22.11.1859 LM–Torsten Costiander
Finsk text
Rakas Torsten!
Sain juuri Sinun ja Adun kirjeet. Olen iloinen että Adulla sujuu hyvin ja että saan kohta halata kunnon kelpo lyseolaista.
Tämä on viimeinen ilta, jonka vietän Karhusuolla. Huomenaamulla menen kaupunkiin ja sieltä illalla eteenpäin. Sunnuntaina nautin meikäläisten kanssa illallista, maanantaina 28. päivä ajattelin taas lähteä matkaan, mikäli ei mitään odottamatonta satu. Joten tiistaina tai keskiviikkona Helsingissä Sinun luonasi, teidän kaikkien luona, itsekseni.
Mutta ”ero tekee kipeää”. Ja täällä paitsi poislähtijälle myös nähtävästi muutamille tänne jääville. Se on lohdullista. Elämän onni on tulla rakastetuksi tai ainakin pidetyksi. Oppilaani ja hänen äitinsä ovat itkeneet, itkeneet paljon. Heidän kyyneleensä virtasivat eilen kilvan shamppanjan kanssa jäähyväispäivällisillä Saarelassa.
Kerron sitten tarkemmin suullisesti. Nyt vielä yksi juttu: älä odota, huolimatta kaikesta mitä olet tänä vuonna kuullut minulta itseltäni tai muilta, näkeväsi vastaisuudessa minussa mitään riutuvaa amorosoa
rakastunutta miestä. Ensiksikään en ole riutuvaa tyyppiä, toiseksi olen tervehtynyt, parantunut, viilennyt. Romaanini on nyt lähestulkoon muisto vain päässäni. Muistonkin siitä haluan hukuttaa Lethen virtaan.
Sanomattoman surullinen on se tunne, joka meidät valtaa, kun joudumme katkaisemaan siteemme ja ihmissuhteemme, joista on jo tullut meille rakkaita. Kun elämä pakottaa meidät eroamaan ihmisistä, joille olemme omistautuneet täysin, ja jotka tuntevat meidät läpikotaisin.
Elämä onmuuten yksi suuri valtatie, jolla riennetään toistensa ohi, tervehditään nopeasti ja ehkä hymyillään – mutta vieraina ja kylmästi. Harvoin, harvoin tullaan niin tutuiksi, että luotetaan toisiinsa täysin. Tämä tuli minun osakseni vuonna 1859. Oleskeluni Karhusuolla pysyy siksi yhtenä elämäni valopilkuista, niin huolten täyttämää kuin se myös oli.
Voi hyvin. Kohta näet
uskollisen Leosi.
Tiistai 22. marraskuuta 1859
Et maininnut kirjeessäsi mitään matkalaukuistani; kai ne ovat tulleet onnellisesti perille?
Original (transkription)
|1|
Lieber Torsten!
Deinen und Adus Briefe neulich
erhalten. Es freut michtillagt daß es Adu wohl
ergeht, daß ich bald in ihm einen bra-
ven, tüchtigen Lyceisten umarme.
Es ist dies der letzte Abend den
ich in Karhusuo zubringe. Morgen
früh geht’s zur Stadt und davon den
Abend weiter. Sonntag nehme ich
mit den Unsrigen das Abendmahl, Mon-
tag d. 28 denke ich weiter zu reisen,
– wenn nichts Unvermuthetes eintrifft.
Also Dienstag oder Mittwoch in HforsHelsingfors,
bei Dir, bei Euch Allen, bei mir
selbst.
Aber ”Scheiden thut weh”. Und hier
nicht nur dem Abreisenden, sondern
|2|
wie es scheint auch Manchen der Blei-
benden. Das ist ein Trost. Geliebt
oder wenigstens goutirt zu werden
ist das Glück im Leben. Mein Schüler
und seine Mutter haben geweint, viel
geweint. Ihre Thränen flossen um
die Wette mit dem Chmpgn.Champagne gestern
beim Abschiedsmittag in Saarela.
Erzählen werde ich mündlich. – Nur eins
noch jetzt: Erwarte nicht, trotz Allem
was Du in diesem Jahre von mir selbst
oder Andern gehört, in mir künftighin
einen schmachtenden Amoroso zu sehn.
Erstens bin ich nicht von schmachtender
Natur, zweitens bin ich geheilt, ku-
rirt, abgekühlt. Mein Roman steckt
jetzt beinahe nur als Erinnerung mehr
im Kopfe. Auch die Erinnerung daran
will ich tränken in Lethes Strom.
Es ist ein unsäglich trauriges Gefühl
was uns beherrscht, wenn wir Bande
|3|
und Verhältniße brechen müßen, die
uns schon lieb geworden, wenn wir fürs
Leben uns trennen müssen von Personen
denen wir uns ganz hingegeben, die uns
ganz kennen. Das Leben ist sonst eine
grosse Heerstraße wo man sich vorbei-
rennt, flüchtig begrüßt und vielleicht
zulächelt, – aber fremd und kalt. Selten,
selten wird man so ganz bekannt, ganz
mit einander vertraut. Dies ist mir
1859 zu Theil geworden. Mein Aufent-
halt in Karhusuo bleibt drum einer
der Lichtpunkte meines Lebens, so sorgen-
schwer er auch gewesen.
Lebewohl! Bald siehst Du
Deinen treuen
Leo.
Dienstag d. 22ten Nov. 59.
|4|
Wegen meiner Koffer schriebst Du nichts,
die sind doch glücklich angekommen?
Käre Torsten!
Ditt och Adus brev har jag nyligen fått. Det gläder mig att Adu har det bra och att jag snart kan krama om en snäll och flitig lyceist.
Det är sista kvällen som jag tillbringar i Karhusuo. I morgon bitti åker jag till staden och på kvällen åker jag vidare därifrån. På söndag kommer jag att äta middag med de våra. Måndagen den 28 tänker jag resa vidare, – om inget oväntat inträffar. På tisdag eller onsdag är jag alltså hos Dig, hos Er alla, hos mig själv i Helsingfors.
Men ”Scheiden tut weh” – att skiljas gör ont. Och så känns det här inte enbart för den som avreser, utan som det verkar också för vissa av de som stannar. Det är en tröst. Att bli älskad eller åtminstone att bli gouterad är livets lycka. Min elev och hans mor har gråtit, gråtit mycket. Deras tårar flöt lika mycket som champagnen på avskedsmiddagen i Saarela igår.
Jag berättar muntligen. – Bara en sak ännu: Att framöver se mig som en suktande amoroso. Det behöver Du inte förvänta dig, trots allt som du har hört av mig och andra under det gångna året. För det första är jag inte suktande av mig, för det andra är jag botad, kurerad, avkylad. Min kärlekshistoria är nästan ett minne blott, uteslutande i huvudet. Också detta minne vill jag dränka i Lethes flod.
Det är en väldigt sorgsen känsla som härskar över oss när vi måste bryta band och förhållanden, som redan har blivit oss kära. När vi för alltid måste skiljas från människor som vi har anförtrott oss åt, som känner oss. Annars är livet en stor härväg där man springer förbi varandra, hälsar flyktigt, kanske ler mot någon, – men främmande och kallt. Sällan, sällan blir man fullständigt bekant, förtrogen med varandra. Detta kom mig till del år 1859. Min vistelse i Karhusuo är därför en ljuspunkt i mitt liv, oavsett hur sorgtyngd den har varit.
Lev väl! Snart ser Du
Din trogne Leo.
Tisdagen den 22 november 1859.
Du skrev ingenting beträffande mina koffertar, de har väl äntligen anlänt?