puuhan parissa, sillä kuten olen jo usein kirjoittanut, minulla on tarve keskustella syvällisesti ystäväni kanssa. Ja koska olen niin onnellinen että minulla on Teissä tämä ystävä, joka on aina osoittautunut sellaiseksi – turvaudun siis nytkin hänen myötätuntoonsa ja kerron kärsimykseni, huoleni, joita koen tällä hetkellä enemmän kuin koskaan. Olen niin mieli maassa, niin masentunut, ja taistelen kyyneliä vastaan jotka lakkaamatta kihoavat silmiini. Syy on se sama kuin tavallisesti, hän – ja se luonnollinen seuraus – vanhan vaivani uusiutuminen, joka eilen näyttäytyi. Jälkimmäisen pystyn vielä kestämään, olenhan tottunut ruumiillisiin tuskiin – mutta se toinen on piinaa, josta en koskaan pääse ja joka ylittää kaikki ruumiilliset kärsimykset. Se surullinen varmuus, ettei täällä ole koskaan enää odotettavissa paranemista, pahenemista kylläkin, juurtuu yhä syvemmälle. Sillä kun pyynnöt, kehotukset, niin, jopa uhkauksetkaan eivät aikaansaa mitään muutosta, mitä muuta silloin jää jäljelle kuin nähdä tulevaisuus mitä surullisimmassa valossa. Yritän parhaani mukaan olla mahdollistamatta hänelle ainoatakaan tilaisuutta, joka ruokkisi hänen paheitaan, mutta ei siitä ole mitään apua, ellei häntä onnista täällä, hän etsii keinonsa jostain muualta, ja se murehduttaa minua vielä enemmän, sillä tavallisesti ne ovat hänen omia alaisiaan, jotka iloitsevat tilaisuudesta (aivan sama millä keinoin) mielistellä herraansa, ne ihmispolot ovat ehkä syyttömiäkin, eiväthän he voi mielellään kieltäytyä kun isäntä vaatii jotain. Ehkä olen nytkin näin kiihdyksissäni siksi, että olin kahdessa kuukaudessa jo loitontunut tästä surullisesta näystä, näky johon minun on taas totuttava, mutta raskasta siitä tulee, erityisesti kuultuani rouva Sopetoff-poloisen kärsimyksistä; hänen kohtalonsa muistuttaa niin kovasti omaani, vain sillä erotuksella että hänellä onneton elämä on jo saavuttanut lakipisteensä, kun taas minulla se on vielä edessä, sillä hänenkin miehellään se alkoi pienestä ja on nyt edennyt niin pitkälle, että hänen on pakko hakea tuomioistuimesta turvaa itselleen. Tämä ajatus, että minunkin on lopulta otettava tämä askel, vaivaa minua nyt lakkaamatta, enkä siis tarkoita eroa, vaan että hänet on laitettava holhouksenalaiseksi, ellei mikään enää tahdo tepsiä, sillä lopulta minun on pakko tehdä niin, eikä itseni vaan lasten vuoksi. Olisi kyllä hirveää kokea vielä tämäkin häväistys.
Torstai 23. päivä
Kun tänään luin näitä kiihtyneitä rivejä, halusin hävittää ne, koska tiedän että tulette niistä murheelliseksi, mutta silloinhan jäisitte ilman kirjettä, ja se olisi ehkä tehnyt Teidät vielä levottomammaksi, joten mieluummin kirjoitan surullisesta totuudesta, sillä muuten en tietäisi millä kirjeen täyttäisin. Elämässäni on niin niukasti iloisia tapahtumia – senhän tekin myötäelitte silloin kun olin vielä niin onnellinen saadessani Teiltä lohtua ja suojaa. Toki olette nytkin turvapaikkani, ja rakkaat kirjeenne – ainoa lohtuni – ovat samoin minulle surullisen olemassaoloni valopilkkuja, ja se päivä viikosta, jona saan kirjeen ystävältäni, on minulle juhlapäivä.
Ja nyt vastaamaan kirjeeseenne: epäröitte, pitääkö Teidän kirjoittaa minulle ollessanne allapäin. Oi, älkää toki epäröikö, vaan kirjoittakaa aina kun tunteenne siihen ajaa. Näettehän, etten minäkään kavahda kertoa omia surullisia salaisuuksiani, keventääkseni siten sydäntäni, joten suokaa minullekin se ilo, että olen välillä tuonut oloonne helpotusta vuodatettuanne sydäntänne. Ja koska nyt hyväksytte minut lääkäriksi, niin kunnioittakaahan myös lääkärin määräyksiä, joissa kehotetaan ”taistelemaan uusiutumista vastaan ja olemaan mitä rehellisimmin avomielinen ajatuksissa, töissä ja toimissa, kaikessa – voimien mukaan.” Saatatte pitää annostusta liian vahvana, mutta lisäsinkin siihen ”voimien mukaan”. Nämä ”niin herttaiset säkeet” kaiketi osoittavat että ette, ystäväni, ole vielä täysin toipunut, vaikka tunnutte olevan vakuuttunut päinvastaisesta, uskon kuitenkin tuntevani Teidät tällä kertaa paremmin kuin Te itsenne – toki sydämestäni iloitsisin, jos minä erehtyisin ettekä Te. Kysytte, mistä Mathilde Ahrenberg tiesi että Teistä on tullut vakavamielinen? Tähän en pysty vastaamaan, kun en kysynyt sitä häneltä, sillä keskustelumme kesti vain niin vähän aikaa, mutta toki hänen kysymyksensä näytti viittaavan oleskeluunne Helsingissä.
Taidan olla enemmän pahoillani kuin Te itse siitä, ettei se tarjottu flyygeli sovikaan huoneeseenne, se olisi ollut Teille välillä miellyttävää hupia ja olisi hälventänyt synkkää tunnelmaa, kuten on toisinaan ollut asianlaita Karhusuollakin. Soitan nyt mieluummin flyygelilläni, kun äänestä tuli lasijalkojen ansiosta niin täyteläinen ja kaunis. Pockuksella oli lauantaina ensimmäinen pianotuntinsa, ja hän näyttää menevän sinne innokkaasti. Annoimme hakea hänet Enebergin kanssa tänne sunnuntaiksi, koska olimme kotona, anoppini taas meni kirkkoon. Nyt vietin Enebergin seurassa kaksi päivää ja voin vain toistaa, että olen todella tyytyväinen ettei hän asu luonamme. Ei minulla oikeastaan ole mitään huomauttamista hänestä, ainakin uskon että hän täyttää opettajana velvollisuutensa, sillä Pockus ei laiminlyö läksyjään, mutta mikään kasvattaja hän ei ole. Hänestä ei ole voittamaan suojattinsa rakkautta, ja Pockus tunnusti minulle erittäin luottamuksellisesti, että opettaja on niin kovin kiivas. Selitin Pockukselle, että hän välttyisi siltä olemalla tarkkaavainen ja ahkera ja hänen pitäisi tottua siihen näinä aikoina, sillä harvoinpa sitä löytää niin kärsivällistä opettajaa kuin oli rakas Mechelinimme. Mitä tuttavuuteemme tulee, niin olen yhä siinä samassa pisteessä; en voi käydä hänen kanssaan mitään luontevaa keskustelua kun hän on aina niin kauhean jäykkä, vaikkei toisaalta tunnu lainkaan ujostelevan, joten olemme yhä vielä ventovieraita toisillemme ja sellaisina tulemme kai pysymäänkiin, mikä voi olla myös yhdentekevää, koska hänhän ei asu meillä, toivon vain että Pockus mieltyisi häneen. Sitä en osaa sanoa, kuinka tyytyväinen anoppini on nyt häneen, sillä en ole nähnyt anoppia kolmeen viikkoon.
Perjantaiaamu 24. päivä
En kirjoittanut eilisiltana kirjettäni loppuun, kun menin aikaisemmin maata – halusin väistää häntä, sillä aavistin että myöhään viipymiseen olisi jokin syy – kuten sitten osoittautuikin; hän oli ollut Maniskalla palovakuutusasioissa ja tuli sieltä vasta 12:n maissa, en kuitenkaan nähnyt häntä, sillä hän nukkui omassa huoneessaan. Nyt hän on työn touhussa puhtaaksikirjoittamassa papereitaan; Jumala suokoon että hän pysyisi vielä tänään raittiina, sillä hänen hurjastelunsa ovat ahdistaneet minua niin, että koen oloni ihan sairaaksi ja pelkään hirveästi, että minun pitää taas käydä vuoteeseen, sillä selkääni koskee niin kovasti ja ihottuma pahenee päivä päivältä, erityisesti oikeassa kädesssä, ja minun on sen vuoksi pitänyt kirjoittaa tämä kirjekin pitämällä vähän väliä taukoja. Olisin kovin murheellinen, jos minulta riistettäisiin tämäkin ilo, Teille kirjoittaminen, mutta mitäpä valittaminen auttaa, mieluummin kärsivällisesti alistua siihen, joten jos lähiaikoina jää kirje tulematta, niin älkää huolestuko, ystäväni, tiedättehän ettei tähän sairauteen liity mitään vaaraa, sen kanssa tarvitaan vain sinnikkyyttä, ja sitä minulla on, nyt myös koko joukko kirjoja ja sanomalehtiä eli niin muodoin hyvää ajanvietettä, myös Maikoni yrittää viihdyttää äitiään, ja sitten toivon että Tekään ette laiminlöi kärsivän ystävän piristämistä silloin tällöin muutamalla lohduttavalla rivillä, joskin pyydän että teette sitä vain silloin kun se ei vaikuta häiritsevästi opintoihinne, sillä koen tehneeni väärin kun muistutin laiminlyönnistänne, aikaannehan varmaankin vaativat tärkeämmät asiat, tiedän sen – ja olen kuitenkin ollut kovin egoistinen ajatellessani vain itseäni. Älkää siis olko vihainen suurista vaatimuksistani, olen sydämestäni kiitollinen jokaisesta rakkaasta kirjeestänne. Olette sitä mieltä, että viime kirjeenne oli hutiloiden kirjoitettu – en mitenkään voi olla samaa mieltä, nehän ylittävät aina omat kirjeeni moitteettomuudessaan. Kirjeissänne ei ylipäätään ole koskaan mitään huomautettavaa, ja minua ihmetyttää että olette jo toistuvasti esittänyt tämän kysymyksen, johon emme pysty vastaamaan.
Fritz tuli juuri, ja koska hän tapaa minut kirjoittamasta, hän pyytää pyytämään puolestaan anteeksi ettei ole vastannut kirjeeseenne, mutta aikoo tehdä sen pikimmiten ja lähettää monet terveiset. Maiko juoksee jatkuvasti täällä ja on poissaollessani ottanut alas tämän arkin ja piirtänyt puumerkkinsä sen puhtaalle puolelle, se on kuulemma tervehdys jonka hän lähettää sedälleen. Nikolai oli kovin hämmennyksissään omasta kirjeestään ja kysyi minulta, pitääkö hänen lähettää se, mihin häntä neuvoin, sillä minua ilahdutti että hän vihdoinkin kirjoitti Teille. Tarkoitus oli hyvä, ja olette varmaan sen takia ymmärtäväinen. Olkaa iloinen ja seesteinen, älkää olko huolissanne minun vuokseni ja säästäkää omaa terveyttänne. Tähän vilpittömään toiveeseen päättää tältä päivältä
uskollinen ystävättärenne Lilly.
Mitä lämpimimmät terveiset rakkaille omaisillenne.
Original (transkription)
Den 21ten Februar 1860.
Theurer Freund!
Ihr letzter Brief war mir eine liebe
Überraschung, denn ich konnte nicht
hoffen so bald Einen, zu erhalten
da Sie und erst kürzlich geschrieben
hatten; doch doppelt lieb war er mir
nachdem ich seinen Inhalt gelesen,
Ihre aufrichtige Versicherung daß mei-
ne Briefe Ihnen so lieb sind, hat mich
so sehr gefreut und ermuntert mich
in dieser mir so lieben Beschäftigung
mit demselben Eifer fortzufahren,
denn wie ichtillagt Ihnen schon oft geschrie-
ben, es ist mir ein Bedürfniß
mich einer Freundes Seele mitzuthei-
len, und da ich so glücklich bin
in Ihnen diesen Freund zu be-
sitzen – der sich immer als solcher
erwiesen – so nehme ich auch
jetzt seine Theilnahme in An-
spruch und theile Ihnen meine Leiden
meine Sorgen mit die ich in diesem
|2|
Augenblick mehr als je empfinde –
ich bin so niedergeschlagen – so muth-
los – und kämpfe mit den Trähnen
die unaufhörlich hervorquellen, der
Grund ist wie gewöhnlich er – und
die natürliche Folge – ein Recidiv
meines alten Übels daß sich gestern
gezeigt. Letzteres kann ich noch ertra-
gen denn ich bin an körperliche
Schmerzen gewohnt – doch das
andere – ist eine Qual die mich
nie verläßt und die alle körperliche
Leiden übersteigt – die traurige
Gewißheit – daß hier nie mehr
Beßerung – wohl aber Verschlimme-
rung zu erwarten ist – faßt im-
mer mehr Wurzel, denn wenn
Bitten – Ermahnungen ja selbst
Drohungen keine Veränderung
bewircken – was bleibt einem
dann andres übrig als die Zukunft
im traurigsten Lichte zu erblicken.
Ich entzieh ihm jede Gelegenheit
die seiner Leidenschaft Nahrung gebe,
so viel als möglich, doch es hilft
zu nichts – gelingt es ihm hier
|3|
nicht, so sucht er anders wo seine
Zuflucht und das verstimt mich noch
mehr, denn es sind gewöhnlich seine
eignen Untergebenen, die sich der
Gelegenheit freuen sich bei ihrem
Herrn (gleich viel durch welche Mittel)
einzuschmeicheln, die armen Leute
sind vielleicht auch unschuldig sie kön-
nen ja nicht gerne absagen wenn
der Herr fordert.–.
Vielleicht bin ich auch jetzt so auf-
geregt, weil ich mich in zwei
Monaten von diesem traurigen
Anblick schon entwöhnt hatte
eine mich wohl erst darin wieder
hinein leben muß, daß wird
aber schwer halten besonders seitdem
die Leiden der armen Madame
Sopetoff erfahren deren Schicksaal dem
meinigen so sehr gleicht, nur
mit dem Unterschiede daß bei
ihr daßtillagt Unglück schon schonstruket seinen
Höhepunckt erreicht hatt während
ich – daßelbe noch zu erwarten hab –
denn auch mit mit ihrem Manne
fing es bei wenigem an und
nun ist es so weit gekommen
|4|
daß sie gezwungen ist beim
Gericht ihre Zuflucht zu suchen.
Dieser Gedancke daß auch ich am Ende
diesen Schritt thun muß beschäf-
tigt mich jetzt unaufhörlich, ich mei-
ne keine Scheidung, sondern daß
er unter Vormundschaft gesetzt
werden muß, wenn nichts mehr
anschlagen will, denn nicht
meinetwegen, doch der Kinder
wegen werde ich am Ende dazu
gezwungen werden; dieses wäre
wohl schrecklich auch diese Schande
noch zu erleben –.
Donnerstag Den 23ten.
Als ich heute diese aufgeregten
Zeilen gelesen, wollte ich sie ver-
nichten weil ich weiß daß Sie
dadurch betrübt werden, doch dann
wären Sie ja ohne Brief geblieben
und daß hätte Sie vielleicht noch
mehr beunruhigt, lieber schreib
ich Ihnen also die traurige Wahr-
heit denn sonst wüßt ich nicht wo-
mit den Brief auszufüllen.
Mein Leben ist so arm an
fröhlichen Erreignißen – dieses haben
Sie ja mit erlebt, damals, wo
ich noch so glücklich war bei Ihnen
Trost und Schuts zu finden. Doch
auch jetzt sind Sie meine Zuflucht
und Ihre lieben Briefe – mein ein-
ziger Trost, sie sind mir ebenfalls
die Lichtpuncte meines traurigen
Daseins, und der Tag in der Woche
der mir einen Brief von mei-
nem Freunde bringt – ist mir
ein FestTag.–. Und nun zur
Beantwortung Ihres Briefes: Sie zwei-
feln – ob Sie mir schreiben sollen
wenn Sie verstimmt sind, oh thun
Sie das doch nicht, sondern schrei-
ben Sie immer wenn Ihr Ge-
fühl Sie dazu treibt; Sie sehen
ja – wie ich mich nicht scheue, Ihnen
meinen traurigen Geheimniße
mittzutheilen, um mich dadurch
zu erleichtern, gönnen Sie daher
auch mir die Freude Ihnen durch
solche Herergießungen bisweilen eine
Erleichterung verschafft zu haben.
Und da Sie mich nun als Arzt
acceptiren – so respectiren Sie auch
die ordres Deßelben, die, darin bestehen
”Bekämpfung der Recidive, und die
ehrlichste Offenherzigkeit, über Ge-
dancken, Handel, und Wandel.
alles – nach Kräften”. Sie finden
die Dosis vielleicht zu starck, ich
hab aber ”nach Kräften” hinzugefügt. –
Die ”allerliebsten Verse” beweisen
wohl daß Sie, mein Freund, noch
nicht ganz genesen sind, obgleich
Sie vom Gegentheil überzeugt zu
sein scheinen, ich glaube Sie dies
mal aber beßer zu kennen als
Sie, sich selbst – doch würde ich mich
von Herzen freuen wenn ich mich
irrte, und nicht Sie. Sie fragen
mich woher? Mathilde Ahrenberg
wußte daß Sie ernst geworden?
Dieses kann ich nicht beantwor-
ten indem ich sie darum nicht
gefragt, denn unser Gespräch dau-
erte nur so kurze Zeit doch schien
ihre Frage auf Ihren Aufenhalt in Hel-
singfors sich zu beziehen.
Ich bedaure es glaub ich mehr als
Sie – daß der angebothen Flügel
in Ihrem Zimmer keinen Raum
findet, es wäre doch manches mal
eine angenehme Zerstreuung für
Sie gewesen und hätte die trübe
Stimmung verscheucht wie es auch
in Karhusuo bisweilen der Fall
gewesen. Ich spiele jetzt lieber auf
meinem Flügel seitdem der Ton
durch Glas Füße so voll und schön
geworden. Pockus hat Sonnabend
seine erste Clavier Stunde genommen
und scheint er mit Eifer dran zu gehn.
Wir ließen ihn mit Eneberg zum
Sonntag abholen da wir zu Hause
waren meine Schwiegermutter fuhr
aber zur Kirche. Jetzt war ich mit
Eneberg zwei Tage zusammen
und kann ich nur wiederholen
daß ich sehr zufrieden bin daß
er nicht bei uns wohnt. Ich hab
eigentlich nichts an ihm auszu-
setzen wenigstens glaub ich daß
er als Lehrer seine Pflicht thut denn
Pockus versäumt nicht seine Leccionen zu
|8|
kennen, doch Erzieher ist er nicht.
Er kann sich nicht die Liebe seines
Zögleins erwerben, und gestand
mir Pockus im größten Vertrau-
en daß er so sehr heftig wäre.
Ich erklärte Pockus, daß er durch Auf-
merksamkeit als Fleitillagtß dem ent-
gehen würde, und sich bis Zeiten
daran gewöhnen müßte, denn
selten findet man einen so gedul-
digen Lehrer wie unser lieber Meche-
lin es war.–. Was unsere Bekannt-
schaft anbetrifft – so steht die noch im-
mer auf dem gleichen Punct ich
kann mit ihm keine ungezwuntillagtge-
ne Conversation führen, indem er so
sehr steif ist, obgleich er sich in andrer
Hinsicht gar nicht zu genieren scheint
daher sind wir uns noch immer ganz
fremd und werden es wohl auch bleiben
dieses kann auch gleich sein da er
ja nicht bei uns wohnt ich wünschte
nur daß Pockus ihn liebgewönne, wie
meine Schwiegermutter jetzt mit ihm zu-
frieden kann ich in nicht sagen denn
ich habe sie in drei Wochen nicht gesehn.
Freitag Morgen den 24ten –
Ich beendigte gestern Abend nicht mein-
nen Brief indem ich mich früher hin-
legte – ich wollte ihm ausweichen
denn mir ahnte daß sein langes
Ausbleiben nicht ohne Grund wäre –
wie es sich aus bewis; er war bei
Mansika auf der Brandversicherung
gewesen und kam erst um 12 da-
von, doch sah ich ihn nicht denn er schlief
in seinem Zimmer. Jetzt ist er mit
dem Reinschreiben seiner Papiere be-
schäftigt; Gott gebe daß er doch heute
nüchtern bliebe, denn seine Ausschwei-
fungen haben mich so angegriffen
daß ich mich recht kranck fühle und
sehr befürchte das Bett wieder ein-
nehmen zu müßen denn mein
Rücken thut so sehr weh und der
Ausschlag nimmt täglich zu besonders
die rechte Hand woher ich auch mit
beständigen intervals diesen Brief
hab schreiben müßen. Sehr traurig
wäre ich wenn ich auch dieser Freude,
Ihnen zu schreiben, beraubt würde
|10|
doch was hilft einem das Klagen
lieber in Geduld sich darin fügen, sollte
daher nächstens ein Brief ausbleiben
so änstigen Sie sich nicht mein Freund
Sie wißen ja daß keine Gefahr mit
dieser Kranckheit verknüpft ist nur
Ausdauer ist dabei nöthig, und die hab
ich, ich hab jetzt Bücher als Zeitungen
die Menge folglich eine gute Zerstreu-
ung, meine Maiko sucht ja auch ihre Ma-
ma zu amüsiren, und dann hoff ich
daß auch Sie nicht unterlaßen werden
die leidende Freundin hin und wieder
durch einige tröstende Zeilen zu erhei-
tern, doch bitt ich thun Sie es nur dann
wenn es nicht störend in Ihre Studien
eingreift, denn ich fühle daß ich Un-
recht gehabt Sie an ein Versäumniß
zu erinnern, Ihr Zeit iststruket muß ja von
viel wichtigerem in Anspruch genommen
werden, daß weiß ich – und doch bin
ich so egoistisch gewesen nur an mich
zu dencken. stattstruket Sein Sie daher über mei-
ne zu großen Forderungen nicht böse
ich bin Ihnen doch so von Herzen danckbahr
für Jeden Ihrer lieben Briefe.
Sie meinen daß Ihr letzter Brief
so fluchtig geschrieben wäre – daß kann
ich durchaus nicht finden, er übertrifft
doch immer an Correctheit die Unsrigen.
Überhaupt ist an Ihren Briefen nie
was auszusetzen und wundert es
mich daß Sie schon zu wiederholten
Malen diese Frage gethan die wir
wenigstens nicht beantworten können.
Eben kommt Fritz und da er mich
beim Schreiben trifft so bittet er mich
ihn zu entschuldigen daß er Ihren
Brief nicht beantwortet hat doch will
er es nächstens thun und läßt Sie vielmahls
grüßen. Maiko läuft beständig her
und hat während meiner Abwesenheit
diesen Bogen heruntergenommen und
ihr Pumerki auf der reinen Seite hin-
gezeichnet, es soll wohl der Gruß sein
den Sie ihrem Oncel überschickt.
Nicolay war in großer bruderie mit
seinem Briefe und fragte mich ob er ihn
abschicken sollte wozu ich ihm rieth
denn es freute mich daß er Ihnen
endlich schrieb. Der Wille war gut und
sind Sie wohl deshalb nachsichtig.
Sein Sie froh und heiter, beunruhigen Sie
Sie sich nicht meinetwegen, und schonen
Sie Ihre eigene Gesundheit. Mit diesem
aufrichtigen Wunsch schlißt für heute Ihre
treue Freundin Lilli.
Die wärmsten Grüße den lieben Ihrigen.
Den 21 februari 1860.
Dyre vän!
Ert senaste brev var en kär överraskning för mig då jag inte kunde hoppas att så snart få ett till då Ni skrivit för inte alltför länge sedan. Brevet var mig dubbelt så kärt efter att jag läst innehållet. Er uppriktiga försäkran om att mina brev är kära för Er gladde mig mycket och det uppmuntrar mig att lika ivrigt fortsätta med denna kära sysselsättning. Som jag redan skrivit många gånger så känner jag ett behov av att meddela mig till en väns själ. Och då jag är lyckligt lottad och har Er som denna vän, och Ni har alltid visat Er vara denna vän, tar jag nu denna väns deltagande i anspråk för att meddela mina besvär och mina sorger som jag för ögonblicket känner starkare än någonsin tidigare – jag är så nedslagen – så modfälld – och jag kämpar med tårarna som oupphörligt vill bryta fram. Anledningen är som vanligt han – och den naturliga följden – ett recidiv av min gamla sjukdom visade sig igår. Sistnämnda kan jag stå ut med då jag är van vid kroppsliga smärtor – men det andra – är ett kval som aldrig lämnar mig och som överskrider alla kroppsliga lidanden – den dystra vissheten – att det inte kan väntas någon förbättring men en försämring – denna visshet slår rötter. Om ingen vädjan – inga förmaningar, inte ens hotelser leder till en förändring – vad finns kvar då, förutom att se framtiden i det dystraste ljuset. Jag förhindrar varje tillfälle för honom att nära sin passion, så mycket som möjligt, men det hjälper inte – om han inte lyckas här så tar han tillflykten någon annanstans och det gör mig ännu mer nedstämd då det vanligtvis är hans egna underlydande som glatt tar tillfället i akt (oavsett med vilka medel) för att insmickra sig hos sin herre. Kanske är de stackars människorna också oskyldiga. De kan ju inte lämna återbud när herren kräver. – Kanske är jag också så upprörd eftersom jag inte längre är van vid denna sorgsna åsyn efter de två senaste månaderna. En åsyn som jag måste bli van vid igen men det blir svårt särskilt sedan jag fått reda på stackars madam Sopetoffs lidande. Hennes öde liknar mitt med den skillnaden att hennes olycksöde redan nått höjdpunkten medan jag ännu väntar på den. Med hennes man började det också med litet och nu har det gått så långt att hon är tvungen att ta tillflykt till domstolen. Denna tanke att jag till slut också måste ta detta steg gnager konstant. Jag menar inte skilsmässa, utan att man måste sätta honom under förmyndarskap om ingenting har någon verkan längre. Inte för min skull men för barnens skull kommer jag vara tvungen till det till slut. Det vore nog hemskt att också uppleva denna skam. –
Torsdagen den 23.
Då jag läste dessa upprörda rader idag ville jag förstöra dem eftersom jag vet att Ni blir bedrövad över detta. Men då skulle Ni ju ha varit utan brev och det skulle kanske ha oroat Er ännu mer. Hellre skriver jag alltså om den dystra sanningen. Annars skulle jag inte veta hur jag skall fylla brevet. Mitt liv är så fattigt på glada händelser – vilket Ni ju har sett. Då var jag ännu så glad över att finna tröst och skydd hos Er. Men också nu är Ni min tillflykt och Era kära brev min enda tröst. Breven är också ljuspunkterna i min dystra tillvaro och den dag i veckan då det förs ett brev från min vän till mig – det är en högtidsdag för mig. – Och nu vill jag besvara Ert brev: Ni tvekar om Ni skall skriva till mig när Ni är förstämd. Åh, det behöver Ni inte göra. Skriv alltid när känslan driver Er till det. Ni märker ju – jag undviker inte att meddela Er mina dystra hemligheter för att lätta mitt hjärta. Unna mig därför också glädjen av att ha kunnat förhjälpa Er till en lättnad genom sådana hjärteutgjutelser. Och eftersom Ni accepterar mig som läkare nu – så respekterar Ni också läkarens order som består i ”att bekämpa recidiven, och att vara ärlig och öppenhjärtig när det gäller tankar och hur Ni handlat och vandlat. Allt efter bästa förmåga”. Ni tycker kanske att dosen är för stark, men jag har tillfogat ”efter bästa förmåga”. – De ”mest underbara verserna” bevisar nog att Ni, min vän, ännu inte har tillfrisknat fastän Ni verkar vara övertygad av motsatsen. Jag tror dock att jag denna gång känner Er bättre än Ni känner er själv – men jag skulle bli hjärtligt glad om jag skulle missta mig, och inte Ni. Ni frågar mig varifrån Mathilde Ahrenberg fick veta att Ni blivit allvarlig? Detta kan jag inte svara på eftersom jag inte har frågat henne. Vårt samtal var bara kort men hennes fråga verkade syfta på Ert uppehåll i Helsingfors.
Jag tror att jag beklagar mer än Ni att Ni inte får plats för den erbjudna flygeln i Ert rum. Då och då skulle det ha varit en angenäm förströelse för Er och det skulle ha jagat bort den dystra stämningen, precis som fallet var i Karhusuo ibland. Jag spelar nu hellre på min flygel sedan tonen blivit så full och fin genom glasfötterna. Pockus tog sin första pianotimme i lördags och han verkar gripa an saken med iver. Vi lät hämta honom och Eneberg i söndags då vi var hemma. Men min svärmor for till kyrkan. Nu har jag umgåtts med Eneberg i två dagar och jag kan bara upprepa att jag är mycket nöjd över att han inte bor hos oss. Jag har egentligen ingenting att anmärka, jag tror åtminstone att han som lärare gör sin plikt då Pockus inte försummar sina läxor. Men han är ingen uppfostrare. Han kan inte köpa sin elevs kärlek, och Pockus bekände för mig i största förtroende att han skall vara mycket häftig. Jag förklarade för Pockus att han kan slippa det genom uppmärksamhet och flit. Och att han borde vänja sig vid det i tid då man sällan hittar en sådan tålmodig lärare som vår käre Mechelin. – Beträffande vår bekantskap – den står ännu på samma punkt. Jag kan inte föra en ledig konversation med honom då han är så stel fastän han i andra avseenden inte verkar generas. Därför är vi ännu helt främmande för varandra och det kommer väl också att förbli så, men det har ingen betydelse då han ju inte bor hos oss. Jag önskade bara att Pockus skulle börja tycka om honom. Vad min svärmor tycker om honom nu och om hon är nöjd kan jag inte säga då jag inte sett henne på tre veckor.
Fredag morgon, den 24 –
Igår kväll avslutade jag inte mitt brev eftersom jag gick och lade mig tidigare – jag ville undvika honom. Jag anade nämligen att hans uteblivande inte var utan orsak – vilket också bevisades. Han var hos Maniska på brandförsäkringens kontor och kom därifrån först kl. 12, men jag såg honom inte då han sov i sitt rum. Nu är han upptagen med att renskriva pappren. Gud give att han förblir nykter idag. Hans utsvävningar har drabbat mig så mycket att jag känner mig rätt sjuk och jag befarar att jag måste inta sängen igen. Mitt rygg tar väldigt sjukt och mitt utslag blir större för varje dag, särskilt på högra handen och därför måste jag också skriva detta brev i flera etapper. Jag vore mycket ledsen om jag skulle bli berövad också denna glädje, glädjen att skriva till Er. Men vad hjälper klagandet. Hellre att tålmodigt foga sig. Om ett brev uteblir framöver så var inte oroad min vän. Ni vet ju att ingen fara är förbunden med denna sjukdom. Det är bara uthållighet som behövs, och den har jag. Jag har nu en massa böcker och tidningar och följaktligen en bra förströelse, och Maiko försöker ju också roa sin Mamma. Och jag hoppas att Ni inte underlåter att då och då muntra upp den lidande väninnan med några tröstande rader. Men jag ber att Ni bara gör det när det inte störande ingriper i Era studier. Jag känner att det inte var rätt att påminna Er om en försummelse. Er tid måste ju tas i anspråk av mycket viktigare saker, och det vet jag – och ändå har jag varit så egoistisk och bara tänkt på mig. Var därför inte förargad över mina för höga krav. Jag är hjärtligt tacksam över varenda ett av Era brev.
Ni tycker att Ert senaste brev var hastigt skrivet – jag håller inte med om det. I korrekthet överträffar brevet alla de våra. Överlag finns det aldrig någonting att anmärka på Era brev och det förvånar mig att Ni återigen ställer denna fråga som vi inte alls kan svara på. Fritz har just kommit och eftersom han möter mig medan jag skriver ber han att jag skriver att han ber om ursäkt för att han inte svarat på Ert brev. Men han vill snart göra det och låter hälsa. Maiko springer ständigt hit och under min frånvaro har hon tagit ner detta ark och ritat sitt bomärke på den rena sidan. Det skall väl vara en hälsningar som hon översänder till sin onkel. Nikolai var i stort bryderi över sitt brev och frågade mig om han skulle avsända det. Jag rådde honom därtill då det gladde mig att han äntligen skriver till Er. Viljan var god och därför har Ni säkert överseende.
Var glad och munter, och oroa Er inte för min skull, och skona Er egen hälsa. Med denna uppriktiga önskan slutar för idag Er
trogna väninna Lilly.
De varmaste hälsningarna till Era nära och kära.