Maaverosta
II*)Kts. ”Litter. Tidskr.” huhtikuun vihkonen s. 195 eteenpäin.
Jokainen maamme kansantalouteen ja valtiontalouteen liittyviin kysymyksiin jokseenkin perehtynyt ja niitä koskevaa tietämystään syventämään pyrkinyt lienee törmännyt aiheeseen liittyvistä tilastollisista tutkimuksista vallitsevaan huutavaan pulaan. Tämä puute koettiin kouriintuntuvalla tavalla niin ikään erinäisten asioiden käsittelyn yhteydessä valtiopäivien asettamissa valiokunnissa. Moisista olosuhteista saatetaan kuitenkin pian olla pääsemässä eroon, kunhan maahan saadaan perustettua tilastollinen viranomaistaho. Säädytkin ovat ilmaisseet tästä toivomuksensa. Tätä muutosta ja sen käytännön vaikutuksia odotellessa harhailemme kuitenkin usein arveluiden, luulojen ja summittaisten olettamien täyttämällä epävarmuuden alueella sen sijaan, että havainnollistaisimme ja kiteyttäisimme argumentaatiotamme kulloinkin saatavissa olevien lukujen avulla.
Väitettä Suomen maanviljelyksen osittaisesta yliverottamisesta voidaan sen sijaan osittain kiistanalaisena ja perusteelliseen tilastotietoon perustumattomanakin hyvästä syystä pitää pelkän olettamuksen sijaan tosiasiana. Pitää paikkansa, ettei ole mahdollista luvuilla osoittaa, kuinka paljon maanviljelyksen tuotosta Suomessa menee keskimäärin verojen maksamiseen, saatikka miten tämä prosenttiosuus vaihtelee eri puolilla maata. Se ei kuitenkaan tee maaveron raskaudesta tehdyistä valituksista omaneduntavoittelua tai liiallisuuksiin meneviä, saatikka niiden leimaamisesta maanviljelijöiden yksipuoliseksi edunvalvonnaksi maaverouudistuksen mahdollisesti aiheuttamien hankaluuksien pelossa ja silkasta taipumuksesta vanhoillisuuteen hevillä oikeutettua, sillä siinä sivuutetaan lukuisat ja jatkuvat todisteet eri puolilla maata vallitsevasta todellisesta tarpeesta keventää maaverotaakkaa. Useita tähän liittyviä epäkohtia nostettiin lehdistössä esille jo ennen valtiopäivien alkamista. Vastikään kokoontuneiden valtiopäivien yhteydessä oli halukkailla yllin kyllin tilaisuuksia panna merkille, miten talonpoikaissääty – jonka asiantuntemusta tässä aiheessa kukaan tuskin sentään kyseenalaistaa – vakavissaan ja painokkaasti toi esille maanviljelijöiden verotaakan jonkinlaisen keventämisen tarpeen ja vaati jopa maaveron täyttä lakkauttamista. Lienee sanomattakin selvää, että olisi liioittelua väittää maaverotuksen olevan liian korkea joka puolella maata, mutta niin pitkälle ei edellä mainituissa valituksissa olla mentykään. Niiden taustalla ovat päinvastoin verotuksen huomattavan suuret alueelliset erot ja epätasaisuudet. Maan verotuksen epätasaisuus ilmenee muun muassa siitä, että siinä missä esim. maan lounaisosassa veroa maksavat manttaalit ovat 100–200 tynnyrinalan kokoisia tiloja, on maan itäisissä ja pohjoisissa osissa löydettävissä yhden manttaalin käsittäviä 1 000–3 000 tynnyrinalan maaomistuksia. Pinta-ala ei tietenkään lähimainkaan yksin määritä maaomistuksen arvoa, mutta tuskinpa viljely ja maataloustuotteiden hinnat sentään niin valtavasti toisistaan edellä mainituissa maankolkissa eroavat, että ensiksi mainittujen kokoisten tilojen olisi yhtä helppoa suoriutua niille määrätyistä veroista kuin jälkimmäisten. Aina silloin tällöin on tehty yksittäisten paikkakuntien maaverotusolosuhteita koskevia tarkempia selvityksiä. Haluamme tähän liittyen kiinnittää huomiota Päivättäressä tämän vuoden huhtikuun 30. päivänä julkaistuun laskelmaan joidenkin Vähänkyrön pitäjän maatilojen tuloista ja menoista, jonka asianomaiset maanomistajat ovat vahvistaneet paikkansa pitäväksi. Tämä laskelma osoittaa kyseisten maatilojen maanviljelyksen olevan verojen suuruuden seurauksena vuositasolla väistämättä tappiollista, ellei kyseisillä maanomistajilla satu olemaan mahdollisuutta hankkia tuloja muista lähteistä kuin omasta maastaan. Edellä mainitussa laskelmassa vakuutetaan vielä erikseen, etteivät siihen valikoituneet tilat missään mielessä ole mitenkään poikkeuksellisen huono-osaisia, vaan sitä vastoin hyvinkin samankaltaisia kuin useimmat pitäjän muut tilat. Ei ole myöskään syytä olettaa, että maaverotus olisi juuri Vähänkyrön pitäjässä aivan poikkeuksellisen yliampuvaa. Maan etelärannikollahan on tunnetusti suuri määrä maatiloja, joita alettiin kauan sitten suoritetun isojaon myötä verottaa kovalla kädellä niihin kuuluvien saaristojen kalavesistöjen vuoksi ja jotka nyttemmin kalastuksen vähennyttyä tai loputtua kokonaan rusentuvat perusteiltaan muuttumana pysyneen verotaakan alle.
Moisten epäkohtien vaikutuksia ei tarvitse lähteä arvailemaan: siellä, missä maanviljelysmenetelmien parantamiseen ja maanviljelyksestä saatujen tulojen kohottamiseen tarvittavaa pääomaa ei ole ollut, ovat maanomistajat pakostakin ajautuneet jatkuvaan ja kasvavaan velanottoon, kunnes heidän maatilansa pakkohuutokaupataan nuijankopautuksella ja siirtyvät uusiin, joko hyväosaisempiin tai sitten samaa karua kohtaloa odottaviin käsiin. Silloinkin, kun tilanne ei ole äitynyt niin pahaksi, on vähemmän surkean elintason mahdollistavan tulotason aikaansaaminen verojen maksamisen jälkeen niin vaikeaa, että maanomistajalla riittää voimia ja mielenkiintoa ainoastaan kaikkein välttämättömimpien aineellisten tarpeidensa täyttämiseen oman elintason ja osaamisen kohentamisen ja kaikkien muiden inhimillisen elämänalojen jäädessä huomiotta. Viinanpoltto on ollut ainoa yleisemmin harjoitettu sivuelinkeino, jolla on tuntuvasti saatu tulotasoa korotettua ja siten veronmaksua helpotettua ja elämänlaatua kohotettua. Viinanpoltosta saadun taloudellisen hyödyn kääntöpuolena on kuitenkin niin usein kyseisen elinkeinon aikaansaama, niin siveellisessä kuin aineellisessa mielessä rehottava rappio, ettei se muuta kuin korosta entisestään, miten turmiollinen nykyinen verotus on ajaessaan talonpojat savuavan viinapannun ääreen viimeisenä oljenkortena veromaksuista suoriutuakseen. Ei siis ole mikään ihme, että talonpoikaissääty yhdyttyään lopulta muiden säätyjen kantaan viinan kotipolton kieltämisestä edellytti kotipoltto-oikeudesta luopumisen ehdoksi tulevan paloviinaveron tuotosta myönnettävää korvausta, joka jaettaisiin manttaaleittain ja jonka on arvioitu jossain määrin helpottavan kruununverojen maksamista. Vaikka moista korvausta onkin vaikea nähdä edes suurin piirtein täysimittaisena korvauksena viinan kotipoltto-oikeuden menettämisestä, osoittautunee se silti jonkinmoiseksi verotaakan kevennykseksi. Moisesta korvausjärjestelystä ei kuitenkaan ole muuksi kuin pelkäksi väliaikaisratkaisuksi, sillä se ei millään muotoa puutu verotuksen epätasaisuuden perimmäiseen ongelmaan. On lisäksi täysin kestämätön ajatus käyttää osaa valtion verotuloista suorana tukena muiden verojen maksamiseen. Tulisiko valtiovallan vain loputtomiin sietää näitä epäkohtia ja antaa niiden olla? Tuleeko vanhan kameraalisen järjestelmämme nauttia niin ehdottomasta arvonannosta, ettemme tohdi ryhtyä edes joihinkin osittaisiin parannuksiin, puhumattakaan järjestelmän täysremonttiin? Perusteita luulisi löytyvän jo kylliksi sille, että edes pyrittäisiin laatimaan kaikki asianhaarat käsittävä perusteellinen selvitys saadaksemme vakaan tietopohjan pohtiessamme nykyjärjestelmän säilyttämisen ja sen niin yleisen kuin yksityisen edun nimissä tapahtuvan muuttamisen edellytyksiä.
Valtiontaloudellisista kysymyksistä päätettäessä olisi tietenkin epäreilua ja kestämätöntä huomioida pääasiallisesti tai yksinomaan vain veronmaksajien yksipuolinen etu ja mukavuus. Se saattaisi johtaa vaatimuksiin kaikkien verojen lakkauttamisesta, sillä se olisi rajuin mahdollinen veronkevennys – joka merkitsisi samalla yksiselitteisesti kansakunnan paluuta luonnontilaan. Veroja saatettaisiin myös vähentää niin rajusti, että valtiolla olisi vain juuri ja juuri varaa sivistysvaltion kaikkein alkeellisimpien edellytysten täyttämiseen. Aidossa, perustuslaillisesti hallitussa sivistysvaltiossa ei kuitenkaan voi tulla kyseeseenkään, ettei kansakunta, vaikkakin välillä tuntuvin uhrauksin, soisi valtiolle sen todeksi todettujen tarpeiden ja perusteltujen etujen tavoittelun edellyttämiä voimavaroja. Ellei valtion taloushallinnossa ilmene vakavia väärinkäytöksiä tai verotus ole sodan tai muun onnettomuuden takia tilapäisesti kiristynyt, ei veronmaksajien taakan keventäminen tavanomaisesti ole mahdollista valtion menoja vähentämällä. Niistä ei normaaliolosuhteissa ole mahdollista tinkiä, vaan ne päinvastoin kasvavat vuosi vuodelta – tosin hyvän hallintotavan vallitessa toki oikeassa suhteessa kansantulon kasvuun nähden. Veronalennusten vaatiminen ja verotaakan raskaudesta valittaminen muista kuin edellä mainituista tilapäisistä syistä on siitä syystä aiheetonta. Valtion varoista ja niiden käyttämisestä päättäminenhän on perustuslaillisesti hallituissa valtioissa kansanedustuslaitoksen käsissä ja jos kansanedustajilla on järkeä päissään, on menot auttamatta oltava katettavissa saatavissa olevin verotuloin. Mikäli tahdon ja kyvyn välillä vallitsee tässä yhteydessä epäsuhta, olisi se harvinaislaatuinen poikkeama yleisestä kehityskulusta. Yksityisen kansalaisen edunvalvonta ja turhan raskaiden verotaakkojen keventäminen onkin siis yleisellä tasolla suoritettava, ei valtion menoja leikkaamalla, vaan verotusta uudelleen kohdentamalla ja valtion taloushallinnon uudistuksilla, verotaakan järkevällä jakamisella ynnä muilla vastaavilla toimenpiteillä. Yhtä lailla kuin jalostettujen rahastusjärjestelmien valtionvarainhoidon ylimpänä taidonnäyttönä pitämisen ajan soisi jo olevan ohi, ei yhdenkään sivistyskansan parissa tulisi enää esiintyä käsitystä verotuksesta yksinomaan hallitsijan omaneduntavoitteluna tai vallanpitäjien edustamista monista pahoista asioista siedettävimpänä. Valtion ja yksityisen kansalaisen taloudelliset edut ovat perustuslaillisesta näkökulmasta tarkasteltuna keskenään niin harvoin vastakkaisia, että valtionkassalle on yhtä kannattavaa rasittaa veronmaksajia mahdollisimman vähän kuin veronmaksajille on eduksi, että valtiolla on mahdollisimman suuret resurssit toteuttaakseen järkevinä ja tarpeellisina pidettyjä päämääriään. Tervehenkisen valtiontaloudenpidon on lisäksi aina pyrittävä vahvistamaan tätä harmoniaa.
Kun maassamme siis parhaillaan vaaditaan maatalouden verotaakan keventämistä ja jopa maaveron lakkauttamista kokonaisuudessaan, ei moisiin puheisiin voida suhtautua vakavasti, mikäli niissä ei samalla osoiteta valtiolle korvaavia tulonlähteitä, jotka täyttäisivät esitettyjen uudistusten valtionkassaan aiheuttaman vajeen. Edellä mainitun ehdon myöhemmin täyttyessä on sitten mahdollista ja peräti toivottavaa, että uudistukset otetaan vakavaan harkintaan, sillä on myös valtion ja valtionkassan edun mukaista olla yliverottamatta mitään yksittäistä elinkeinoa – varsinkin, jos kyseessä sattuu olemaan maan pääelinkeino, maatalous, jonka tilasta kaiken muun taloudellisen toiminnan edellytykset olennaisesti riippuvat. Silloin jos koskaan luulisi olevan itsestäänselvyys, ettei talouselämää ja verotusta koskevan lainsäädännön tulisi vaikeuttaa kyseisen elinkeinon harjoittamista, vaan päinvastoin edesauttaa sitä. Yleisesti kuullaan kuitenkin sanottavan, että maataloudenhan tulisi juuri maan pääelinkeinon asemansa puolesta pystyä maksamaan enemmän veroja valtion menojen kattamiseksi kuin minkään muun tuotannonalan. Asianlaita on tosiaan näin, eikä se muuttuisi miksikään, vaikka maavero lakkautettaisiinkin kokonaisuudessaan, sillä maatalous pulittaa jo nykyisellään, paitsi ainoana elinkeinona suoria veroja, myös suurimman osan epäsuorien verojen tuotosta. Maaverokysymyksessä on kyse tavasta, jolla maatalous kantaa kortensa valtionkassan muodostamaan kekoon, kantotavan oikaisemisesta järkeväksi, oikeudenmukaiseksi ja terveen taloudenpidon periaatteiden mukaiseksi. Mikäli vaaditut uudistukset toteutetaan taidokkaasti, kykenee maatalous vastedeskin vastaamaan suurimmasta osasta valtion tuloja rusentumatta kuitenkaan verotaakkansa alle ja ilman, että maataloudesta olisi tarvetta periä vielä erillistä maaveroa.
Vaikka pitäisimmekin nykyisen maaverojärjestelmän viallisuutta ja vähintään osittaista liiallista ankaruutta yleisesti tunnustettuina tosiasioina, on puutteiden korjaamisen ja vaadittujen uudistusten toteuttamisen tavoista yhä valloillaan mitä erilaisimpia käsityksiä.
Maaverojärjestelmän uudistamisella tavoitellun yhden tai useamman päämäärän saavuttaakseen on arviomme mukaan käytännössä valittava kolmen eri vaihtoehdon väliltä.
Ensimmäinen vaihtoehto koostuisi osittaisuudistuksista, joiden myötä nykyinen maaverojärjestelmä säilyisi ainakin pohjimmiltaan ja joissa ainoastaan yksittäisiä järjestelmän epäkohtia hiljattain lievennettäisiin.
Toisena vaihtoehtona olisi perustavaa laatua oleva muutos juuria myöten, eli nykyisen manttaalijakoon ja muuttumattomaan maaveroon perustuvan kameraalisen järjestelmämme lakkauttaminen.
Kolmantena vaihtoehtona puolestaan olisi yhdistää kaksi edellä mainittua vaihtoehtoa siten, että ensiksi mainitut osittaisuudistukset vääjäämättä johtaisivat, vaikkakin hitaasti, toiseksi mainittuun, eli nykyjärjestelmästä luopumiseen.
Nykyjärjestelmän osittaisparannukset käsittäisivät ennen kaikkea verotaakkojen keventämisen laaja-alaisemmin kuin tähän mennessä on tehty, eli myöntämällä kaikille yliverotetuille maatiloille maaveron helpotus alentamalla niiden manttaalia, eli maan verotusarvoa ilmaisevaa mittaa. Maatiloille maaverosta myönnetyt helpotukset, toisin sanoen manttaalin alennukset ovat jo vanhastaan osoittautuneet tarpeellisiksi ja niistä on säädetty myös lakeja. Toukokuun 15. päivän 1848 maanmittausasetuksen verovähennyksiä koskevat säädökset ovat yhteenveto, koonnos jo 1600- ja 1700-luvuilla annettuihin säädöksiin sisältyvistä määräyksistä. Yleinen periaate verovähennysten myöntämisessä on, että myöntö on mahdollinen vain poikkeustapauksissa, eli toisin sanoen ulkoisten onnettomuuksien sattuessa tai hädän ollessa paljain silmin havaittavissa, jottei kruunu kärsisi tulonmenetystä ja jottei verovähennyksestä osattomiksi jääneitä maatiloja kohdeltaisi epäoikeudenmukaisesti. Verovähennyksen saaminen on siis tehty helpommin sanotuksi kuin tehdyksi. Kruunun- tai perintötilan omistajat jättävät verovähennyshakemuksensa kuvernöörille ja mikäli hakija ei seuraamuksista varoitettunakaan peru hakemustaan kuudenkymmenen päivän sisällä, julistetaan hänen tilansa myytäväksi ja luovutettavaksi sellaiselle henkilölle, joka ottaa tehtäväkseen suorittaa sille alun perin määrätyt veromaksut. Mikäli ostajaa ei edellä mainituilla kauppaehdoilla löydy, suorittaa kihlakunnanoikeus asianosaisten läsnä ollessa maatilalla katselmuksen, jonka pohjalta se antaa lausunnon syistä, joiden vuoksi tila ei kykene suoriutumaan veromaksuistaan. Kuvernööri päättää sen jälkeen verovähennyksen myöntämisestä tai hylkäämisestä kuultuaan kuitenkin ensin lääninmaamittaria ja kruununvoutia asiasta. Kuvernöörin päätyessä verovähennyksen myöntämisen kannalle edellyttää päätös vielä Senaatin talousosaston lopullista hyväksyntää ja mikäli verovähennysmenettelypäätöstä ei pyörretä, ryhtyy maamittari kaikkiin niihin toimenpiteisiin, joita isojaon toimittaminen ja verovähennysmenettely edellyttävät. Lienee selvää, ettei verotaakoistaan valittavien maanomistajien haluttomuutta hakea lain periaatteessa mahdollistamaa verovähennystä voi ihmetellä olematta itse pimennossa kyseisen proseduurin yksityiskohtien osalta. Lainsäädännön ankaruus ja pikkutarkkuus on tässä yhteydessä kuitenkin varsin luonnollista, sillä paitsi että nimenomaan muuttumattomaksi julistettuun maaveroon tehtävien muutosten on järjestään oltava poikkeuksellisia, on valtion myös yleisesti ottaen vaikea luopua mistään tulonlähteistään ilman tulonvähennyksen aiheellisuuden tarkkaa selvittämistä. Isojaon on niin ikään pitkään, joskin turhaan, toivottu oikaisevan verotuksen epäkohdat. Silti on syytä huomioida, että yleisiä, kokonaisia kuntia koskevia verovähennyksiä on aina silloin tällöin myönnetty sinne, missä verorästejä on päässyt kasaantumaan ja missä vararikon ja sen lieveilmiöiden uhka on leijunut yllä. Mikäli maaverotuksen laajempaa tasoittamista nyt lähdettäisiin tavoittelemaan verovähennyksin, ei vanhaan lainsäädäntöön kannata hirttäytyä, jos toimenpiteiden halutaan kantavan syömäkelpoista hedelmää. Viinan kotipoltto-oikeuden lakkauttamisen myötä paljon tuloja menettävät saattaisivat varsin pian ajautua maatiloineen verovähennysten tarpeeseen ja jotta apu olisi heille säädyllisessä ajassa saatavilla, olisi voimassa oleva verovähennysmenettely syytä vaihtaa johonkin suoraviivaisempaan malliin, joka voisi perustua esim. asianomaisen virkamiehen valvonnan alla suoritettuun kunnalliseen taksoitukseen. Moisesta saattaa huhujen mukaan pian olla saatavilla ennakkotapaus: Korppoon pitäjään ollaan kuulemma myöntämässä yleinen verovähennys tavanomaisesta menettelystä poikkeavalla tavalla. Ei kuitenkaan tarvitse olla ruudinkeksijä ymmärtääkseen, ettei yleisemmistä verovähennyksistä – vaikka ne nykytilanteen valossa hyvin perusteluja saattavat ollakin – ole kuin hetkelliseksi helpotukseksi tai ensiavuksi. Verouudistuksesta ne eivät käy.
Vastikään päättyneillä valtiopäivillä päätettiin myös joistain edellä mainittuun maaverotaakan tasoittamisen tavoitteeseen liittyvistä toimenpiteistä. Niitä ovat salpietariveron lakkauttaminen, veroparselien muuttamismenettelyn tarkistus, hollikyyti- sekä tie- ja siltamaksutaakan keventäminen ynnä niihin liittyvien lisäuudistusten valmisteleminen ja ennen kaikkea tilojen lohkomiselle ja palstoitukselle asetettujen tiukkojen rajoitusten poistaminen liikkumavaran maksimoimiseksi nykyisen maaveron reunaehtojen sisällä. Niin ikään papiston palkkauksen järjestelystä annettu esitys kuulunee laskea näiden toimenpiteiden joukkoon, vaikka se koskeekin lähinnä yksinomaan kunnallistasoa. Otamme vapauden nostaa esille vielä vaivaiset kaksi muuta toivottavaa uudistusta, joista kumpikin olisi merkitykseltään syväluotaava. Ensinnäkin pitäisi lakkauttaa maanluontoluokittelu, minkä yhteydessä rälssimaan omistajien tulisi luonnollisesti saada kohtuullinen korvaus rälssivapauksien menettämisestä ja, toiseksi, yksinomaan maanomistajien varassa olevasta ruotujakolaitoksesta tulisi siirtyä koko kansakunnan ylläpitämään sotaväenlaitokseen.
Osittaisuudistuksilla ei kuitenkaan pitkälle pötkitä, mikäli tarkoituksena on saada aikaiseksi järkiperäisesti toimiva verojärjestelmä, vaan silloin on valittava edellä viitoitetuista teistä toiseksi mainittu, joka johtaa koko maaveron lakkauttamiseen. Olemme tähän mennessä pyrkineet tässä kirjoituksessa painottamaan sitä, miten maaveroa tulisi arvioida teoreettisesta näkökulmasta. Aina riittää niitä, jotka rakastavat huomautella teorioiden käytännön sovellutuksen mahdottomuudesta, mutta heidän mielipiteisiinsä voi viitata kintaalla. Moisten itseoppineiden käytännön toimijoiden neuvoja noudattamalla löytäisi itsensä pian hapuilemasta keskenään ristiriitaisten hetkellisten älynväläyksien sekavassa labyrintissa. Valtiovarojen keruun ja käytön on kuitenkin perustuttava kestäville periaatteille ja oltava itsessään selkeästi perusteltuja siinä missä kaiken muunkin julkishallinnollisen toiminnan. Verotusta ei toki välittömästi saada parhaimmaksi ja järkevimmäksi katsotulla tavalla toimivaksi ja ihanteelliseksi, mutta sitä kohti tulee sentään pyrkiä askel kerrallaan. Järjenvastaiset verotusmuodot on aina mahdollisuuksien mukaan ja julkisen mielipiteen antaessa myötä vaihdettava järkevimpiin. Verouudistuksiin ei ole mitään syytä päistikkaan rynniä, vaan niiden jos minkään kanssa on päinvastoin edettävä äärimmäistä varovaisuutta noudattaen, sillä muuten on suuressa vaarassa kompastua yhteiskuntaelämän peruskiveen, omistusoikeuteen. Tämä peruskivi lähtisi sijoiltaan ja särkyisi, jos verojärjestelmä muutettaisiin uudistusvillitysten koekentäksi. Kaikkien vaikeuksien edessä taipuva ja rutiinien urille kuluneelta polulta poikkeamista kovasti kaihtava vis inertiae on kuitenkin aivan yhtä tuomittavaa kuin päätä pahkaan eteenpäin rynniminen.
Edellä mainituilla osittaisuudistuksilla saadaan epäilemättä paljon hyvää aikaan, mutta ne eivät puutu maaveron luonteesta johtuviin perimmäisiin epäkohtiin. Koska olemme jo aiemmin nostaneet epäkohdista useita esille*)Litterär Tidskrift n:o 4, s. 199–203., aiomme tässä yhteydessä keskittyä vain niihin, jotka liittyvät maan manttaalin määräytymiseen. Niin kauan kuin manttaali ja sen myötä verottajalle tärkeä itsekannattavuus- eli veronmaksukykyisyysperiaate on voimassa, on maan lohkoamista tiettyyn rajaan saakka rajoitettava. Maasta ei siten ole mahdollista käydä vapaasti kauppaa, vaikka sen olennainen merkitys maanviljelyksen edistymisen ja väestön elinolojen kohenemisen kannalta tunnustetaan yleisesti ja nostetaan myös asiantuntemuksella ja lämpimin suosituksin esille myös valtiopäivien laki- ja talousvaliokunnan aihetta koskevissa kootuissa mietinnöissä. Manttaali on järjestelmänä lisäksi varsin kallis. Oikeudenmukaisen manttaalin määräämistä on isojakoa toteuttamalla yritetty saada aikaiseksi jo sadan vuoden ajan ja tämä työ jatkuu edelleen vailla mitään tietoa valmistumisen ajankohdasta, sillä maanomistamisen olosuhteet muuttuvat ajan kuluessa sen verran, että isojakotoimitusta täytyy uudistaa. Olisimme halunneet erityisillä tiedoilla osoittaa, kuinka suuressa osassa isojako on jo toimitettu, kuinka suurilta osin toimitus on tapahtunut vuodesta 1810 eteenpäin ja kuinka paljon toimitus on kokonaisuudessaan maksanut. Asiasta ei ihme kyllä kuitenkaan ole saatavilla mitään erityisiä selvityksiä. Tilastollisiin selvityksiin ei ylipäänsä ole maassa panostettu. Säädyille annetusta valtiovarainkertomuksesta löytyy otsikon ”Selvitys Suomen valtion yleisistä menoista vuosina 1811–1860” alta seuraava poiminta: maanmittaus- ja verollepanokustannukset ovat korvattujen isojakokustannusten vähentämisen jälkeen 889 040 hopearuplaa ja 44 kopeekkaa. Summa on varsin kunnioitettava, mutta se voisi olla jopa yli kaksinkertainen, mikäli laskelmissa huomioitaisiin myös isojakoon perustuvasta verollepanosta yksittäisille ihmisille koituvat menot. Kuinkahan suuria summia on tämän alati saavuttamattoman tavoitteen eteen vielä uhrattava? Tavoitteena olisi tosiaan määritellä kulloisellekin maa-alueelle verosumma, jonka olisi oltava paitsi suhteessa kyseisestä maa-alueesta saatavaan tuottoon, myös muuttumaton – siitäkin huolimatta, että maa-alueesta saatavan tuoton määrä on huomattavan muutosaltis. Olisi tässä yhteydessä suorastaan röyhkeää ruveta esittämään omia käsityksiämme parhaasta tavasta lakkauttaa maavero, sillä siinä yhteydessä pitäisi huomioida lukemattomia eri asianhaaroja ja monet alustavat selvityksetkin uupuvat. Katsomme kuitenkin, että kyseinen uudistus olisi syytä aloittaa ryhtymällä viipymättä toimenpiteisiin mahdollisimman kattavan ja tarkan tilastollisen tiedon keräämiseksi maanomistus- ja verotusolosuhteista maan kaikista kolkista sekä mahdollisuuksien mukaan myös kansallisvarallisuudesta yleisellä tasolla. Maaveron lakkauttamiskysymyksen nousemista myös seuraavien valtiopäivien asialistalle voitaneen aiheesta jo viime valtiopäivillä käydyn keskustelun pohjalta pitää selviönä. Mikäli valtiomahdit silloin päätyvät uudistuksen kannalle, jätettäisiin esityksen laatiminen asiasta jonkin valiokunnan tai erityiskomitean tehtäväksi. Edellä mainituista tilastollisista selvityksistä olisi tuolloin paljon hyötyä komitean työn pohjustuksena ja sitä helpottavana tekijänä.
Komitean tulevassa lausunnossaan todennäköisesti käsittelemistä kysymyksistä tärkeimpiä ja vaikeimpia lienevät seuraavat:
Miten maavero saataisiin muutettua rahaksi, eli toisin sanoen lakkautettua tekemällä niin sanotusti vaihtokaupat? Olisiko veron lakkauttaminen aikaansaatavissa ilman veronmaksajien kruunulle suorittamaa korvausta? Millä tavalla verotuksen tasoittamisesta aiheutuneet menetykset tulisi korvata rälssimaan omistajille? Miten kruununtilojen kanssa tulisi menetellä kummassakin edellä mainitussa tapauksessa?
Maaveron mahdollisen lakkauttamisen valtionkassaan aiheuttaman vajeen täyttävien korvaavien verojen muodosta päättämisessäkin saattaa ilmetä mielipide-eroja. Rohkenemme kuitenkin luottaa siihen, ettei tässä maassa riitä halua heittäytyä yksinomaan epäsuorien verojen varaan viime valtiopäivien päättämästä suostuntaverosta saatujen kokemusten myötä ja että nämä kokemukset lopulta puoltavat siirtymistä suoraan tuloveroon, joka – vaikkakin alussa kangerrellen – koko ajan kasvavassa määrin ja yhteiskuntaelämän yleisen kehityksen ja eritoten kansalaistietoisuuden leviämisen kanssa käsikynkässä edeten heijastelee finanssiopin perusperiaatetta jokaisen kansalaisen velvollisuudesta osallistua valtion menojen kattamiseen suhteessa voimavaroihinsa.
L. M.
Viitteet
Om Grundskatten.
II.*)Se ”Litter. Tidskr.”, Aprilh.Aprilhäftet sid. 195 ff.
Enhvar som något forskat i vårt lands ekonomiska och finansiella frågor och velat rörande dem vinna en närmare utredning, torde dervid funnit sig i hög grad hämmad och hindrad af bristen på statistiska undersökningar åt nämnda håll. Denna brist gjorde sig äfven eftertryckligen påmint vid behandlingen af åtskilliga frågor inom de af landtdagen tillsatta utskotten. Kanske skall, såsom äfven af Ständerna önskningsvis framhölls, detta förhållande snart blifva förändradt, genom att ett statistiskt embetsverk inrättas. Tilldess detta skett och resultaterna deraf kunna blifva synliga, befinner man sig emellertid ofta på gissningarnes, suppositionernas, det approximativa antagandets lätt disputabla område, i stället att man medelst siffror, derest sådana funnes till hands, kunde göra sin framställning åskådligare, sin bevisning exaktare.
Påståendet att jordbruket i Finland delvis är öfverhöfvan betungadt med skattebördor torde emellertid, ehuru från några håll bestridt och icke grundadt på fullständig statistisk utredning, med fog kunna erkännas vara vida mera bevist än att det finge betraktas såsom ett blott antagande. Man kan väl icke med siffror uppvisa huru stor procent af jordrevenyn i Finland i medeltal afgår till utskyldernas betäckande, icke heller huru denna procent varierar för olika delar af landet. Men att, af fruktan för de mödor och förvecklingar grundskattsreformen kunde medföra, eller af böjelse för konservatism i allmänhet, helt enkelt förklara klagomålen öfver jordskatternas tyngd vara dikterade af egoistiska beräkningar eller öfverdrifven och ensidig omsorg om jordbruksintressena, det kan icke gerna medgifvas såsom berättigadt – det strider emot de talrika och upprepade vittnesbörden om att en lindring i skattetungan för åtskilliga delar af landet verkligen vore af nöden. Redan före landtdagen releverades af pressen åtskilliga hithörande förhållanden. Under påstående landtdag var den som höra ville, nogsamt i tillfälle att inhemta, hurusom Bondeståndet, hvilket man åtminstone icke borde kunna frånkänna erfarenhet i|454| ämnet, med allvar och eftertryck framhöll nödvändigheten för den jordbrukande klassen af att erhålla någon lättnad i skattebördor, ja tillochmed påyrkade grundskattens totala aflyftande. Utan tvifvel låge det öfverdrift deri, om man sade att jordskatten öfverallt i landet är för hög. Men så långt ha icke heller de ofvanantydda klagomålen gått. Deremot är det den stora olikheten, ojemnheten i beskattningen, som främst väckt uppmärksamhet och föranledt klagan. Huru ojemn jordens beskattning är, röjer sig bland annat deri att, medan t. ex. i sydvestra delen af landet lägenheter om 100 à 200 tunnland jord bära ett mantals skatt, man i östra och norra delarne finner egendomar om ett mantal bestå af 1 000 ja 3 000 tunnland jord. Arealen är väl långtifrån den enda af de faktorer som bestämma en egendoms värde, men så enorm torde dock skillnaden i kultur och priser å jordbruksalstren icke vara, att de förstberörda lägenheterna med lika lätthet skulle bära den dem ålagda skatt som de senare. – Då och då har man ock varit i tillfälle att se detaljerade uppgifter om jordskattsförhållandena å vissa orter. Vi vilja här fästa uppmärksamheten på en i Päivätär för den 30 April detta år meddelad, af särskilda lägenhetsinnehafvare styrkt kalkyl öfver inkomster och utgifter å några hemman i Lillkyro socken. Denna kalkyl utvisar att jordbruket å de beträffande jordlägenheterna, tillföljd af utskyldernas storlek, renderar ett årligt oundvikligt deficit, möjligt att betäcka endast i det fall att egarene till sagde hemman äro i stånd att förskaffa sig andra inkomster utom dem de ha af sin jord. Och de i den åberopade uppsatsen anförda lägenheterna skola, enligt hvad der försäkras, ingalunda vara exceptionelt vanlottade, utan tvärtom snarlika de flesta andra i socknen. Icke heller har man någon anledning att antaga det Lillkyro socken skulle stå alldeles enstaka, hvad öfverdrifna skattebördor vidkommer: det är ju kändt hurusom å landets södra kuststräcka en stor mängd hemman, hvilka vid det för längesedan dem öfvergångna storskiftet blifvit högt skattlagde för tilllydande fiskevatten i skären, numera, der fisket försämrats eller försvunnit, hårdt tryckas af de enligt samma norm som förr från desamma utgående utskylder.
Verkan af sådana missförhållanden är lätt insedd: der kapitaler, medelst hvilka jordbruket skulle kunnat förbättras och revenyn deraf förhöjas, icke funnits, der har nödvändigtvis en fortfarande förökad skuldsättning egt rum, tilldess genom den exekutiva auktionens hammarslag lägenheten öfvergått i annan, antingen bättre lottad eller åt samma öde predestinerad egares hand. Eller ock, der det icke behöft gå så sångt, har svårigheten att utöfver utskylderna frambringa en inkomst som skulle möjliggjort en mindre usel existens, underhållit en slö likgiltighet för allt|455| sträfvande framåt, för alla bemödanden om andra lefnadsmål än de oundgängligaste materiella behofs tillfredsställande. Den enda allmännare idkade binäring, som kunnat i känbarare mån föröka inkomsterna och dymedelst underlätta såväl betalandet af utlagorna som ock existensen för öfrigt, har varit bränvinsbränningen. Den ekonomiska fördel dermed för mången varit förknippad motväges dock i så hög grad af det såväl moraliska som materiella elände, denna näringsgren mångenstädes åstadkommit, att man endast så mycket mera måste beklaga tillvaron af sådana beskattningsförhållanden, som kommit allmogen att betrakta den rykande bränvinspannan såsom den enda räddning undan uppbördsexekutionen. Man bör emellertid icke finna det så förvånande att Bondeståndet, då det omsider med de öfriga stånden förenade sig om husbehofsbränningens afskaffande, för den sålunda afträdda rättigheten betingade sig en ur den blifvande bränvinsskatten utgående ersättning, som skall fördelas efter mantalsgrund och är beräknad att i någon mån motsvara kronoutskylderna. Denna ersättning, hvilken för öfrigt, betraktad såsom vederlag för husbehofsbrännings-rättigheten, svårligen kan blifva ens approximativt riktig, kan väl komma att kännas som en viss lindring i skattebördorna. Men lika så litet som detta arrangement kan vara annat än blott provisionelt, enär det är en alltför ohållbar idé att använda en del statsinkomster till att derigenom direkte gifva de skattdragande medel i händerna till andra skatters betalande, lika så litet blir derigenom behofvet af en skattejemkning på något vis afhjelpt: systemet qvarstår orubbadt med alla sina missförhållanden. Skola dessa missförhållanden af statsmakterna utan vidare tolereras och bibehållas? Skall man hysa en så orubblig pietet för vårt gamla kamerala system, att man icke vill vedervåga ens några partiella förbättringar, än mindre en total reform deraf? Månne icke åtminstone tillräcklig anledning finnes för handen att söka åstadkomma en noggrann utredning af alla hithörande förhållanden, på det att en säker grund måtte finnas för bedömandet af frågan, huruvida och på hvad sätt det bestående systemet kan bibehållas eller bör, till det allmännas och de enskildes båtnad, förändras?
Att vid resonnerandet öfver finansfrågor hufvudsakligen eller uteslutande taga i betraktande de skattdragandes enskilda fördel eller beqvämlighet, vore uppenbarligen lika så ensidigt som ohållbart. Konseqvensen deraf kunde blifva att man yrkade på upphäfvandet af alla skatter – hvilket ju vore den radikalaste lindring i skattebördor och för nationen helt enkelt medförde en återgång till naturtillståndet – eller på skatternas reducerande till så lågt belopp, att staten knappt kunde uppfylla de allra primitivaste af ett civiliseradt statslifs fordringar. Der engång verklig civilisation och kon|456|stitutionelt statsskick förefinnas, der kan det icke komma i fråga att nationen icke skulle, om ock stundom med känbara uppoffringar, prestera de medel, statens verkliga behofver och välförstådda intressen kräfva. Derest icke grofva missbruk inrotat sig i finansförvaltningen, eller krig och andra olyckor åstadkommit en tillfällig stegring i utgifter, är det vanligen omöjligt att bereda de skattdragande lättnad genom reduktioner i utgiftsstaten. Under normala förhållanden tål denna ingen afprutning, utan stiger tvärtom år för år, vid god styrelse dock i riktig proportion till nationalförmögenhetens tillvext. Att säga: minska skatterna, vi mäkta icke betala så mycket, är derföre, der icke någon af antydda tillfälliga orsaker motiverar det, ett fåfängt tal. I konstitutionella stater bestämma ju folkets representanter och utöfva kontroll öfver statsmedlens användande. Är detta ett förnuftigt, måste de behöfliga medlen utgå, det kan icke hjelpas, och det vore ett förunderligt undantagsfall från den vanliga utvecklingsgången, om härvid en disproportion mellan vilja och kunna skulle uppkomma. Det är således i allmänhet icke genom förminskning af statsinkomsterna, utan genom reformer i det finansiella systemet och finansförvaltningen, genom rationellare fördelning af skatterna och andra sådana åtgärder, som de enskildes hithörande intressen kunna tillgodoses och skattetungan lättas der den vore för dryg. – Likasom den tid torde vara förbi då den högsta finanskonst gick ut på ett raffineradt utsugningssystem, likaså torde man hos intet civiliseradt folk mera finna den uppfattning af beskattningen, att den är till blott till regentens fromma, det är ett slags nödvändigt ondt, hvarpå de som makten hafva, göra anspråk. På den konstitutionella ståndpunkten äro statens och de enskildes intressen i finansielt hänseende så föga stridande mot hvarandra, att det är lika fördelaktigt för statskassan att de skattdragande så litet som möjligt betungas, som för dessa att staten måtte kunna disponera de största möjliga tillgångar för realiserandet af de såsom förnuftiga och nödvändiga erkända ändamål. Och en sund statshushållnings sträfvan måste alltid gå ut uppå att alltmera befästa denna harmoni.
Då det för närvarande hos oss yrkas på lindring i jordbrukets utskylder, ja på hela grundskattens aflyftande, vore sådant visserligen tomma fraser utan stöd och utan resultat, derest icke derjemte andra inkomster kunde anvisas staten såsom vederlag för hvad den genom de föreslagna reformerna förlorade. Men då detta senare eger rum, kan och bör sagda yrkande behjertas. Äfven statens, resp. statskassans, intresse fordrar att icke en näring må vara framför alla andra belamrad med utskylder. Då denna näring dertill är landets hufvudnäring, jordbruket, hvars ståndpunkt så väsendtligen influerar på all öfrig ekonomisk verksamhet,|457| borde det vara så mycket mera sjelffallet, att dess utveckling icke bör få hämmas och försvåras af den ekonomiska och finansiella lagstiftningen, utan denna tvärtom afse jordbruksnäringens befrämjande. Men, säger man, just emedan jordbruket är landets hufvudnäring, så måste det ju främst och mest af alla produktionsgrenar kunna bära skatter och sörja för statsutgifternas betäckande. Ja väl, och det komme att göra detta, tillochmed om grundskatten helt och hållet aflyftades, likasom jordbruket äfven nu, utom att det ensamt betalar direkta skatter, levererar största delen af de indirekta. Men sättet hvarpå dess bidrag till statskassan utgå, derom är här fråga, bör förnuftigt och rättvist ordnas, baseras på sunda principer. Jordbruket skall, om de äskade reformerna skickligt genomföras, framgent liksom hittills kunna prestera största delen af statsinkomsterna, men då utan att vara deraf betungadt och utan att nödvändigtvis på detsamma behöfver häfta en grundskatt.
Antager man nu det vara en allmänt erkänd sak att den nuvarande jordbeskattningen är vitiös och, åtminstone delvis, tryckande, så erbjuder frågan huru bristerna hos densamma skola afhjelpas, huru man vid de påyrkade reformerna skall gå tillväga, ännu ett vidsträckt fält för olika meningar.
Vi skulle tro att man, för att komma till det eller de ändamål som härvid kunna åsyftas, hufvudsakligen har att välja mellan trenne olika vägar: antingen
de partiella reformernas, sålunda att det bestående jordbeskattningssystemet, åtminstone till sina grunddrag, bibehålles och endast underkastas småningom skeende och enskilda delar deraf berörande jemkningar och förbättringar; eller
den radikala omgestaltningens, nemligen att hela det nuvarande, på mantalsindelning och fixerad grundskatt baserade kamerala systemet upphäfves; eller ock
en kombination af båda dessa, bestående deri att den förstantydda vägen inrättas så, att den klart och osvikligt, om ock långsamt, leder till den senare.
Hvad först vidkommer de partiella förbättringarne, så torde väl, i afseende å lindring i skattebördor, en af de främsta blifva den, att genom förmedlingar, i större skala än hittills egt rum, reducera mantalet å alla öfverdrifvet högt skattlagda lägenheter. – Hemmans- eller skatteförmedlingar, d. ä.det är nedsättning i mantal och ränta, hafva af ålder visat sig nödvändiga och varit föremål för lagstiftningsåtgärder. De rörande skatteförmedling i Landtmäteriförordningen af den 15 Maj 1848 förekommande stadganden äro blott en sammanfattning, ett ordnande af de hithörande bestämmelser som redan uttalas i författningar från 16- och 17-hundratalen. Principen är i allmänhet den att förmedling blott undantagsvis må beviljas, d. ä.det är endast då|458| yttre olyckor eller ögonskenligen trängande nöd det bjuder, på det att kronans inkomster icke må lida minskning och öfrige oförmedlade lägenheter ej blifva förfördelade. Omgångarne för erhållande af förmedling äro derföre icke små. Krono- eller skattehemmans innehafvare inlemnar till guvernören sin ansökning om skattenedsättning. Har han icke, varnad för följderna, inom sextio dagar återtagit sin ansökning, utbjudes hans lägenhet genom kungörelse och öfverlåtes åt den som åtager sig att derifrån utgöra de förra utskylderna: anmäler sig ingen på dessa vilkor, skall häradsrätten i närvaro af vederbörande, verkställa undersökning å hemmanet och utlåta sig angående orsakerna till att det icke kan bära sina skatter. Sedan resolverar guvernören, efter att ännu ha i saken hört länelandtmätaren och kronofogden, huruvida förmedlingen må beviljas eller afslås. I förra händelsen underställes ärendet Senatens ekonomiedepartements slutliga pröfning. Och förblir det då vid beslutet att förmedlingsskattläggning må ega rum, vidtaga landtmätarens tillgöranden i saken i hela den vidd och med iakttagande af alla de omgångar, som för storskifte och ny skattläggning föreskrifne äro. I sanning, den som funnit det besynnerligt att lägenhetsinnehafvare knotat och klagat öfver skattetungan, men underlåtit att ansöka om den ändå de jure möjliga förmedlingen, torde icke haft närmare kännedom om proceduren härvid. Att åter lagstiftningen i ämnet varit så sträng och omständlig, är ganska naturligt: utom att förändringar i en grundskatt, som är proklamerad såsom oföränderlig, måste höra till undantagen, så har staten i allmänhet svårt att efterskänka något å sina inkomster och har derföre icke kunnat, utan noggrann utredning om nödvändigheten deraf, tillåta subtraktioner af ifrågavarande beskaffenhet. Dessutom har man ju ständigt, om ock fåfängt, lefvat i det hopp att storskiftet skulle ställa skatteförhållandena fullt på rätt. Då och då ha emellertid, det bör här anmärkas, generella förmedlingar, gällande hela kommuner, beviljats, der rester hopats och ekonomisk ruin med thy åtföljande ödesmål hotat inträffa. Skall man nu tillgripa skatteförmedling såsom medel för åstadkommande af bättre jemkning i jordbeskattningen, så kan den gamla lagstiftningen icke stricte följas, derest icke frukterna af åtgärden skola bli alltför ringa. De som genom husbehofsbränningens afskaffande mycket förlora i inkomster skola kanske ganska snart behöfva förmedling å sina hemman. För att hjelpen då icke må komma alltför sent, torde väl det nu föreskrifna sättet för förmedlingsskattläggning måsta utbytas mot ett mera summariskt förfarande, som t. ex. baserades på kommunal taxering under vederbörande embetsmäns inseende. Enligt hvad det förljudes, lärer ett prejudikat åt detta håll snart komma att finnas: det säges att Kor|459|po socken, utan den vanliga procedurens omgångar, skall undergå en generel förmedling. – Men så motiverade än generellare förmedlingar med afseende å den närvarande situationen kunna vara, inses dock lätt att de blott äro ett botemedel för stunden, ett slags nödhjelpsåtgärd, icke någon finansreform.
Vid den nyss afslutade landtdagen beslötos äfven några åtgärder uti ifrågavarande syfte. De äro: salpetergärdens afskaffande, revision af räntepersedleomsättningen, lindring i hällskjutsnings- samt väga- och brobyggnadstungan jemte beredande af öfvergång till ytterligare reformer derutinnan, samt främst borttagandet af de trånga gränserna för egostyckning och jordafsöndring, hvarigenom skall vinnas en så stor frihet i dessa afseenden, som med den bestående grundskatten är förenlig. Ehuru närmast blott angående kommunen, bör dock äfven den föreslagna regleringen af presterskapets aflöning räknas till dessa åtgärder. Endast tvenne hithörande reformer, men begge af genomgripande betydelse, taga vi oss friheten här påpeka såsom önskliga. Den ena vore: upphäfvandet af de olika jordnaturerna, hvarvid egarene af frälsejord naturligtvis skulle måsta erhålla skälig ersättning för frälsefriheternas förlust. Den andra: indelningsverkets utbytande mot ett sådant militärsystem som baserade sig på hela nationen i stället för, såsom nu, endast på jordegarene.
Men vill man åstadkomma ett rationelt finanssystem, så kan man icke stanna vid partiella reformer, utan då måste den andra af ofvan antydda vägar beträdas, då måste hela grundskatten afskaffas. Vi hafva i föregående delen af denna uppsats sökt framhålla huru grundskatten bör bedömas ur theoretisk synpunkt. Det finnes väl alltid dem, som älska att tala om otillämpligheten af theorier. Men deras förmenande förtjenar intet afseende, ty följde man sådana praktikers råd, blefve det ett famlande hit och dit mellan såkallade klokhetsåtgärder, hvilka, saknande sammanhållning, ledde till förbistring. För finansväsendet, liksom för alla andra brancher af offentlig, ledande verksamhet, är det nödvändigt att vara bygdt på principer, hållbara i sig sjelf och syftande till ett bestämdt mål. Icke är det möjligt att genast och omedelbart realisera det såsom bäst och förnuftigast insedda, det ideella, men man bör åtminstone sträfva dertill och derföre inrätta öfvergången så, att den verkligen blir en approximation till det åsyftade målet. Kan man utbyta en irrationel beskattningsart emot en annan som står närmare fullkomligheten, så bör man väl göra det, såsnart öfvertygelsen om den senares företräde vunnit insteg. Icke så, som skulle en sådan förändring böra ske hufvudstupa. Tvärtom: i finansreformer, om någonstädes, måste all möjlig varsamhet iakttagas, enär de på det närmaste beröra det sociala lifvets grundval, eganderätten, hvilken oupphör|460|ligen skulle kränkas och oroas om man gjorde beskattningssystemer till experimentalfält för reform-mani. Men lika så förkastlig som en brådstörtande ifver, är den vis inertiae, som ryggar tillbaka för alla svårigheter, belåten blott om slentrianens nötta stig aldrig öfverkorsas.
Genom ofvanberörda partiella reformer kan utan tvifvel mycket godt åstadkommas; men de grundskattens väsende åtföljande olägenheterna qvarstå orubbade. Emedan åtskilliga af dessa förut blifvit af oss releverade,*)Litterär Tidskrift n:o 4, p. 199–203. vilja vi här blott fästa oss vid dem som äro förknippade med jordens sättning i mantal. Sålänge mantalet qvarstår och med det, i kameralt intresse, principen om besutenheten, måste jordstyckningen vara till en viss grad begränsad, den fria handeln med jord således icke möjlig. Huru vigtig emellertid just denna sak är för jordbrukets och befolkningens förkofran, erkännes öfverallt; det framhölls äfven med insigt och värma uti sammansatta lag- och ekonomiutskottets betänkande i ämnet. Mantalet är dessutom en ganska dyr inrättning. Sedan hundra år har man medelst storskiftet arbetat på åstadkommandet af en riktig mantalssättning, och detta arbete fortgår ännu, utan att någon kan säga när det blir afslutadt. Ty under tidernas längd förändras jordegendomsförhållandena så att storskiftsverket måste revideras. Vi hade önskat att kunna med speciella data uppvisa huru stor del af landet redan är storskiftad, huru mycket deraf som belöper sig på tiden från 1810, och hvad allt detta kostat. Men besynnerligt nog finnas härom inga särskilda redogörelser att tillgå: man har i allmänhet icke fästat vigt vid statistiska utredningar. Uti finansrelationen till Ständerna finnes under rubriken ”Uppgift å särskilda af Finska statsverket bestridda utgifter för allmänna behof åren 1811–1860” upptaget: Ref- och skattläggningskostnader, efter afdrag af ersatte storskiftskostnader – s:rsilver rubel 889 040: 44. En ganska respektabel summa, som emellertid torde kunna mer än fördubblas om man tager med i beräkning de enskildes utgifter vid denna på storskiftet baserade skattläggning. Och huru stora summor skola väl ännu måsta utgifvas för detta ändamål som aldrig kan uppnås, nemligen att på ett visst jordområde fixera ett skattebelopp som skall vara proportioneradt till revenyn af sagda jordområde, men derjemte oföränderligt, oaktadt denna reveny är underkastad ansenliga förändringar. Att här vilja yttra sig om den bästa methoden för genomförandet af grundskattens aflyftande vore förmätet. Otaliga omständigheter äro dervid att observera och många förberedande undersökningar af nöden. Men början till denna reform borde, anse vi, ske genom att oförtöfvadt åtgärder vidtagas för insamlandet af möjligast fullständiga och noggranna statistiska data rörande jordegendoms och be|461|skattningsförhållandena öfver alla delar af landet samt, såvidt möjligt, äfven rörande nationalförmögenheten i allmänhet. Att frågan om grundskattens aflyftande vid nästa landtdag åter blir väckt, torde man, på grund af hvad derom redan vid senaste landtdag förekom, kunna taga för afgjordt. Skulle då statsmakterna besluta sig för saken, blefve det väl åt ett utskott eller en särskild komité öfverlemnadt att utarbeta förslag i ämnet. Ofvannämnda statistiska undersökningar erbjöde då ett vigtigt förarbete till underlättande af komiténs åtgöranden.
Bland de vigtigaste och svåraste af de frågor öfver hvilka komitén egde utlåta sig, vore följande:
huruvida grundskatten borde kapitaliseras, d. ä.det är aflyftas genom ett slags köp, eller
om aflyftandet kunde ske utan ersättning till kronan från de skattdragandes sida, samt i hvad form frälseegarene borde godtgöras för hvad de genom en sådan nivellering förlorade; samt huru, i hvardera fallet, förfaras borde med kronohemman.
Äfven bestämmandet af formen under hvilken de skatter skulle upptagas, som borde ersätta hvad genom grundskattens upphörande afginge från statsinkomsterna, blefve kanske föremål för meningsolikhet. Vi våga dock tro, att man icke skulle vilja helt och hållet kasta sig i armarne på indirekta skatter, utan att den erfarenhet, man tilldess kan vinna genom den af senaste landtdag beslutade bevillningen, skall berättiga införandet af en direkt inkomstskatt, hvilken, om ock i början mindre exakt, dock omsider, hand i hand med samhällslifvets utveckling i öfrigt och särskildt den politiska bildningens framsteg, skulle uppnå den ståndpunkt att den afspeglade finanslärans kardinalprincip: hvarje medborgare bör i förhållande till sina ressurser bidraga till statsutgifternas bestridande.
L. M.
Noter
*)Se ”Litter. Tidskr.”, Aprilh.Aprilhäftet sid. 195 ff.
*)Litterär Tidskrift n:o 4, p. 199–203.