Jumalanpalveluksesta
(ote matkapäiväkirjasta)
Saavuin nimeltä mainitsemattomaan pitäjään sunnuntaipäivänä. Parhaimpiinsa pukeutuneet ihmiset kulkivat jalan ja vaunuilla kirkkoon ja liityin heidän joukkoonsa. Kun olin kerran viettänyt pidemmän aikaa maantiellä maallisten askareiden parissa, ajattelin, että voisi olla mukavaa saada uppoutua suurimpien iäisyyskysymysten pohdintoihin ja tuudittautua hartauteen urkujen ja kirkkolaulun pauhun tahdissa – siis juuri sopiva asenne kirkkoon menolle. Menin sisään ja huomasin pian, etten tulisi löytämään sitä, mitä olin etsimässä: kirkon sisäilma oli tunkkainen, sen kapeat penkit vastikään maalattuja ja lukkarin lauluääni venytetty, livertävä ja epävireinen. Ainoastaan muutama paikallaolijoista yhtyi hänen lauluunsa ja hekin vain hyvin ad libitum, vapaamuotoisesti. Kaiken kukkuraksi kirkossa ei ollut edes urkuja. Kaikki edellä mainittu häiritsi hartaushetkeäni ja muistutti siitä, että keskellä herran huonettakin sitä ollaan ”maallisessa kurjuudessa”. Seuraavaksi alttarille nousi hienoon messukaapuun pynttäytynyt pappi ja aloitti yksinkertaisen, joskin jokseenkin teatraalisen alttaripalveluksen. Hänenkin lauluäänensä sai sävelkorvan soimaan. Kuoron säestämän resitatiivin viimein päätyttyä alkoi saarna. Nuori, vastikään teologisen loppukokeen suorittanut ”sielunhoitaja” nousi saarnastuoliin. Seuraavaksi sai yrittää pysyä tämän oppineen teologin kintereillä hänen syöksyessään opinkappaleiden ylevimmästä ylevyydestä syvimpiin syövereihin ja mitä abstrakteimpiin abstrahointeihin tai kuulla hänen mitä tummanpuhuvinta kuvaustaan siitä karmivasta synnillisyydestä, johon ihmiskunta oli kuin mutalammikkoon vajonnut… Voi seurakuntaparkaa! Kyseinen saarna on todennäköisesti suurimmalle osalle sen jäsenistä ainoa viikon aikana tarjolla oleva sielunruoka, josta heidän toivoisi saavan lohtua kärsimyksiinsä, viisaita elämänohjeita ja pilkahduksia Jumalan valosta tietämättömyyden sumuverhoonsa. Mitä heille sen sijaan tarjotaan? Niin dogmaattista, abstraktia ja siten tavalliselle kansalle käsittämätöntä jumaloppia, kuin saarnastuolin nuori sankari vaan pystyy keksimään, tai vanhemman papin tapauksessa vaihteeksi enimmäkseen pilkkua viilaavaa raamatuntulkintaa? Mutta onko saarnaajilla ihmistuntemusta ja ymmärrystä ihmiselämän epävarmuutta kohtaan? Ovatko he todellisia opettajia, aitoja sielunhoitajia, jotka valistavat ihmisiä uskonnon, todellisen viisauden sanomalla? Pahoin pelkään, että niin tekevät ovat vähemmistössä. Kunpa useammat seuraisivat heidän esimerkkiään ja näkisivät vaivaa sen eteen, että evankelinen hyvän sanoman elementti painaisi vanhan testamentin ja skolastiikan jäykkyyttä enemmän. Mikäli saarnaa elävöittää rakastavalla ja humaanilla hengellä, valloittaa sillä ihmisten sydämet. Sanoman perille menosta ei tarvita sanallista todistusta, kun siitä kertovat kuulijoiden silmissä kimaltavat kyyneleet. Kirkkoon kokoontunutta yleisöä kiitollisempaa ei silloin löydä.
Palaan kertomukseeni. Olin saarnan loputtua jo rättiväsynyt ja alakuloinen synkkien mielikuvien kanssa painimisesta. Kiiruhdin ulos Jumalan luomakuntaan, jossa aurinko paistoi niin ihanasti ja jossa linnut lauloivat ja kukat tuoksuivat. Tuntui melkein siltä, kuin olisin noussut kuolleista uuteen elämään. Piristyin: nyt voisin pitää oman jumalanpalvelukseni, kun pitopaikkana olisi temppeleistä kaikkein pyhin, Jumalan itsensä luoma luonto. Luonnossa kaikki ylistävät Jumalaa: linnut laulullaan, kukat kauneudellaan ja ihmiset siveydellään, ahkeruudellaan, rakkaudellaan ja nöyryydellään.
Heittäydyin alas kirkon lähistöllä sijaitsevalle kauniille ruohomatolle solisevan puron viereen ja uppouduin pohdiskelemaan jumalanpalvelusta. Kuvittelin mielessäni sen ajan, jolloin apostolit kylvivät uskon siemeniä pakanoiden keskuuteen ja jolloin ensimmäiset kristilliset seurakunnat perustettiin. Miten suuresti ovatkin muuttuneet kristillistä uskoa tunnustavat ja kristilliset jumalanpalvelusmenot muutamassa vuosisadassa! Kristikunta oli alkujaan vaatimaton joukko uskonnollisia pakolaisia ja sittemmin mahtipontinen voimatekijä, ja tämä muutos taisikin tapahtua varsin luontevasti. Lahoavat pakanalliset temppelit purettiin, eikä uusi yhteinen uskonto, siis Rooman valtakunnan valtionuskonto, enää voinut näyttäytyä ihmisten silmissä nuhruisena ja rahvaanomaisena. Suinkaan kaikki eivät kääntyneet kristityiksi siksi, että tulivat uskoon, ja kirkon oli tästä syystä tehtävä vaikutus ulkoisella olemuksellaan saadakseen otteen myös siitä suuresta joukosta, jota nykyaikana pidettäisiin lähinnä materialisteina ja indifferentisteinä. Kreikkalaiset ja italialaiset rakastivat taiteellisuutta, joten se valjastettiin mukaan jumalanpalveluksiin. Kauneuden ymmärrettiin itsessään valloittavan ihmisten sydämet ja kirkossa se takuuvarmasti kohottaisi ihmisten mielialoja ja elävöittäisi heidät hartauteen ja vastaanottavaisemmiksi uskonnon sanomalle. Moiset vaikutuskeinot johtavat kuitenkin väärinkäytöksiin ja niin on käynyt myös kirkon tapauksessa. Kulkueet, eleganssi ja mahtipontisuus nousivat pian katolisissa jumalanpalveluksissa päärooleihin itse opin jäädessä taka-alalle mystifioitavaksi ja vääristeltäväksi. Sitten tulivatkin Luther ja Calvin kristinuskon iäisten totuuksien sytyttäminä ja tyhjänpäiväiseen prameiluun ja loismaiseen hierarkiaan vihastuneina ja oppi puhdistettiin. Opin kuulijoihin istuttamisen nouseminen uskonpuhdistuksen myötä jumalanpalveluksen päätarkoitukseksi on sekin kuitenkin synnyttänyt tarpeen uudistukselle. Niin tässä kysymyksessä kuin itse oppiin liittyen on protestanttien keskuudessa hajontaa. Järjen miehenä tunnetun Calvinin johdolla jumalanpalvelus pelkistettiin äärimmilleen ja riisuttiin käytännössä kaikesta seremoniallisuudesta. Luther, joka oli myös tunteen mies ja harrasti runoutta ja musiikkia, arvosti suuresti taidetta ja salli niin alttaritaulut kuin kirkkomusiikin. Reformoidun ja luterilaisen jumalanpalveluksen eroavaisuudet juontuvat siis selvästi edellä mainittujen miesten erilaisista persoonallisuuksista. Oppineet sen ratkaiskoot, mutta kenties Calvin oli toimissaan johdonmukaisempi: taiteen vaikutushan välittyy ihmisen aistien välityksellä, ja aistillisuutta vastaan on teologian oppien mukaan taisteltava. Toisaalta saattoi olla viisaampaa, järkevämpää yrittää sovittaa ihmisen henkiset ja aistilliset ulottuvuudet yhteen, jotta ne olisivat keskenään harmonisessa tasapainossa repivän vastakkainasettelun sijaan – kuten luterilaisessa jumalanpalveluksessa juuri tehdään. Tavoitteen saavuttamiseksi on kuitenkin pidettävä huolta hyödynnettävän taiteen laadusta. Jos ihmisen sävelkorvaan särähtää surkea kirkkomusiikki, häntä taatusti ärsyttää, vaikka hän olisi kuinka hurskas. Tätä ei missään nimessä voida pitää hartautta edistävänä asianlaitana. Aika, jona kaikkien kirkollisiin tarkoituksiin tehtävien maalausten oli erottautuakseen maallisen maalaustaiteen ylellisyydestä oltava karmaisevan rumia, on onneksi ohi. Esteetikon ei enää tarvitse pelätä kirkonkirousta.
Johtopäätöksenä on siis, että vaikka luterilaisen jumalanpalveluksen päätarkoituksena on saarna ja oppi, olisi silti myös huolehdittava musiikin, runouden, maalaustaiteen ja arkkitehtuurinkin esteettisyydestä. Niiden on oltava yksinkertaisuudessaankin kauniita, kun taiteen kyky innoittaa hartauteen kerran tunnustetaan ja sitä jopa hyödynnetään.
Lopetettuani pohdintani läksin takaisin kirkkomäelle, joka tarjosi tällä kertaa varsin maalauksellisen näkymän, vaikka olikin täynnä kirkosta palaavia ihmisiä. Soluttauduin väenpaljouteen havainnoidakseni. Huomasin joidenkin ihmisten näyttävän alakuloisilta ja murtuneilta, joskin enemmistö jutteli niitä näitä, haukotteli tai hoiteli muita asioitaan.
Om Gudstjenst.
(Ur en resedagbokoriginal: resedagdok.)
Då jag anlände till S... socken var det söndag. Menniskorna vandrade eller åkte i granna högtidskläder till kyrkan. Jag slöt mig till dem. Sedan jag tillbragt en längre tid på landsvägen, eller bland praktiska bestyr, tyckte jag att det nu kunde vara ljuft att få försänka själen i betraktelser öfver de eviga, högsta sanningarne och vagga den i andakt vid orgelns och kyrkosångens brusande toner. Det fattades mig således ej den rätta sinnesstämningen för att besöka kyrkan. Jag gick in. Men snart insåg jag, att jag ej skulle finna hvad jag sökte. Den qvafva luften i kyrkan, de smala, nyss målade bänkarne, klockarens uttöjda, drillande, falska sång, i hvilken blott få af de närvarande, och äfven dessa mycket ad libitum, deltogo, hvartill kommer att det ej fanns någon orgel – allt detta bidrog att störa min andakt: det påminte lifligt om att man äfven i detta heliga rum befann sig midt ibland ”denna verldens uselhet”. Kom så presten, utstyrd i en grann messkåpa, fram till altaret och begynte den visserligen enkla, men dock något theatraliska altartjensten. Också hans sång var af det der slaget som kommer en musikalisk menniska att darra af otålighet. Sedan recitativet med kör ändtligen var slutadt börjades predikan. En ung ”själasörjare” som nyligen tagit sin theologiska dimissions-examen, besteg predikstolen. Nu gällde det att kunna följa den lärda theologen till dogmernas högsta höjder, djupaste djup, abstraktaste abstraktioner, eller höra honom i de svartaste färger skildra den gräsliga syndfullhet, i hvilken, liksom i en gyttjig pöl, menniskoslägtet vore försänkt .... Den stackars församlingen! För kanske större delen af dess medlemmar är predikan den enda andliga spis de under hela veckan ha tillgång till. Af den hoppas de finna hugsvalelse och tröst i sina lidanden, visa lefnadsreglor, solglimtar af Guds ljus i sin andes töcken. Och hvad bjuder man dem? Theologi, så dogmatisk och abstrakt, och till följe deraf för massan obegriplig, den unge hjelten möjligen kan åstadkomma, eller då det är en äldre prest, till variation bibelförklaring, vanligen stricte efter bokstafven. Men gripa väl predikanterna med menniskokännedom och värma in i det menskliga lifvets skiftande förhållanden, belysande dem med religionens, med den sanna vishetens ljus och blifvande derigenom verkliga lärare, sanna själasörjare? Jag fruktar att de som göra det tillhöra minoriteten. Måtte dock flera följa deras exempel och vinlägga sig om att låta det evangeliska elementet få öfvervigt öfver det gammal-testamentliga och det skolastiskt tillskrufvade. Lifvas predikan af en kärleksfull och human anda, så går den från hjerta till hjerta, och tåren som glänser i åhörarens öga säger tyst att den nått sitt mål. Och det ges ej något tacksammare auditorium än det som är församladt i kyrkan.
Jag återgår till min berättelse. Vid predikans slut var min ande redan helt trött och förstämd af gymnastiken med dunkla dimbilder. Jag skyndade ut, ut i Guds fria natur, der solen lyste så herrligt, der fåglarne sjöngo och blommorna doftade. Det var nästan som om jag kommit|78| från grafven till lifvet. Mitt hjerta värmdes åter upp – nu kunde jag fira min gudstjenst, då det skedde i det högsta, i det heligaste tempel, naturens, som Gud sjelf har upprest och invigt, och der allt prisar honom och förkunnar hans lof, fåglarne med sin sång, blommorna med sin fägring, menniskorna med en ädel lefnadsvandel, arbetsamhet, kärlek, förnöjsamhet.
Jag slog mig ned på en vacker gräsmatta invid en sorlande bäck, ej långt från kyrkan, och öfverlemnade mig åt meditationer. Dessa hade till föremål gudstjensten. Min fantasi flyttade mig tillbaka till den tid, då apostlarne utsådde religionens frön bland hedningarne, då de första kristna församlingarne bildade sig. Hvilken skillnad mellan kristendomens bekännare och den kristna gudstjensten då och några sekel senare! Då var kristendomen en anspråkslös, andelig asyl – senare en prunkande statsmakt. Men den försiggick visserligen ganska naturligt, denna förändring. De murknade hedniska templen kullstörtades; den religion som nu skulle blifva allas, d. ä.det är införas i det romerska kejsaredömet, huru skulle den mera få uppträda i torftig, fattig skepnad? Och icke alla som blefvo kristna leddes dertill af sin öfvertygelse. Kyrkan måste derföre imponera genom yttre ståt, för att vid sig fängsla äfven den stora massan af sådana, som man nu för tiden skulle kalla materialister och indifferentister. Greker och italienare voro konstälskande nationer. Man tog derföre konsten till hjelp vid gudstjensten. Man visste att skön konst redan i och för sig anslår de ädlare strängarne i menniskans bröst. Använd i kyrkan, skulle den ovilkorligen utöfva ett upplyftande intryck på församlingen, lifva till andakt, stämma sinnet känsligare och emottagligare för religionens röst. Men bruk urartar lätt till missbruk – så äfven här. Processioner, elegans och pomp och ståt blefvo snart hufvudingredienserna vid den katholska gudstjensten, läran trädde i bakgrunden eller mystifierades och förvrängdes. Kommo så Luther och Calvin, eldade af kärlek till kristendomens eviga sanningar och af harm öfver den ihåliga ståten och den på vantron ockrande hierarkin. Läran renades. Och emedan gudstjenstens hufvudtendens nu blef att inprägla läran hos åhörarne, måste äfven den (gudstjensten) reformeras. Här företer sig nu, likasom i sjelfva läran, en skiljaktighet inom protestantismen. Calvin, denne förståndets, tänkandets man, inrättade gudstjensten i yttersta enkelhet, så godt som utan alla ceremonier. Luther, som också var en känslans man, sjelf skald och musikidkare, värderade konsten högt och fördömde derföre hvarken altartaflor eller kyrkomusik. Skillnaden mellan den reformerta och den lutherska gudstjensten har tydligen sin grund i dessa båda mäns personligheter. Kanske, detta må de lärde afgöra, handlade Calvin konseqventare: konsten passerar ju, för att inverka på själen, ett medium, menniskans sinnliga natur, hvilken enligt theologins läror bör bekämpas, undertryckas. Kanske var det å andra sidan visare, rationelare, att söka försona den andliga och den sinnliga naturen hos menniskan, söka bringa dem i harmonisk jemnvigt, heldre än att låta dem upprifva hvarandra i olycksbringande dualism. En analogi med denna sats erbjuder den lutherska gudstjensten. Men för att, hvad deri åsyftas, verkligen måtte uppnås, bör ock, hvad man använder af konsten, verkligen vara konst. På en musikalisk menniska, hon må vara än så from, måste en eländig kyrkomusik göra ett förargligt intryck – och förargelsen är ingalunda en ingrediens i andakten. Den tid är lyckligtvis förbi, då man ansåg att alla målningar för kyrkligt ändamål borde, för att icke verka såsom den verldsliga målarekonstens yppiga skapelser, vara vederstyggligt fula. Den estetiska känslan behöfver ej mera frukta för exkommunikation.
Slutsats: Ehuru hufvudsaken i vår lutherska gudstjenst är predikan, läran, så bör man dock, när en gång konstens makt att höja andakten erkännes och användes, äfven sörja för att musiken, poesin, måleriet, man kunde tillägga arkitekturen, dervid framträda i estetisk, om ock än så enkel, skepnad.– – – – – – – – – –
När jag slutat dessa meditationer, begaf jag mig åter till kyrkbacken, som nu erbjöd en ganska pittoresk anblick, öfversållad som den var af folket som kommit från kyrkan. Jag blandade mig i hopen för att göra observationer. Jag fann att några sågo ganska nedslagna och förkrossade ut, men flertalet pratade, glammade, gäspade eller uppgjorde affärer.