12.4.1866 A. W. Bolin–LM
Finsk text
Helsinki torstai 12. huhtikuuta 1866
Kirjeesi, vanha kunnon Leoni, toi minulle tavatonta iloa. Parhaat kiitokseni siitä, samoin kuin siitä että ystävällisesti hankit minulle ne kirjat. Hinnat ovat itse asiassa yllättävän edulliset, eikä minulla olisi totta puhuen ollut mitään sitä vastaan, jos olisit näissä hintaolosuhteissa halunnut hankkia minulle koko Aristoteleen sen ”universaalin” kirjakauppiaan kautta. Toistaiseksi minulla on jo ostetussa tavarassa enemmän kuin tarpeeksi, ja vielä jäljellä olevien osien (etenkin logiikan, psykologian ja politiikan) hankkimista voi toistaiseksi lykätä tuonnemmaksi. Minulla ei ole tällä haavaa aikaa käydä käsiksi Aristoteleeseen, sillä heti kun minulla on kädet vapaina, minun on käytävä käsiksi professorinopinnäytteeni valmistelemiseen. Siihen tarkoitukseen tulee olemaan tavattoman tervetullut hyväntahtoisten kättesi hankkima Leibnitz. Olen hartaasti odottanut tätä hänen Nouveaux essais -teoksensa ja Theodicéen ranskankielistä laitosta, koska minun on mahdotonta käyttää sen hegeliläisen Erdmannin toimittamaa laitosta tuntematta vastenmielisyyttä sen pöyristyttävistä virheellisyyksistä.
Tuskailen parhaillaan opettamisen parissa korviani myöten. Pidän tällä lukukaudella vielä 16 luentoa. Toukokuun keskivälin tienoilla ne ovat ohi. Parhaillaan olen Kantin kimpussa. Ensi viikolla ovat vuorossa Fichte ja Hegel, somassa pienessä seurassa muiden taantumuksellisten kanssa. Fichte on taantumuksellinen vasten tahtoaan, kuten Ranskan tasavalta, jonka hallinto herättää neuvottomuudessaan henkiin kaikkein traditionaalisimman yksinvaltiuden ja heittää siten yli laidan kaikki vallankumouksen ansiot. Hegel on tietoisen taantumuksellinen, epärehellinen kiistäjä; toki suotakoon se hänelle, koska hän on johtohahmona aikakaudella, jolla on kirotun vaikea tehtävä ratkaistavanaan. Suurenmoisimmat hahmot, joiden kanssa olen ollut tekemisissä, ovat Machiavelli ja Rousseau. Kummallakin nerokkaat aivot, jotka on aivan tunnottomasti ymmärretty väärin. Voinkin ylpeillä sillä, että olen näyttänyt heidät oikeassa ja uudessa valossa. Kummankin kohdalla olen polemisoinut perinnettä. Hegelin jälkeen käsittelen W. von Humboldtia ja Stuart Milliä. Sitten käyn läpi koko suoritukseni tulokset summaavassa katsauksessa. Toivon voivani lopuksi esittää joitakin omia näkemyksiäni: se tulee käsittämään vain olemattoman pienen osuuden, mutta jotain sentään. Olen nimittäin tullut siihen käsitykseen, että Schellingin käsittelemä, Hegelin omaksuma suuntaus ymmärtää valtio absoluuttisena – antiikin kansojen sille antamassa merkityksessä – on täysin oikea, jos siihen liitetään poliittisen vapauden käsite eli jos poistetaan inhottava alamaisuus, hallinnollinen määräily ja sääntely. Se mitä Humboldt ja Stuart Mill puoltavat, on vain tilapäisesti oikein. Täydellinen valtiojärjestelmä on kuitenkin sellainen, jota kannattelee kattava ja jalo yhtenäisyydentunne. Erillinen ”kaikessa rauhassa” oleminen, jonka puolesta nyt niin yleisesti taistellaan, on vain negatiivinen olotila, joka on tietoinen vain siitä, ettei perinteisissä muodoissa sovi yhteen valtion holhouksen kanssa ja on liian rehellinen ollakseen mukautuvinaan tähän pakkoon. Yksilöllisyyden vaatimukseen kätkeytyy suuri totuus. Sitä ei voida lainkaan ylläpitää ilman itsensäylentämistä, ilman siveellistä voimaa. Kuitenkin juuri siihen on liitettävä myös siveellinen toiminta, suurten, itsensä kieltävien suunnitelmien käsittäminen.
Nämä maininnat riittäköön. Halusin niillä vain osoittaa Sinulle, että olen tehnyt hyvin menestyksekkäästi töitä tieteellisyyteni hyväksi. Pidän tänään 60. luentoni. Olen onneksi saanut tottumusta suulliseen esittämiseen. Lisäksi tarvitaan vielä runsaasti valmisteluita ennen kuin nousen kateederille. Tuskin tarvitsee mainita, että olen alkanut kovasti pitää työstäni. Koen itse asiassa olevani onnekas, että minulla on ammatti. Siksi onnistun tällaisella vihdoinkin saavutetulla itsetunnolla saavuttamaan sen aseman, johon valmiina ystäväni pitivät minua jo 1 ½ vuotta sitten. Olen nyt täysin vakuuttunut, että olette arvioineet minut piirun verran liian korkealle, mutten voi kiistääkään, että se teidän harkitsemanne pääoma voi poikia sievoisen sadon. Ainakin kuulijani vaikuttavat olevan tätä mieltä. Iloitsen jatkuvasta virtauksesta, mikä tuntuu akateemisessa maailmassa olevan hyvin harvinaista, koska joka puolella valitetaan niukoista kuulijakunnista, kun taas itse – ”lasken suosikkieni päitä” – harvoin puuttuu yhtäkään rakasta päätä.
Saavutukseni ovat siis huomattavat. Olen niissä tietenkin mukana koko sielullani ja alistun siksi huomattaviinkin kieltäymyksiin. Olen suunnannut kaiken tarkkaavaisuuteni vain luentoihin ja hoidan siinä ohessa yksinomaan terveyttäni, sillä käsitykseni mukaan keho on hengen ainainen edellytys, ja niin pedantilta kuin se saattaakin kuulostaa, tunnustaudun vanhan sanonnan ”terve sielu terveessä ruumiissa” kannattajaksi. Ellen ole terve, ei työkään ota edistyäkseen. Siitä olen tänä ajanjaksona voinut kyllin useasti vakuuttua, kun on ollut pientä huonovointisuutta. Ylimalkaan olen pysynyt varsin terveenä. Sanomalehtitöhertely ei tullut minulle kyseeseen. Sinun Pariisin-kirjeisiisi olen kovasti mieltynyt. Ernst Linderin mestarillisten Sveitsin-olojen kuvausten jälkeen artikkelisi ovat parasta, mitä Dagbladissa on viime vuosina ollut. Ainakaan toimitus ei ole kovin paljon mitään kelvollista tuottanut. Onhan se sentään paras sanomalehtemme. Suomenkielinen kirjallisuuslehti sinnittelee yhä, tappiolla luonnollisesti. Perander on myös antanut julkaista artikkelin, josta on vakuutettu minulle että siitä voi ymmärtää yhtä vähän kuin jos edessä olisi suomea tai assyrian kieltä latinalaisin kirjaimin kirjoitettuna – luettavaa, mutta mahdotonta ymmärtää.
Sain tänään murheellisen uutisen, että ystäväni Alexander Lagerborg Cannes’ssa on jäänyt hiljattain leskeksi. Hänen kaunis vaimonsa kuoli lapsivuoteeseen, puerperaalikuumeeseen, synnytettyään miehelleen terveen tytön. Kovin surullista miesparalle, joka on vihdoinkin päässyt mukavampaan asemaan. Tätä tautia, johon vaimo kuoli, on tänä keväänä ollut kovasti liikkeellä; hän oletettavasti sai siinä jumalanhylkäämässä paikassa puutteellista hoitoa, joten surullinen lopputulos on helppo kuvitella. Toivottavasti nämä rivit tavoittavat Sinut Genevessä. Sain kirjeesi toissapäivänä. Vielä kerran parhaat kiitokset. Tuhannet terveiset teille molemmille.
Vanha Wilhelm
Viivyn täällä kesäkuun puoliväliin asti.
Original (transkription)
Hfors.Helsingfors Donnerstag d. 12 April 66.
Dein Brief, mein guter alter Leo, hat mir ungemeine Freud
bereitet. Besten Dank dafür, sowie für die freundliche Besorgung mei-
ner Bücher. Die Preise sind in der That überraschend mäßig, und hätte
ich, ehrlich gesagt, nichts dagegen einzuwenden gehabt, falls Du den
ganzen Aristoteles durch den ”universalen” Buchhändler für mich im
nämlichen Preisverhältniß hättest anschaffen wollen. Vorläufig ha-
be ich an dem bereits gekauften Zeug mehr als genug, und kann
die Anschaffung der noch rückständigen Theile (zumal die Logik, Psycho-
logie und Politik) vorläufig vertagt werden. Zunächst habe ich keine
Zeit, mich über den Aristoteles herzumachen, denn sobald ich freie Hän-
de habe, muß ich mich in die Vorbereitungen zu meinem Professorsspezimen
stürzen. Dazu wird mir der durch Deine gütige Hand erstandene Leibnitz
überaus willkommen sein. Ich habe diese französische Ausgabe seiner
No. Ess.Nouveaux essais sur l’entendement humain und Theodicée herbeigesehnt, weil es mir unmöglich ist, die
vom Hegelianer Mr Erdmann besorgte Ausgabe ohne Widerwillen
über die skandalöse Inkorrektheit zu benutzen.
Gegenwärtig stecke ich in Katheder-Plagen bis über die Ohren.
Noch halte ich 16 Vorlesungen in diesem Semester. Gegen Mitt Mai
bin ich damit durch. Augenblicklich habe ich den Kant vor. Zu der nächsten
Woche kommen Fichte und Hegel dran, mit einer kleinen Garnitur an-
derer Reaktionnäre. F. ist Reaktionnär malgré lui, wie die französische
Republik, deren Regierung in ihrer Rathlosigkeit den traditionellsten Abso-
|2|
lutismus ins Leben ruft und damit den ganzen Ertrag der Revolution über Bord
wirft. Hegel ist bewußter Reaktionnär, ein zweizüngiger Leugnersvårtytt; doch sei
ihm vergeben, weil er Wortführer einer Zeit ist, die eine verdammt
schwere Aufgabe zu lösen hat. Die großartigsten Gestalten, mit denen
ichs zu thun gehabt, sind Machiavelli und Rousseau. Beide genialen
Köpfe sind aufs gewißenloseste misverstanden worden. Ich schmeichle
mir, dieselben in einem richtigen und neuen Lichte gezeigt zu haben.
Bei beiden habe ich mit der Tradition polemisirt. Nach dem Hegel berühre
ich W. v. Humboldt & Str Mill. Dann gehe ich meine ganze Leistung in
einem die Resultate summirenden Überblick durch. Ich hoffe am Schluß
einige eigene Ansichten aufstellen zu können: es wird nur eine Haar-
breite faßen, aber doch immer Etwas sein. Ich bin nämlich zur Überzeugung
gekommen, daß die von Schelling angebohrte, im Hegel aufgenommene
Richtung, den Staat als das Absolute – im Sinne der antiken Völker
– zu faßen durchaus richtig ist, wenn man den Begriff der politischen
Freiheit damit verknüpft, d. h. wenn man die leidige Unterthanenschaft,
das administrative Kommandiren und Reglementiren austilgt. Was im
Humboldt & Stuart Mill befürworten, ist nur provisorisch richtig. Das voll-
endete Staatenwesen ist doch dasjenige, das von einem umfassenden und
erhabenen Einheitsbewußtsein getragen wird. Das separate à son aise
-Sein, wofür man jetzt so allgemein kämpft, ist nur ein negativer
Zustand, der sich blos bewußt ist, es mit den traditionellen Formen
staatlicher Bevormundung nicht halten zu können und zu ehrlich ist, sich
diesem Zwang heuchlerisch zu fügen. Zu der Forderung des Individualismus
liegt eine große Wahrheit. Dasselbe ist ohne Selbsterhebung, ohne sittliches Kraft
|3|
gar nicht zu behaupten. Aber eben hiermit ist auch ein sittliches Thun, ein Erfaßensvårtytt
von großen, selbstverleugnenden Planen verknüpft.
Laß es Dir an diesen Andeutungen genügen. Ich wollte Dir damit nur
zeigen, daß ich mit dem größten Erfolg für meine Wißenschaftlichkeit
gearbeitet. Ich halte heute meine 60e Vorlesung. Die Gewandtheit münd-
licher Darstellung habe ich mir zum Glück erworben. Danach bedarf
es noch reichlicher Vorbereitungen, bevor ich das Katheder besteige.
Es bedarf kaum der Erwähnung, daß ich meine Thätigkeit gar lieb ge-
wonnen. Ich fühle in der That das Glück, einen Beruf zu besitzen.
Daher wird es mir, bei solchem endlich erworbenem Selbstgefühl, glücken,
die Stellung zu erwarten, der mich meine Freunde vor bereits
1½ Jahren für gewachsen hielten. Ich habe mich nun reichlich überzeugt,
daß Ihr mich um einige Prozent zu hoch taxirt, doch kann ich nicht leug-
nen, daß das von Euch in Betracht gezogene Kapital seinen hübschen
Ertrag abwerfen kann. Wenigstens scheinen meine Zuhörer dieser
Ansicht zu sein. Ich erfreue mich ununterbrochen eines Zuspruchs,
wie es akademisch sehr selten zu sein scheint, da man von allen
Seiten über spärliche Auditorien klagt, während ich – ”die Häupter
meiner Lieben zählend” – selten ein theures Haupt vermiße.
Meine Leistungen sind also anerkennenswerth. Freilich bin ich
mit ganzer Seele dabei und lege mir deshalb die größten Entbehrungen
auf. Ich habe mein ganzes Augenmirk nur auf die Vorlesungen ge-
richtet und pflege nebenbei ausschließlich meine Gesundheit, denn nach
meine Überzeugung ist der Leib die unabläßige Voraussetzung des
Geistes, und, so pedantisch es klingen mag, bekenne ich mich doch zu
|4|
dem Alten mens sana in corpore sano. Bin ich nicht gesund, so will
die Arbeit nicht vom Fleck. Davon habe ich mich diese Zeit über bei
Gelegenheit kleiner Unpässlichkeiten oft genug überzeugen können.
Im Ganzen bin ich ganz wohl geblieben.
An Zeitungssudelei war für mich nicht zu denken. Deine Pariserbrie-
fe haben mich überaus angesprochen. Nächst Ernst Linders meister-
hafter Schilderungen der schweizer Verhältniße sind Deine Artik-
el das Beste, was das Dagblad in diesen Jahre gehabt. Die Redaktion
wenigstens hat nicht viel Taugliches geliefert. Dennoch ist es immer-
hin unsere beste Zeitung. Das finnische Literaturblatt schleppt sich noch
durch, mit Verlust natürlich. Mr Perander hat auch einen Artikel einrücken
laßen, von dem man mir versichert, man könne ihn ebensowenig ver-
stehen, wie wenn man finnisch oder aßyrisch mit lateinischen Lettern
vor sich hätte, – lesbar aber unverständlich.
Ich erhielt heute die betrübende Nachricht, daß Freund Alexander Lagerborg
in Cannes kürzlich verwitwet ist. Seine hübsche Frau starb ihm
im Wochenbett, am Puerperalfieber, nachdem sie ihm ein gesundes
Mädchen geboren. Recht traurig für den armen Mann, der es
endlich zu einer angenehmeren Stellung gebracht. Das Übel, an
dem sie starb, ist diesen Frühling sehr in Gang gewesen; – bei
der vermuthlich mangelhaften Pflege, die ihr dort im Neste zu
Theil ward, läßt sich der traurige Ausgang um so eher denken.
Hoffentlich treffen Dich diese Zeilen in Genève. Deinen
Brief erhielt ich vorgestern. Nochmals besten Dank.
Mit tausend Grüßen an Euch zwei Beide
der alte Wilhelm.
Ich verweile hier bis gegen Mitte Juni.
Helsingfors torsdagen den 12 april 1866.
Ditt brev, min gode gamle Leo, har gjort mig oerhört mycket glädje. Tack så mycket för det, precis som för det vänliga anskaffandet av mina böcker. Priserna är verkligen överraskande förmånliga och, ärligt talat, hade jag inte haft något emot ifall Du hade velat anskaffa hela Aristoteles genom den ”universella” bokhandlaren. För tillfället har jag dock mer än tillräckligt med de redan köpta sakerna och anskaffandet av de resterande delarna (särskilt logik, psykologi och politik) kan skjutas upp tills vidare. Just nu har jag inte tid att kasta mig över Aristoteles då jag, så snart jag har fria händer, måste ta itu med förberedelserna inför min professorsspecimen. Till den är Leibniz som förvärvades av Din vänliga hand i hög grad välkommen. Jag har längtat efter denna franska utgåva av hans Nouveaux essais sur l’entendement humain och Théodicée eftersom det är omöjligt för mig att utan motvilja för den skandalösa inkorrektheten använda den av hegelianen Erdmann ombesörjda utgåvan.
För tillfället är jag upp över båda öronen fast i katederplågor. Jag håller ännu sexton föreläsningar denna termin. Ungefär i mitten av maj är jag klar. För ögonblicket håller jag på med Kant. Nästa vecka är det Fichtes och Hegels tur, tillsammans med ett litet garnityr av andra reaktionärer. Fichte är reaktionär mot sin viljafr, liksom den franska republiken vars regering i sin rådlöshet sätter igång den mest traditionella absolutismen. Och därmed kastar de revolutionens hela förtjänst över bord. Hegel är en medveten reaktionär, en tvetungad förnekare; men man förlåter honom eftersom han är ledare för en period som har en förbannat svår uppgift att lösa. De mest storartade gestalterna som jag haft att göra med är Machiavelli och Rousseau. Båda är geniala huvuden som på det mest samvetslösa sättet blivit missförstådda. Jag smickrar mig med att jag visat dem i ett rätt och nytt ljus. När det gäller båda har jag polemiserat mot traditionen. Efter Hegel berör jag W. v. Humboldt och Stuart Mill. Sedan går jag igenom hela min insats i en överblick som summerar resultaten. Jag hoppas att jag till slut kan uppställa en egen åsikt: den kommer bara att ha ett hårstrås bredd, men det är alltid någonting. Jag har nämligen kommit till den övertygelsen att den av Schelling berörda, av Hegel medtagna, riktningen att uppfatta staten som det absoluta – i den betydelsen som de antika folken gav den – är alldeles riktig, om man förknippar begreppet om den politiska friheten med det, det vill säga om man tar bort det avskyvärda undersåtarskapet, det administrativa kommenderandet och reglementerandet. Det som förordas av Humboldt och Stuart Mill är bara provisoriskt riktigt. Det fulländade statsväsendet är det som bärs upp av en omfattande och upphöjd enhetsmedvetenhet. Det separata ”i all sin rofr”-vara som man allmänt kämpar för nu är bara ett negativt tillstånd som bara är alltför medvetet om att det inte kan överensstämma med de traditionella formerna av statligt förmynderskap, och att det är för ärligt för att hycklande foga sig i detta tvång. I att kräva individualism ligger en stor sanning. Detsamma går inte att vidmakthålla utan självupphöjelse, utan sedlig kraft. Men med det förknippas också ett sedligt görande, ett uppfattande av stora och självförnekande planer.
Jag låter det stanna vid dessa antydningar. Med detta ville jag bara visa för Dig att jag med största framgång arbetat för min vetenskaplighet. Idag höll jag min sextionde föreläsning. Den muntliga framställningens skicklighet har jag turligt nog förvärvat. Därutöver behövs det ännu omfattande förberedelser innan jag kan bestiga katedern. Det måste säkert inte nämnas att jag börjat älska mitt arbete. Jag känner verkligen att jag är lyckligt lottad att ha ett yrke. Med en sådan självkänsla som jag äntligen förvärvat kommer jag att lyckas med att förvärva den ställningen som mina vänner tyckte att jag var redo för redan för ett och ett halvt år sedan. Jag har nog övertygat mig om att Ni har taxerat mig för högt, men jag kan inte förneka att det kapital som Ni tagit i övervägande kan avkasta en fin vinst. Åtminstone verkar det som att mina åhörare är av den åsikten. Jag kan glädja mig över en oavbruten tillströmning som verkar vara sällan i den akademiska världen. Från alla sidor klagar man över dåligt besökta auditorier, medan jag ”räknar huvudena av mina kära” – och sällan saknas det ett dyrt huvud.
Mina insatser är alltså erkännansvärda. Förstås arbetar jag med hela min själ och därför underkastar jag mig de största försakelserna. Hela min uppmärksamhet riktar jag på föreläsningarna och samtidigt sköter jag om min hälsa, då jag är övertygad om att kroppen är den ständiga förutsättningen för anden. Och det må låta pedantiskt men jag bekänner mig till det gamla ”en sund själ i en sund kroppla”. Om jag inte är frisk så vill arbetet inte framskrida. Jag har ofta kunnat övertyga mig därom under tider av små opassligheter. I det hela har jag alltid mått helt bra.
Tidningsklotter var inte att tänka på. Dina brev från Paris har tilltalat mig mycket. Efter Ernst Linders mästerliga skildringar av de schweiziska förhållandena är Dina artiklar det bästa som Dagbladet har haft i år. Åtminstone redaktionen har inte levererat mycket som duger. Inte desto mindre är Dagbladet vår bästa tidning. Finska Litteraturbladet släpar sig ännu fram, med förlust förstås. Perander har låtit ta in en artikel, och det har man försäkrat mig, som inte gick att förstå, som om man skulle ha framför sig finska eller assyriska med latinska bokstäver, – läsbart men oförståeligt.
Idag fick jag det sorgliga meddelandet att vännen Alexander Lagerborg i Cannes nyligen blivit änkling. Hans vackra hustru dog i puerperalfeber i barnsäng, efter att hon hade fött honom en frisk flicka. Sorgligt för den arma mannen som äntligen har nått en mer angenäm ställning. Sjukdomen som hon dog av har härjat mycket denna vår; – med tanke på att vården som blev henne till del i det där nästet förmodligen var undermålig är den sorgliga utgången lätt att föreställa sig.
Förhoppningsvis möter dessa rader Dig i Genève. Ditt brev fick jag i förrgår. Än en gång stort tack.
Med tusen hälsningar till Er båda
den gamle Wilhelm.