15.12.1862 Frans af Björksten–LM

Kiitos kirjeestäsi, kiitos että soit kaukomaiden turistille ystävällisen ajatuksen, kun loit katseen ympärillesi Bodomin kirjastohuoneessa. Kuinka mielelläni olisinkaan siellä kuten menneinä aikoina, tyhjentäisin mukavat totilasilliset sinun ja Carlin kanssa, ja seuraisin teitä vaelluksillanne mailla ja mannuilla. Kun en tätä voi tehdä, pistin kirjeen taskuuni, menin Louvreen, luin ja luin uudelleen kirjeesi. Vajosin mietteisiin menneistä ja kotimaa sekä vanhat ystävät olivat elävinä muistoissani, kun tuntien ajan vaelteltelin päättymättömissä näyttelysaleissa. Olin välinpitämätön niin vellovan ihmismeren, joka liikkui siellä, kuin kaikkia seiniä täyttävien maalauksien suhteen. Niin – on aivan suunnaton nautinto saada kirjeitä kotoa ja vanhoilta ystäviltä – mutta miten käyttäytyvät herrat veljeni? No – kuin turkkilaiset ja raakalaiset, sillä olemalla kuukausia hiljaa, tahtovat he viestiä täydellistä välinpitämättömyyttä minua ja kirjeitäni kohtaan.

Saamme siis viimein valtiopäivät ja mikään ei voi olla ilahduttavampaa kuin tieto siitä, että säädyt pian saavat osallistua maan hyvinvoinnista huolehtimiseen. Tuosta, joka tähän mennessä on ollut riippuvainen yksinomaan muutaman ylhäisyyden taidoista, mielistä, mieltymyksistä ja luonteista. On mahdotonta nähdä, että uudet humaanit aatteet olisivat voittoisia, mikäli myös vanhoilta kansanvihollisilta puuttuisivat omat esitaistelijat. Junkkeripuolueen olemassaolo on siis luonnollinen asia, mutta se ei ole haitaksi vaan terävöittää vaistot, elävöittää keskustelua, luo yleisen mielipiteen, selvittää ja tukevoittaa ajanmukaiset käsitteet, joista valtaosalla suomalaisilla on vasta alkeellinen ymmärrys. Ei. Inhimillinen kehitys kulkee rataansa järkkymättömien lakien mukaan, oman sisäisen luontonsa johdattamana. Ja minkä junkkeripuolue voi tuhota, se ei ole esiintynyt kansankunnan aatteissa tai tarpeissa. Pahempi on, jos ylivarovaisuus pääsee voitolle. Sillä, että avoimesti kertoo vakaumuksestaan, ujostelematta uskaltaa vaatia hallitukselta, mitä maan hyvinvointi vaatii, ruokkii ja ylläpitää tervettä oppositiota – se on Suomen tulevaisuuden perusta. Avoin kansankiihotus on illuusio, mutta ylivarovaisuus on hulluutta ja henkinen kuolema. Historia ei todellakaan tiedä kertoa kansasta, joka olisi kohottanut itsensä vapauteen ja sivistykseen pelkäämällä, varoen häiritsemästä Hallitsijan hyvää tuulta. Nyt olen eksymässä poliittiseen sokkeloon, ja minun onkin siksi korkea aika kiirehtiä poistumaan sieltä. Sitä ennen haluan kuitenkin mainita, että ”La Presse” on vaihtanut toimitusta. Palvelualtis Regnault on poistunut ja tilalle lehden toimitukseen on palannut nerokas Emile de Girardin. Epäilen hieman, että Regnault on aloittamassa Puolaan kallistuvan lehden. Tässä sopinee kertoa, että ”Le Siècle” on alkanut osoittaa suurta katkeruutta Venäjää kohtaan. Näinä päivinä olen lukenut puolalaisten kirjeenvaihtajien kirjoituksia. Ne julistavat, suureksi riemukseni, Venäjän hallituksen mustimmaksi yksinvallaksi ja alhaisuudeksi. Tällä on vissi painonsa, kun ottaa huomioon, ettei täällä kirjoiteta eikä paineta mitään ilman, että korkea-arvoisen henkilön salaisesta tahdosta ja ajattelutavasta otetaan tarkasti selvää. Lähetän sinulle ”Le Sièclen” viikkokatsauksesta leikatun pätkän, jossa myös Suomi mainitaan. Nyt omaan Pariisinkronikkaani, jonka toivon, että luet tunnetulla humaanilla suopeudellasi. Sillä sinun tulee tietää, että harmaa, kostea ilma on viskellyt näille lehdille kuumehoureisia seikkoja, ja että muutenkin olen sangen huonossa tilassa kirjeenvaihtoon. Kuitenkin! Menneen viikon suurin tapahtuma oli uuden bulevardin, Prince-Eugènen, vihkiminen käyttöön viime sunnuntaina. Jo varhain aamulla saattoi nähdä toinen toistaan koreampia osastoja kaikista Pariisiin sijoitetuista rykmenteistä marssivan kaduilla lippujen ja musiikin saattelemina. Bulevardit lainehtivat tiheistä ihmisjoukoista, jotka pariisilaisten vastaavissa tilanteissa ihailtavalla kärsivällisyydellä liikkuivat hitaasti kohti Place du Trônea, jossa varsinainen juhla oli. Se oli yksi näistä kamalista sunnuntaipäivistä, jolloin pariisilaisalhaiso liikehtii lapsineen päivineen, jolloin tulee olla varustettu tavattomalla kärsivällisyydellä ja ääridemokraattisella mielenlaadulla mennäkseen ulos katumatta. Jonkin aikaa on huhuttu, ettei uuden bulevardin vihkiminen tapahtuisi ilman poliittista katastrofia. Omnibussien katoilla kuiskittiin, että päivä ei mitenkään voisi sujua onnellisesti Keisarin kannalta. Mutta kun Keisari näyttäytyi kansan parissa, pommeja tai kranaatteja ei näkynyt. Sen sijaan pariisilaiset osoittivat innokkaalla hurraa-huudolla, että heidän Keisarinsa kuitenkin oli välttämätön Ranskalle, eikä heillä ole toista asettaa hänen sijaansa. Keisarinna oli kaunis kuin tähti kevättaivaalla ja ystävällinen palveluspoikani Duval, joka soppatykillään seisoi samassa rivissä kansalliskaartin kanssa, vakuutti että tällä oli huivi, jonka vertaista hän ei ollut koskaan nähnyt. Hän tervehti kansanjoukkoa lempeästi ja ystävällisesti kuin enkeli, mutta Napoléon ratsasti loisteliaan joukon kärjessä synkkänä. Seurueessa saattoi nähdä marsalkat Canrobert, Magnan ja Baraguey d’Hillières. Lisäksi siellä oli arabialaisia sheikkejä turbaaneissa ja purppuraisissa viitoissa. Puheita ja muistopuheita ei tietenkään puuttunut. Napoléon ymmärtää puheissaan sitoa yhteen työväen mieltymykset ja sympatiat Bonparten suvun perinteisiin sekä sekoittaa yhteen Keisarillisen perheen jäsenten ja kansan parista nousseiden kuuluisuuksien nimet.

Ranskan taideyhdistyksen uusi sali vihittiin eilen käyttöön musiikkimatinean myötä. Félicien Davidin ihana sävelmaalaus, Christoffer Columbus esitettiin. Säveltäjä itse johti orkesteria. Pariisin eturivin esiintyjät huolehtivat lausunnasta ja soololaulusta. Olin siellä, enkä milloinkaan tule unohtamaan niitä tunteja. Kuinka koskettavaa, kun Ferdinand ja Elwira laulavat hyvästinsä samalla kun mahtavat tykinlaukaukset merkitsevät lähtöä uusia maailmoja löytämään. Kuinka ihmeellisen ihanaa, kun valtameri pauhaa ja myrsky ulvoo rissoissa ja köysissä! Mitä taivaallisia sinfonioita, kuinka päihdyttävä onkaan Columbuksen aaria, villien kuoro ja intiaaniäidin elegia! Innostus oli yleistä, myrskyisät aplodit kaikuivat salissa ja pieni, kalpea, yksinkertainen mies – kuitenkin selvästi tottuneena menestykseen – kiitti hurmaantunutta kuulijakuntaansa surumielisellä hymyllä. Eräs Ranskan taiteen veteraaneista, Horace Vernet, makaa kuolinvuoteellaan. Napoléon on lähettänyt hänelle lohduksi kunnianlegioonan suurupseeriristin sekä imartelevan omakätisen kirjeen. Toivon sinulle hyvää joulua, lähetän terveisiä kaikille vanhoille ystäville, ja toivon, että pian muistat parilla rivillä